Pitkällisen työn perästä valmistui katolisen valiokunnan vastaus protestanttien uskontunnustukseen. Se olikin koko paksu kirja. "Huonot kirvesmiehet tuhlaavat paljon aineita", sanoi Luther. Mutta se oli siksi törkeä, ettei keisarikaan voinut sitä hyväksyä. Ruvettiin korjauksiin. Sillä aikaa koetettiin taas uhkauksilla ja lupauksilla vaikuttaa vaaliruhtinaaseen. Hänkin sai kestää taistelunsa maailman houkutuksia vastaan. Mutta hän voitti. "Jumala on tehnyt minun, raukan, vaaliruhtinaaksi; heittäydyn hänen helmaansa, tehköön minulle tahtonsa mukaan", sanoi hän.

Katolisten korjattu vastaus luettiin valtiosäädyille Elokuun 3 p:nä. Keisari ilmoitti pfalzkreivin kautta, että hän huomasi vastauksen evankeliumin mukaiseksi, jonka vuoksi hän vaati protestantteja luopumaan erehdyksistään, muutoin tahtoi hän osoittaa, että hän jaksaa puolustaa kirkkoa. Protestantit pyysivät saada käsiinsä luetun vastauksen, jotta voisivat puolestansa siihen vastata, ja monien mutkien jälkeen ne sen saivatkin, mutta ehdolla etteivät siihen vastaa. Tähän ehtoon eivät suostuneet protestantit. Eihän enään ollut muuta keinoa kuin miekkaan tarttuminen. Katoliset ruhtinaat olivat valmiit liittoutumaan ja Henrik VIII:nelta pyydettiin toivottua apua.

Nämät juonet ja välittelyt olisivat saattaneet venyä jos kuinka pitkälle, ellei Hessenin maakreivin menettely olisi pakottanut pikaiseen ratkaisuun. Hän oli siksi kyllästynyt loppumattomiin rettelöihin, että hän, ystävien ja vihollisten tietämättä, lähti kotia. Nyt olivat valtiopäivät kokonaan neuvottomia, semminkin kun maakreivi oli jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei hän houkutusten eikä uhkausten tähden luovu Jumalan sanasta; sen puolesta lupaa hän taistella, vaikka se maksaisi hänelle hänen omaisuutensa, lapsensa, alamaisensa ja henkensä. Eipä ihmekään, että katoliset kuvittelivat, että hän jo oli sotajoukolla Augsburgin porttien edessä. Niin kärkkäitä kuin oltiinkin väkivaltaisuuteen, masentuivat mielet toden tullessa, ja päätettiin taas ruveta välittelyihin Melanchton oli tietystikin ensimmäinen rauhan keinoja keksimässä, ja nöyrtyi melkein armonpyyntöön. Josko eivät olleetkaan muut teoloogit yhtä myösperäisiä, suostuivat he kuitenkin uusiin neuvotteluihin, jopa viimeisessä tingassa paavin vallan tunnustamiseen, kunpa vaan saavat pitää puhtaan oppinsa. Kansleri Bruck oli nyt se, joka esiintyi arvokkaampana, mutta keskusteluja ei hänkään kieltänyt.

Eri valiokunta asetettiin tätä varten, jossa oli muiden muassa jäseninä Melanchton ja Eck. Helppo on käsittää kuinka siinä asiat ajettiin. Katoliset tekeytyivät varsin suopeiksi, ja Melanchton piti tätä kovana rahana. Valiokunnan ulkopuolella olevat evankeeliset pelkäsivät pahinta, ja heidän kesken huhuttiin jo yleisesti, että Melanchton pettää tahi tulee petetyksi. Askel askeleelta peräytyi hän, jopa hyväksyi yksityisen messunkin. Luther vastusti tarmonsa takaa. Peräytykäämme mahdollisuuden mukaan. Mutta meidän vallassamme ei ole hyväksyä sitä, mikä ei ole Jumalan sanaa. Hänen mielestään oli sovinto mahdollinen ainoastaan, jos paavi luopuu paaviudestaan!

Sillä perustuksella oli tietystikin sovinto mahdoton, ja mihin muuhun suostuttiinkin, niin oli se molemmin puolin ainoastaan näennäistä. Mihinkään tuloksiin ei päästy; evankeeliset viittasivat vihdoin annettuun uskontunnustukseensa ja vaativat yleistä kirkolliskokousta. Luther kehoitti lähtemään pois. "Teillä on tunnustus, teillä on evankeliumi; keskustelut ovat tarpeettomat." Kun ei noilla kinastuksilla päästy mihinkään, päätettiin uudestaan vedota uhkauksiin. Keisari kutsui valtiosäädyt 22 p. Syyskuuta valtiopäivien lopettajaisiin. Siinä luettu päätös uhkasi suorastaan väkivallalla ja sodalla. Mutta armosta suotiin evankeelisille kuuden kuukauden katumusaika Huhtikuun 15:nteen päivään, kohtuullinen aika sotavarustuksia varten. Samassa tilaisuudessa jätettiin Melanchtonin kuuluisa "Apologiia", Augsburgin uskontunnustuksen puolustus, keisarille, joka kuitenkaan ei ottanut sitä vastaan. Kyllästyneenä lähti vaaliruhtinas samana päivänä Augsburgista. Kaikista uhkauksista huolimatta eivät Augsburgin valtiopäivät tuottaneet muuta tulosta, kuin että Jesus Kristus oli uudestaan tunnustettu maailman edessä, mutta ei enään yksinäisen munkin vaan evankeelisen kirkon jäsenten, ruhtinaiden, saarnaajien ja maallikkojen kautta.

XI.

Rauha myrskyssä.

Jo Augsburgissa oli keisari ollut aikeissa tuottaa Italiasta muutamia ratsurykmenttejä protestanttien kukistamiseksi, ja Englanninkin kuninkaalta toivoi hän kannatusta. Valtiopäiväpäätös oli niinkuin näimme kokonaan uhkaava. Wormsin edikti oli taas pantava toimeen, ja niskoittelevat saatettavat kanteenalaisiksi; rovioita sytytettiin yhä useammin. Sota oli kaiken todennäköisyyden mukaan tulossa. Sitä varten olivat katoliset Aachenissa, jossa keisarin veli Ferdinand, meille jo tunnettu uskonpuhdistuksen väkivaltaisin vastustaja, kruunattiin romalaiseksi kuninkaaksi, rakentaneet liiton protestanttisuuden kukistamiseksi. Vastapainoksi olivat evankeeliset Schmalkaldenissa niinikään liittoutuneet puolustukseksi. Valtiollinen taivas oli siten raivokkaiden myrskyjen vallassa, ja salama saattoi minä hetkenä tahansa lähettää tuhoavat nuolensa kansan yli.

Mutta Lutheria eivät pelottaneet enään kuten ennen Tyringenin metsässä mitkään salamaniskut. Sisällisesti oli hän saavuttanut täydellisen rauhan. Ne koettelemukset ja kiusaukset, jotka ennen rasittivat häntä, kun hän epäili työnsä oikeutusta, olivat kokonaan haihtuneet. "Kristus elää ja hallitsee", ja Luther luuli voivansa synkeimmissäkin oloissa ikäänkuin pysyä syrjästä katsojana. Tosin vaivasivat häntä yhä ankarammin ruumiilliset kärsimykset, jotka joskus saattoivat, hänet haudan partaalle, mutta aina keskeyttivät hänen työnsä. Päänkivistys ja korvien humina vaivasivat häntä viikkokausia, tainnoskohtaukset tapasivat häntä tuontuostakin, ja erittäin kovia tuskia kärsi hän kivitaudista. Mutta mikä on sen kestäessä ruumiillisia tuskia, joka tietää ne Isästä lähteneiksi ja pitää kuolemaa ijankaikkisen elämän porttina! Jälkimaailma ei voi käsittää, kuinka Luther tällaisissa oloissa oli mahdollinen suorittamaan kaikki ne kirjat ja kirjoitukset, joita hän tukuttain antoi julkisuuteen, ja hoitamaan sitä ihmettävän laveaa kirjeenvaihtoa, jota hän ylläpiti pienten ja suurten kanssa, lohduttaen, rohkaisten, neuvoen ei ainoastaan hengellisissä asioissa vaan suurissa valtiollisissa kysymyksissäkin.

Jonkinmoisen selityksen siihen saamme Lutherin perhe- ja kotioloista. Rakkaassa "Käthe'ssään" oli hän löytänyt vaimon, "kalliimman kuin kaikkein kallein päärly", kuten Salomon sanoo. "Hänen miehensä sydän uskaltaa häneen; hänen elatuksensa ei puutu häneltä". "Käthe-herra", joksi Luther joskus pilalla sanoi vaimoansa, ansaitsee kyllä tulla mainituksi miehensä rinnalla. Hellyydellä hoiti hän rakasta ukkoansa terveenä ja sairaana; vaimonsa terveessä, hilpeässä luonteessa löysi Luther uutta voimaa synkkinä hetkinään, ja kovimmissakin elämän koetuksissa seisoi Katarina hurskaana ja rohkeana miehensä rinnalla. Suuttumatta otti hän taloon sitä lakkaamatonta virtaa kaikenlaatuisia ihmisiä, jotka likeltä ja kaukaa etsivät tyyssijaa Lutherin aina avoimessa kodissa. Siellä kasvatettiin useat Lutherin sisaren lapset, sinne pakenivat luostareistansa lähteneet nunnat ja uskonsa tähden karkoitetut saarnaajat, kuten esim. Agricola, joka suuren perheensä kanssa arvelematta asettui pitkiksi ajoiksi Lutherin luo. Kun rutto 1539 raivosi Wittenbergissä ja Luther tapansa mukaan, muiden paetessa, jäi paikoilleen, korjasi hän pelkäämättä kuolleiden orvot saastutetuista kodeista taloonsa. Useita kuukausia sai hän luonaan hoitaa Brandenburgin vaaliruhtinaan Joachimin sairasta puolisoa Elisabethia, jonka hänen miehensä oli karkoittanut Elisabethin evankeelisen uskon tähden. Että sitä paitsi Lutherin talo ja pöytä oli tuttaville ja virkakumppaneille tarjona, on luonnollista. Ja kaikkiin täytyi Katarinan, kuuden lapsen äidin, ajan, ruokavarain ja kotona pannun oluen riittää. Kuten kelpo emännällä ainakin oli tarkka huoli pidettävä karjasta ja sioista, sitten kun hän oli saanut haltuunsa muutamia luostariin kuuluvia maakaistaleita. Mitä senlaatuista Wittenbergissä sopi pitää, ei riittänyt Katarinan toimihalulle. Hän hankki itselleen lisäksi maatilan, jossa hän joskus viihtyi ja toimi viikkokausia. Kyllä kaikkiin tähän tarvittiin "Käthe-herran" luja, mutta samassa hellä käsi.