Keisari ja paavi olivat taas sovittaneet välinsä. Rauha solmittiin Barcelonassa 1528, ja kun keisari oli muistakin vihollisistansa suoriutunut, oli taas maallinen ja hengellinen valta koko voimallaan ja tarmollaan valmis kerettiläisyyden musertamiseen. Valtiopäivät kutsuttiin uudestaan Spejeriin Helmikuun 21 p:väksi 1529. Kaikki enteet viittasivat tuimiin aikomuksiin keisarin puolelta. Avonaisesti syytti hän vaaliruhtinasta kapinasta. Keisarin sijaisena esiintyi nytkin Ferdinand. Vaaliruhtinaan seurassa oli ainoastaan Melanchton ja Agricola. Nytkin kiellettiin evankeliset jumalanpalvelukset, mutta ruhtinaiden palatseissa niitä sittenkin vietettiin tuhansien kuulijoiden läsnäollessa.

Osoittaaksensa että keisari nyt aikoi ryhtyä ratkaiseviin toimiin, julisti Ferdinand että keisari oli itsevaltaisuutensa nojalla päättänyt peruuttaa viime valtiopäivien päätöksen, jonka mukaan jokaiselle alueelle oli suotu oikeus järjestää kirkolliset olonsa, koska siitä muka oli syntynyt lakkaamatonta epäjärjestystä. Wormsin edikti on taas astuva voimaan. Keisari oli siten mennyt laillisen oikeutensa yli, kun hän yksipuolisesti kumosi lainperäisten valtiopäivien päätöksen. Siihen eivät tietystikään voineet suostua evankeeliset, ja vuosisatojen kärsimyksiä olisi Saksa välttänyt, jos katolisetkin olisivat ymmärtäneet, ettei keisarin omavaltaisuus voinut kellekään tuottaa hyviä hedelmiä. Sen verran oli kuitenkin enemmistössä malttia ja järkeä, että se myönsi mahdottomaksi nyt enään saada hallitsijat ja heidän alamaisensa uudestaan taivutetuiksi katolisen kirkon ikeen alle. Alkuperäinen päätösehdotus muutettiin sen tähden siten, että missä Wormsin edikti jo oli astunut voimaan, siellä kielletään kaikki kirkolliset uudistukset, mutta missä sitä ei ollut noudatettu, eikä voitu kapinaa nostamatta saada noudatetuksi, siellä olkoon voimassa se mikä jo on toimeenpantu, mutta uusia reformeja ei sallita, messua ei saa kieltää, eikä kukaan katolinen kääntyä luterilaiseen oppiin. Tähän suostuikin enemmistö, ja olihan tämmöinen päätös tavallansa jo reformeeratuille maille edullinen. Mutta pitikö evankeelisten itse panna raja puhdistetun opin leviämiselle? Omantunnon vapaus oli reformatsioonin ydin, ja se nyt kuitenkin kiellettiin, jota vastoin vastaisille vainoille ja rovioille ikäänkuin annettiin laillisuuden leima. "Me emme alistu enemmistön päätöksen alle; enemmistö ei ole oikeutettu päättämään omantunnon asioissa. Uskonnonvapaus on pidettävä voimassa ensi kirkolliskokoukseen saakka", semmoinen oli evankeelisten kanta. Tästä huolimatta kutsui Ferdinand valtiosäädyt yhteiseen istuntoon Maalisk. 24 p:nä ja julisti, että koska valtiopäiväpäätös oli peruuttamattomasti tehty, niin on se laadittava keisarillisen ediktin muodossa, ja tuli nytkin kaikkien alistua. Sillä jätti hän salin, eivätkä mitkään pyynnöt saaneet häntä palaamaan. Valta oli hänen puolellaan.

Muuta neuvoa ei ollut evankeelisilla kuin vastalauseen tekeminen. Sen ne suorittivatkin valtiosalissa suullisesti, mutta kun Ferdinand ei ollut saapuvilla, oli se kirjallisesti laadittava. Siinä sanotaan muun muassa: "Hengeltä tuomitut rikollisetkin saavat vedota tuomionsa johdosta, ja koska me olemme saman henkisen ruumiin, Jumalan pojan, jäseniä sekä saman taivaallisen Isän lapsia, niin olemme oikeutetut yhdistymään kun ijankaikkinen autuutemme tahi kadotuksemme on kysymyksessä. Me vetoomme siis omasta, alamaistemme ja kaikkien puolesta, jotka nyt tahi vastaisuudessa ottavat Jumalan sanan vastaan, jokaisesta menneestä, nykyisestä tahi vastaisesta oikeudenloukkauksesta Teidän Majesteettinne ja pyhän kristikunnan vapaaseen ja yleiseen kokoukseen." Tästä evankeelisten protestista ovat ne historiassa saaneet protestanttien nimen. Siitä tuli omantunnon vapauden kulmakivi Mutta protesti oli myös saatava Ferdinandin tietoon, ja kun hän kielsi ottamasta sitä vastaan kokoussalissa, jätettiin se hänelle lähetystön kautta. Silloinkaan hän ei ottanut sitä käsiinsä, mutta se jätettiin pöydälle. Semmoisilla tempuilla kuitenkaan ei estetä historian kulkua. Enemmistön päätös jäi muodollisesti voimaan; sen nojalla kiihtyivät katolisten vainot yhä ankarammiksi, mutta sillä vaan varmuuttivat totuuden voiton. Missä se vihdoin saatiin tukahdutetuksi, siellä kärsivät kansat tähän päivään saakka. Vertaus katolisten ja protestanttisten maiden välillä osoittaa, kuinka edellisissä pimeys, sekasorto ja mullistukset estävät aineellistakin edistystä, mutta kuinka jälkimmäisissä vapaus kehittää voimat sekä hengellisesti että aineellisesti.

Selvästi käsittivät evankeeliset ruhtinaat tilansa vaaranalaisuuden. Aina aseiden turvaan taipuvainen Hessenin maakreivi puuhasi kaikin mokomin valtiollista yhteenliittymistä, ja sitä varten pidettiinkin kokouksia, mutta vaaliruhtinas yhä epäili, semminkin kun Luther alituisesti huomautti hänelle raamatun sanoja: "hiljaisuudella tulette autetuiksi, hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette". Luther oli hyvillänsä kun liittotuumat raukesivat. "Herramme Kristus, joka tähän saakka on auttanut meitä ilman maakreiviä, jopa vastoin häntä, auttaa ja neuvoo kyllä vastakin."

Protestin allekirjoittajat eivät kuitenkaan kaikki tahtoneet luottaa yksinomaan "Herraamme Kristukseen". Keisari oli ylimmällä valtansa huipulla ja oli nyt lujasti päättänyt kostaa Kristukselle muka tehdyn häväistyksen. Ellei protesti olisi jääpä tyhjäksi kirjaimeksi, niin oli se yhteisvoimin puolustettava. Mutta protestantit olivat keskenään erimielisiä. Maakreivin hartain toivo oli sentähden saada ne sovitetuiksi. Zwinglin kanssa oli hän jo pitkät ajat luonut laveita valtiollisia suunnitelmia suuren liiton aikaansaamiseksi, johon kuuluisi myöskin Schweitsi ja Yläsaksan vapaat kaupungit, jotka kallistuivat Zwinglin oppiin. Maakreivi arveli, että jos vaan saataisiin eri suuntien päämiehet suuta suin selvittämään asiansa, niin olisi sovinto helposti tehty. Epäilemättä oli maakreivi harras kristitty, mutta Zwinglin puoleen veti häntä yhteinen poliittinen näkökanta. Jo pari vuotta olivat Luther ja Zwingli olleet kirjallisessa taistelussa ilman mitään tulosta. Kun sentähden maakreivi kehotti heitä saapumaan yhteistä neuvottelua varten Marburgiin, oli Zwingli varsin myöntyväinen, olihan se hänen valtiollisille tuumillensa otollista, mutta Luther puolestaan pelkäsi näitä samoja tuumia eikä uskonut, että opin suhteen päästäisiin mihinkään yksimielisyyteen, jonka vuoksi yhtyminen oli hänelle vastenmielinen. Maakreivi koetti poistaa vaikeudet ja loukkauskivet ja onnistui vihdoin. Sekä Zwingli että Luther saapuivat Marburgiin syyskuun viimeisinä päivinä. Maakreivi oli itse kaupungissa ja majoitti vieraat herrat omaan linnaansa. Etuvartijakahakka alkoi kahdenkeskisellä keskustelulla Melanchtonin ja Oecolampadiuksen välillä, päätaistelu Lutherin ja Zwinglin välillä Lokak. 2 p:nä maakreivin ja hänen hovinsa läsnäollessa, sekä jatkui sitten useampia päiviä. Aineena oli melkeen yksinomaan se erilainen käsitys Herran ehtoollisesta, joka on hyvin tunnettu. Todistuksia raamatusta ja kirkkoisistä tuotiin runsaasti molemmilta puolilta esiin, mutta Luther oli liidulla pöytään kirjoittanut: "Tämä on minun ruumiini", ja siihen hän järkähtämättömänä vetosi, mitä ikinä toiselta puolen mainittiinkin. Surullisen vaikutuksen epäilemättä tekee, etteivät kristityt voineet tulla yksimielisyyteen. Mutta omituinen on se tavallinen käsitys, että syynä oli Lutherin itsepäisyys, olihan vastapuoli aivan yhtä itsepäinen. Tinkiminen totuuden kanssa sovinnonkin tähden on ylen vaarallinen. Vasta saamme nähdä, kuinka juuri tämmöinen Melanchtonin tinkiminen oli vähällä viedä reformatsioonin perikatoon, ellei Lutherin "itsepäisyys" olisi sitä pelastanut. Paljoa suurempana esteenä kuin opinriita oli sovinnon saavuttamiselle se, mitä Luther lausui: "Teillä on toinen henki kuin meillä." Tosin oli yksimielisyys tarpeen niin uhkaavalla hetkellä. Mutta jos tähän yksimielisyyteen olisi päästy, on melkein epäilemätöntä, että protestanttien rohkeus olisi siksi yltynyt, ettei miekkaa enään olisi saatu tupessa pysymään. Tässäkin oli Jumala johtamassa, ja tapaukset vastaisilla Augsburgin valtiopäivillä osoittavat, että Hän jaksoi asiansa puolustaa "ilman maakreiviä".

Epämiellyttävän vaikutuksen tekee sitä vastoin se veljellisen rakkauden puute, joka ilmenee Lutherin menettelyssä Zwingliläisiä kohtaan. "Tunnustakaamme yhteytemme kaikessa, jossa olemme yksimielisiä, ja muistakaamme, että olemme veljiä", pyysi Zwingli. Itse lempeä Melanchton vastasi: "Turhuutta! Te tuomitsette meitä, ja tahdotte kuitenkin olla veljinämme", ja Wittenbergiläiset lisäsivät: "Te ette kuulu kristittyyn kirkkoon; emme voi teitä tunnustaa veljiksemme." Semmoinen oli alku, kun inhimillinen kiihko pääsi purkautumaan, mutta vähitellen sai Jumalan henki voiton. "Karttakaamme puheessa ja kirjoituksissa kovia ja kiivaita lauseita, mutta puolustakoon itsekukin mielipiteensä", sanoivat Zwingliläiset. "Siihen suostumme, ja minä ojennan teille rauhan ja rakkauden käden", vastasi Luther. Tämä kaunis tulos oli saatettava maailmallekin tiedoksi, ja kaikkien pyynnöstä laati Luther itse niin sanotut Marburgin artikkelit, joissa luterilaiset ja reformeeratut esittävät ne kohdat, joissa olivat yksimielisyyteen päässeet, jättäen erimielisyytensä vastaisuuden tasoitettavaksi. Ilman arveluttavia tinkimisiä oli siis ainakin jonkinmoinen sovinto rakennettu. Protestanttisuuden periaate joka ei pyydä kaavamaista yhtäläisyyttä, vaan moninaisuutta yhteisellä pohjalla, oli päässyt voitolle. Merle d'Aubigné sanoo: "Kun oli kysymys sen opin puolustamisesta, jonka Luther piti Jumalan omana oppina, oli hän aina, semminkin Marburgissa, luja kuin kallio." Tämä lujuus olikin reformatsioonin menestymiselle välttämätön; ja vaikka ei hyväksyttäisikään kaikkia niitä mielipiteitä, joita Luther Marburgissa ilmilausui, täytyy sittenkin hänet tunnustaa ei yksistään suureksi mieheksi, vaan mitä enemmän on, suureksi uskon-sankariksi, johon kyllä saattaa sovittaa Herran sanat: "Sinä olet sanottava Petrukseksi, paasikallioksi."

X.

Augsburgin valtiopäivät.

Valtiopäivät olivat käsketyt kokoontumaan Augsburgiin 1530. Entistä uhkaavampana lähestyi Italiasta Saksan rajalle Espanjan kuningas Saksan keisariksi nyt paavin käden kautta voideltuna. Keisari puolestansa oli suudellut paavin tohvelia ja vannonut käyttävänsä kaiken voimansa paavillisen vallan ja romalaisen kirkon puolustukseen. Kaikki voima oli hänen kädessään, kaikki ulkomaalaisetkin viholliset olivat hänen jalkainsa juureen langenneet.

Evankeelisten kauhistus oli syystä yleinen. Itse vaaliruhtinas taipui jo uhkarohkeaan yritykseen, hän päätti koota sotavoimansa ja sillä estää keisaria pääsemästä Tyrolin vuorisolien kautta Saksaan. Hessenin maakreivi oli vähällä saada nähdä alituiset toivomuksensa toteutuneiksi. Mutta Luther oli taas toista mieltä: "Ruhtinaiden alamaiset ovat ensikädessä keisarin alamaisia, eivätkä ole oikeutettuja miekka kädessä häntä vastustamaan. Jos keisari hyökkää meitä vastaan, älköön meitä suojelko häntä vastaan kukaan ruhtinas tahi mikään sotajoukko. Jumala on uskollinen, hän meitä ei hylkää." Toinen kysymys oli, pitikö evankeelisten ruhtinaiden ollenkaan lähteä heille selvästi viritettyyn ansaan? Muutamat, maakreivi niiden joukossa, neuvoivat olemaan lähtemättä, Luther kehoitti lähtemään, ja se neuvo pääsi voitolle. Luther omalla tavallaan rakensi hänkin sotajoukkonsa. Tältä ajalla on hänen yhtä jalo kuin vahvauskoinen virtensä: "Jumala onpi linnamme". Sillä hetkellä ei ollut tyhjä sana eikä pelkkää kerskausta se: "jos vaikka henkemme, osamme, onnemme, he veisi viekkaasti, jää meille kuitenki Jumalan valtakunta". Mitä vakavin tosi oli kyllä edessä, ja saman Jumalan suojassa lähtivät ruhtinaat, Luther ja Melanchton seurassaan, matkalle Augsburgiin. Mutta Luther kiellettiin tulemasta itse kaupunkiin; ei tahdottu enään toistaa suurta tapausta Wormsissa. Hänen täytyi asettua likeiseen Koburgin linnaan valvojana ja neuvonantajana.