Rauhallinen satama oli Katarinan miehelleen valmistama koti, jossa hän ulkonaisten myrskyjen raivotessa löysi kotilieden lämmön ja levon. Kiitollisena lausuikin Luther Käthestään: "hän on ollut minulle ei ainoastaan aviovaimo vaan palveleva piika". Mutta siitä karkeasta taistelijasta, jona Luther esiintyi ulkomaailmassa, ei tapaa perheen-isässä yhtäkään piirrettä. Hellänä oli hän aviopuolisona, isänä lapsi lastensa kanssa, katseli ja johti heidän leikkejänsä. Eräs aikalainen kertoo: "Hänen vakavuutensa on siksi yhdistetty iloon ja ystävällisyyteen, että tekee mieli asua hänen luonansa, sillä näyttää siltä ikäänkuin Jumala tahtoisi levittää suloisen ja riemullisen evankeliuminsa ei ainoastaan hänen opetuksensa vaan hänen esiintymisensäkin kautta." Luonnon ihailijana ja luotujen niinkuin kauniin soiton ja laulun ystävänä pysyi hän koko elinaikansa. Ystävien parissa ja pöydän ääressä puhkesi valloilleen hänen rikas leikillisyytensä lähde, ja keveässä muodossa ilmilausui hän usein syvimpiä totuuksia. Liiaksikin innostuneet ystävät luulivat velvollisuudekseen panna paperille ja säilyttää jälkimaailmalle jokaisen heidän suuren sankarinsa sanan, ja niin syntyivät "Lutherin pöytäpuhelut", joita sitten voitonhimoiset kirjailijat ja kirjankustantajat ovat väärentäneet ja lisänneet, toivoen Lutherin nimellä varustettujen kirjojen aina löytävän ostajia.
Lutherista ihmisenä antavat meille herttaisen kuvan pari hänen kirjettänsä Koburgin vuorilinnasta, "korppien ja varisten valtakunnasta", joksi hän sitä sanoi, aikana jona hän kärsi tuimia ruumiillisia ja sielullisia tuskia. Kun valtiopäivien varsinaiset työt lykkäytyivät päivästä päivään, kirjoitti hän eräälle ystävälleen:
"Me täällä olemme jo täydessä keskustelussa. Täällä voisit saada nähdä kuninkaita, herttuita ja muita suuria herroja, jotka vakavasti tuumivat valtakunnan asioista ja uupumattomalla äänellä huutavat oppejansa ja päätöksiänsä ilmaan. He eivät asu noissa loukoissa, joita te kunnioitatte palatsin nimellä; taivas on heidän kattonsa, viheriöivät puut heidän kirjava ja vapaa lattiansa, ja maan ääret heidän seinänsä. He kammoksuvat kullan ja silkin mieletöntä prameutta; he eivät piittaa juoksijoista ja tamineista; heillä kaikilla on sama puku, sama väri ja sama ulkonäkö. En ole nähnyt enkä kuullut heidän keisariansa; mutta jos heitä oikein ymmärrän, ovat he päättäneet tänä vuonna käydä leppymätöntä sotaa — maan parhaita hedelmiä vastaan. Voi, hyvät ystävät! Siinähän ovat papistit ja sofistit edessäni, kokoontuneina taistelurintamaan, että saisin kuulla heidän lörpötystänsä ja rääkynäänsä. - - Mutta pila sikseen, ja sittenkin tarpeellinen pila, irtaantuakseni niistä ajatuksista, jotka ryntäävät minuun."
Toinen kirje on hänen pojallensa Hannulle.
"Armo ja rauha Kristuksessa, rakas poikani! Mielelläni näen, että luet hyvin ja rukoilet ahkerasti. Tee niin, poikaseni, ja jatka samoin. Kun tulen kotiin tuon sinulle kauniit markkinatuliaiset. Tunnen ihanan yrttitarhan monine lapsineen, jotka siellä käyvät kultaisissa pienissä takeissa noukkien puiden alta kauniita omenia, päärynöitä, kirsimarjoja, suuria keltaisia ja punaisia luumuja; he laulavat, juoksevat ja ovat iloisia; onpa heillä myös pienet, kauniit hevoset, kultaiset ohjakset ja hopeaiset satulat. Silloin kysyin yrttitarhan omistajalta, ketkä ovat nämät lapset. Ja hän vastasi: he ovat semmoisia lapsia, jotka kernaasti rukoilevat, oppivat ja ovat hurskaita. Silloin sanoin: hyvä mies, minulla on myös poika, pieni Hannu Luther, eikö saisi hänkin päästä yrttitarhaan, että hänkin saisi syödä moisia kauniita omenia ja ratsastaa moisilla pienillä hevosilla ja leikkiä näiden lasten kanssa? Kyllä, vastasi mies, jos hän kernaasti rukoilee, oppii ja on hurskas, niin saa hänkin tulla yrttitarhaan, ja Lippus ja Jost (Hannun leikkitovereita) myöskin, ja kun kaikki tulevat tänne, saavat he huiluja ja kitaroita, saavat tanssia ja ampua pienillä Joutsilla — —. Sano terveisiä Leena-tädille ja anna hänelle suutelo minun puolestani.
Rakas isäsi Martinus Luther."
Semmoinen oli tuo tuima Luther yksityisenä ihmisenä ja perheenisänä. Hänelle oli onnellinen oma koti sinä "vahvana linnana", jossa hän nautti rauhaa ja virkistystä ulkomaailman pauhinasta huolimatta. Hänen asemansakin oli jossakin määrin muuttunut. Hän ei enään ollut yhtä paljon kuin Wormsissa ja Augsburgin valtiopäiviin saakka sotamies kuumimmassa tulessa. Hän oli enemmän neuvonantaja ja johtaja, ei ainoastaan hengellisenä vaan valtiollisenakin. Vielä sai hän kokea sen surun, että vaaliruhtinas Juhana kuoli 16 p. Elokuuta 1532. Hänen poikansa ja seuraajansa, Juhana Fredrik, oli tosin nuori mutta vakava ja vilpitön kristitty, ja Luther oli yhä hänen syvimmän kunnioituksensa esineenä ja neuvonantajanansa valtiollisissakin kysymyksissä. Usein kyllä osoittautui entinen munkki tarkkanäköisemmäksi kuin varsinaiset valtiomiehet. Kun Augsburgin valtiopäivien aikana keisari, paavi ja Ranskan kuningas yhteisillä voimilla päättivät kukistaa kerettiläisyyttä, kirjoitti Luther pilallisesti: "Paavi on kyllä in nomine domini (Herran nimessä) luvannut panna henkensä ja tavaransa alttiiksi keisarin puolesta samoinkuin ranskalainenkin par ma foi (kunnian sanallaan). Tosin mitä pyhin liitto, mainio kappale non credimus (emme usko) pykäleessä. Mutta olen tri Martti Lutherilta itseltään kuullut, että jos paavi ja ranskalainen rupeavat sydämmestään hyviksi keisarillisiksi, niin tahtoo hän panna toisen silmänsä ja korvansa alttiiksi. Sillä herra par ma foi ei voi unohtaa onnettomuutta Pavian luona, ja herra in nomine domini on ensiksikin italialainen, joka jo on liiaksi; toiseksi florensilainen, joka on pahempi; kolmanneksi äpärä, joka on itse perkele, eikä vihdoin voi olla niin kovin iloinen Roman ryöstöstä, kuin miksi hän teeskentelee." Luther tiesi todeksi mitä hän raamatussaan oli lukenut, ettei liittoihin ole luottamista.
Kun ei ole tarkoituksena seurata reformatsioonin kaikkia vaiheita Augsburgin valtiopäivien jälkivuosina, otamme tähän ainoastaan muutamia eri kohtauksia, jotka likemmin liittyvät Lutheriin persoonallisesti. Valtiopäiväpäätös oli mitä uhkaavin, ja kun katoliset Tammikuussa 1531 kokoontuivat romalaiseksi kuninkaaksi valitun Ferdinandin kruunaukseen Aachenissa olivat he jo tuumineet kaikkien katolisten liittoa evankeelisia vastaan.
Edellisessä on kerrottu evankeelisten puolustusliitosta Schmalkaldenissa. Lutherin järkähtämättömänä vakaumuksena pysyi, että uskon asioissa Jumalan sanan julistaminen oli taistelussa ainoa oikeutettu ase. Mutta selvästi näkyi, että keisari aikoi vedota miekkaan. Lutherille asetettiin kysymys, missä määrin vastustus oli luvallinen. Hänen mielipiteensä oli, että ainoastaan väkivallan torjuminen on luvallinen, ja siinä kohden menetelkööt ruhtinaat omantuntonsa mukaan. Säilyttääksensä rauhaa niin kauvan kuin mahdollista, julkaisi hän "varoituksen rakkaille saksalaisille". Tähän saakka sanoo hän rukoilleensa rauhan puolesta. Jos sota sittenkin syttyy, ei hän sitä kapinaksi tahdo sanoa, sillä paavilaiset menettelevät ilkeydestä ja vastoin jumalallista oikeutta. Jos siis keisari kutsuu sotaan evankeelisia vastaan, älköön kukaan antako siihen itseänsä käyttää, muutoin tulee hän osalliseksi ja syypääksi "sielunmurhaan", ja on avullisena tuhoamaan kaiken sen hyvän, jota evankeliumi on tuottanut. Lutherin hartaat rukoukset saivat rauhan säilytetyksi hänen kuolemaansa saakka. Mutta tuskin oli hän silmänsä ummistanut viimeiseen uneen, kun miekat jo välkkyivät ja kesti veritöitä melkein lakkaamatta koko vuosisadan kuluessa.
Alituisista sairauskohtauksistansa huolimalta teki Luther uupumatonta työtä saarnaajana ja kirjailijana, aina valmiina taisteluun millä taholla vihollinen ilmaantuikin. Uudestaan kastavat haaveilijat eivät suinkaan olleet Münzerin kanssa kukistetut. Päinvastoin tunkivat he aina jälissä kaikkialla missä vaan evankeliumillinen liike sai jalansijaa, eikä siis kumma, että heitä pidettiin suoranaisesti Lutherin reformatsioonin tuotteena. Hollannista tulleet uudestaankastajat, räätäli Johana Leideniläisen johtamina, olivat samoinkuin Münzer Myhlhausenissa päässet valtaan Mynsterissä, ja uudistivat siellä kaikki kymmenen vuotta myöhemmin, 1535, jo tunnetut epäjärjestykset "viimeisten aikojen pyhien" tapaan. Luther kyllä kääntyi ankarasti heitä vastaan, mutta ilman menestystä. Heidätkin täytyi kukistaa aseellisella voimalla. Tuskallista oli Lutherille, että Zwingliläistenkään kanssa ei saatu lopullista sovintoa aikaan, kaikista kokouksista, keskusteluista ja neuvotteluista huolimatta.