Toukokuun kuluessa saapuivat vaaliruhtinas ja muut ruhtinaat Augsburgiin. Keisari viipyi. Hänen luottamusmiehensä Gattinara puolusti lieviä toimia ja yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista. Hänestä oli evankeelisilla jonkinmoinen toive, mutta jo ennenkun keisari saapui kuoli hän, ja silloin ympäröitsivät keisaria yksinomaan reformatsioonin pahimmat viholliset. Evankeeliset näkivät ainoan pelastuksensa lujassa pysymisessä Jumalan sanassa. Sitä saarnasivatkin vaaliruhtinaan ja maakreivin etevimmät teoloogit useissa Augsburgin kirkoissa. Tämä katolisten silmissä kuulumaton röyhkeys nosti heidän suuttumuksensa ylimmilleen. Tieto siitä lähetettiin keisarille, joka ankarassa kirjeessä vaati saarnojen lakkauttamista. Semmoinen oli siis ensimmäinen koetuskivi, joka evankeelisten ruhtinaiden uskonvarmuuden täytyi kestää. Luther neuvoi alistumaan. Mutta vaaliruhtinaan neuvos Bruck oli toista mieltä. "Keisarin käsky on ainoastaan alku evankeliumin täydelliseen kukistamiseen. Jos myönnymme, niin hän vihdoin kokonaan musertaa meidät." Vaaliruhtinas antoi tämän johdosta kieltävän vastauksen. "Meidän saarnamme eivät sisällä muuta kuin Jumalan selvää totuutta, ja se on meille nyt enemmän kuin koskaan tarpeen."
Mitä evankeelisten oikeastaan piti Augsburgissa tehdä? Voimaa heillä ei ollut, oikeutta eivät voineet odottaa. Ei siis muuta kuin Jumalan nimessä julkisesti ja selvästi "vastata jokaista, kuin heidän toivonsa perustaa tutkistelee". Tämä tehtävä uskottiin Melanchtonille, koska, kuten Luther sanoi: "hänen oma äänensä oli liian karkea". Tavattomalla hienoudellaan osasikin Melanchton suorittaa arkaluontoisen työnsä. Hän loi sen maailmanhistoriallisen asiakirjan, joka on tunnettu Augsburgin tunnustuksen nimellä, johon vastaisissa riidoissa aina vedottiin, ja joka on koko luterilaisen kirkon tunnustuskirjaksi hyväksytty. Tällä kertaa ollen pois itse taistelutantereelta, johti Luther asiain menoa, kuten ylin sotaherra ainakin, verrattain turvallisesta paikasta. On oikein sanottu, että hän, samoinkuin Moses, joka piti Jumalan sauvaa korkeuteen ylennetyissä käsissään Israelin sotiessa Amalekia vastaan, Koburgin vuorella ylennetyin käsin piti korkeudessa sitä Jumalan lippua, joka Augsburgissa taistelevien masennettuihin mieliin loi uutta rohkeutta pysymään lujina luottamuksessaan Jumalan johtoon ja oikeaan asiaansa.
Protestanteilla oli kyllä syytä levottomuuteen. Kerrottiin keisarin lausuneen: "En piittaa ruhtinaista mitään, menettelen mieleni mukaan", ja hänen huoviensa röyhkeys ja väkivalta näkyi antavan tukea pahimmille aavistuksille. 15 p. Kesäkuuta saapui vihdoin keisari, mutta kaikkien ihmeeksi esiintyi hän varsin ystävällisenä. Väkivallan politiikista oli hetkeksi luovuttu; aiottiin koettaa, eivätkö houkutukset ja mielistelyt auttaisi. Keisari kutsui sentähden vaaliruhtinaan ja maakreivin yksityiseen huoneeseensa, ja pyysi heitä rauhan vuoksi kieltämään saarnaamisen. Aina vaan rauhan vuoksi! Se teki ruhtinaiden aseman vaikeaksi, mutta sittenkin vastasi aina uhkarohkea maakreivi: "ennen kuin sallin ottaa minulta Jumalan sanan, ja ennen kuin kiellän Jumalani, polvistun T. M:tinne eteen ja annan pääni katkaista." Mitä semmoiselle tekee! Ruhtinaiden lujuutta koetettiin vielä toisellakin tavalla. Suuri hengellinen juhlakulkue oli pantava toimeen, ja entisen tavan mukaan tuli kaikkien edusmiesten ottaa siihen osaa. Kuningas Ferdinand lähetti kutsun siihen: keisari odottaa, että te huomenna seuraatte häntä juhlakulkueessa, ellei hänenkään niin ainakin Jumalan kunnian tähden. Pitkin yötä jatkuivat välittelyt, uhkaukset ja neuvottelut, mutta lopuksi kieltäytyivät ruhtinaat. Välit kävivät yhä katkerammiksi, eikä se suinkaan parantanut niitä, että evankeeliset vielä esteettömästi saarnasivat. Semmoiset olivat enteet, ennen kuin valtiopäivien varsinaiseen työhön ruvettiin.
Valtiopäivien juhlallinen avaus tapahtui Kesäkuun 20 p:nä. Esitykset koskivat nytkin turkinsotaa ja uskonnollista asiaa. Siinä tuli vaaliruhtinaan käydä etupäässä, ja tosikristittynä valmisti hän itsensä siihen hartailla jokapäiväisillä rukouksilla. Hän oli kieltänyt tarttumasta miekkaan, hänen täytyy siis vedota korkeampaan suojelukseen. Vapautuaksensa tuskallisesta asemastaan, toivoi hän, että uskonnonriita ensin otettaisiin esille. Mutta katolilaisilla oli toiset tuumat. Melanchton oli alusta saakka osoittanut heikkoutta ja taipumusta myönnytyksiin rauhan vuoksi. Keisarin sihteeri Valdez tuli Melanchtonin luo ystävälliseen neuvotteluun. Mitä vaaditte? Melanchton vastasi: jos sallitaan pappien naida, kalkki maallikoille ja yksityiset messut kielletään, niin kyllä muusta sovitaan. Ensi työntäyksessä oli siis Melanchton antautunut mitä arveluttavimpaan tinkimiseen. Riemu oli suuri katolisten puolella, ja ohkaistuna jatkoi Valdez käyntejänsä Melanchtonin luona. Antakaa lyhyt ja sävyisä esitys teidän opistanne, karttakaamme julkisia väittelyjä ja sovitaan asiat kahden kesken. Melanchton olisi kyllä puolestansa suostunut näihin yksityisiin neuvotteluihin, mutta hänen horjuessa, pysyivät ruhtinaat lujina; he vaativat saavansa julkisesti tehdä selkoa uskostaan, niinkuin heitä julkisesti oli syytettykin. Sitä ei voinut keisari kieltää, vaikka hänen neuvoksensa kyllä pelkäsivät, että tästä koituisi uusi Wormsinpäivä. Uskontunnustuksen esille tuominen määrättiin Kesäkuun 24 p:ksi. Sitä ennen oli se allekirjoitettava, Melanchtonin mielestä ainoastaan teoloogein. Mutta vaaliruhtinas sanoi: "minä tahdon, kruunustani huolimatta, tehdä mitä oikeaa on, tahdon tunnustaa Herraa". Toinen ruhtinas sanoi: "Olen eläessäni suorittanut monta matkaa muiden mieliksi; nyt, jos Herrani Jesuksen kunnia sitä vaatii, olen valmis panemaan matkalle henkeni ja varani, ja kurottamaan käteni ottaakseni kuolemattoman kruunun ijankaikkisuudessa." Uskon-innostus oli ruhtinaissa lämpöinen ja yleinen. Kaupungeista allekirjoittivat ainoastaan Nürnberg ja Reutlingen.
Kun muut maallikot olivat näin mielessään rohkeat, oli sitä vastoin Melanchton tuhannessa tuskassa. Hän hyöri kaikkialla ja hiipi paikasta paikkaan rakentaaksensa sovintoa, hän näki ainoastaan vastustajien ylimielisyyden; mutta Lutherin voitonvarmuutta ja evankeelisten yleistä alttiiksi antamusta, niitä hän ei nähnyt. Katoliset syyttivät häntä petollisuudesta, evankeeliset arkuudesta ja häilyväisyydestä. Lutherilla oli täysi työ häntä tukiessa ja rohkaistessa. Hän kirjoitti kerran: "Minä vihaan suuresti sinun syviä huoliasi, jotka sinua kalvaavat. Jos asiamme on väärä, hyljätkäämme se, jos se on oikea, miksi teemme hänet, joka on käskenyt meitä pelkäämättä lepäämään, valehtelijaksi hänen omiin lupauksiinsa nähden. Kristus elää ja hallitsee, mitä siis pelkäät. Saatana ei voi enempää kuin tappaa meitä."
Kesäkuun 24 p. kokoontuivat valtiosäädyt uskontunnustuksen kuulemista varten. Mutta sitä koettivat katoliset estää. Muita asioita otettiin esille, ja kun ne vihdoin olivat suoritetut, vastattiin keisarin puolesta, että jo oli liian myöhäinen aika. Oli kylläksi, että tunnustus jätetään kirjallisesti. Tarkoitus oli tietysti, että asiakirja kaikessa hiljaisuudessa pistettäisiin viheriäisen veran alle. Mutta siihen eivät evankeeliset ruhtinaat voineet suostua. Ne olivat tulleet julkisesti koko maailman edessä tekemään selkoa uskostansa, ja sitä vaativat he nyt. Siihen vihdoin antoi keisari myönnytyksensä.
Seuraavana päivänä oli kokous määrätty pidettäväksi ei valtiosalissa vaan linnankirkossa, johon mahtui tuskin parisataa henkeä. Turha varovaisuus! Uskontunnustus oli kyllä pian kaikuva kaukaisimpiin sopukkoihin. Vaaliruhtinaan kansleri Bayer luki nyt evankeelisten jalon emansipatsioonikirjan kaikuvalla äänellä. Lukemisen jälkeen, joka kesti pari tuntia, jätti Bayer kopion keisarille, joten raskas kuorma oli pudonnut tunnustajien sydämmiltä. Luther kirjoitti: "Riemuitsen ylenpalttisesti, kun olen saanut elää niin kauvan, että Kristusta julkisesti ylistetään niin kunniakkaassa kokouksessa ja niin loistavien tunnustajain kautta." Jälkimaailma riemuitsee tänä päivänä vielä hänen kanssaan. Moneen katoliseenkin teki tunnustuksen säveä ja vakava sisällys vaikutuksen. Ensihetken hämmästyksen jälkeen ryhtyivät katoliset uusiin vehkeisiin. Aavistaen sitä, kehoitti Luther evankeelisia kohta lähtemään pois Augsburgista. Hän syystä pelkäsi, että opinkappaleet lykätään syrjään poliittisen rauhan tähden, silloin kuin lujuus oli ainoa pelastus. "Kaiketikin asetetaan meitä vastaan taas keisarin tuomio", kirjoitti hän rohkaisevasti Melanchtonille. "Kristus tulee, ja kenenkä oikealla kädellä? Ei suinkaan keisarin, vaan itse Jumalan. Älä pelkää. Kristus on kaikkien kuningasten kuningas ja kaikkien herrojen herra. Jos hän tämän arvonsa menettää Augsburgissa, niin menettää hän sen koko maailmassa." Niin Luther. Mutta Melanchton yhä valitti: "jos meillä ennen ei ollut monta ystävää, niin nyt ei ole yhtäkään. Epälukuiset vaarat ympäröivät meitä".
Totta onkin, että reformatsioonin tuimimmat viholliset saivat yhä valtaavamman vaikutuksen keisariin ja asiain menoon. Käytettiin semmoista puhetapaa, että vastaus uskontunnustuksen mustiin kirjaimiin on laadittava punaisilla kirjaimilla (luterilaisten verellä). Aluksi tyydyttiin kuitenkin mustiin. Vastauksen laatiminen annettiin 20:lle raivokkaimmalle Paavilaiselle, ja niiden lausunnon nojalla tulisi kaiketi keisari uudistamaan Wormsin ediktin ja sitten miekalla kukistamaan vastahakoiset.
Melanchton tuskaili. Tinkikäämme! Tyytykäämme vaan siihen, että kalkki myönnetään maallikoille ja että papit saavat naida. Sillä perustuksella ryhtyi hän uudestaan sovinnon hieromiseen. Kuinka pitkälle hän oli menossa näkyy hänen kirjeestään paavin legaatille, jonka kanssa hän pyysi saada yksityisesti neuvotella. "Ei yksikään opinkappaleemme poikkee romalaisen kirkon opista; me kunnioitamme romalaista piispaa ja otamme häntä totelluksemme, kunpa vaan hän ei hylkää meitä. Jumalan avulla jäämme Kristukselle ja romalaiselle kirkolle uskollisiksi". Siihen siis piti Lutherin jättiläistyö Melanchtonin mielestä supistua "rauhan tähden". Luther kyllä varoitti: "Kristusta ja Belialia ei käy sovittaminen. Minä ainakaan en peräydy hiuskarvaa. Mitä enemmin meiltä vaaditaan, sitä vähemmin pitää teidän myöntää."
Mutta tällä kertaa ei pelastanut asiata Luther, vaan itse Jumala. Katoliset luulivat nyt olevansa kokonaan voitolla. Maallinen voima oli heidän puolellaan, Melanchton oli mennyt satimeen. Jos olisivat suostuneet vaikkapa vaan näennäisiin myönnytyksiin, olisivat kaiketikin pelastaneet paavinvallan, johon Melanchton ei tahtonut koskea, ja sen ohessa vähitellen kaikki muutkin väärinkäytökset. Luther oli epätoivon partaalla. Kaikki uhrataan valtiollisen rauhan tähden, ja oppi syrjäytetään. Mutta Jumala löi taas katoliset sokeudella. Ollen näin kaikin puolin voitolla päättivät he olla mitään vähintäkään myöntämättä. Protestantit vihdoin huomasivat, etteivät muut myönnytykset kuin ehdoton alistuminen tuottaisi toivottua rauhaa.