Reformatsiooni, kuten kaikki perinpohjaiset uudistukset henkisissä ja yhteiskunnallisissa oloissa, vaikutti välttämättömästi häiriötä jokapäiväisen elämän kulussa. Saatamme ymmärtää, että semmoisetkin tapaukset kuin äsken kerrottu talonpoikaiskapina, jonka juuret ovat aivan toiselta taholla etsittävät, pidettiin reformatsioonin seurauksena. Mutta oli kyllä muita surkeita ilmiöitä, jotka välittömämmin johtuivat reformatsioonista. Luostareissa oli ollut ainakin jonkinmoisia kouluja, jotka hävisivät luostarien kanssa. Hengelliset harrastukset olivat käyneet siksi ylivoimaisiksi, että maallinen oppi pidettiin halpana. Johan oli Karlstadt ja muut suorastaan kehoittaneet nuorisoa luopumaan kouluista ja opinnoista. Itse yliopistoissa laimeni tieteellinen harrastus. Lutherin opetuksesta oli siten vedetty johtopäätöksiä, jotka olivat suoranaisesti ristiriidassa sen kanssa. Sillä Lutherin periaatteiden pohjana oli juuri se, että jokainen seurakunnan jäsen on opetettava itse arvostelemaan hengellisiä ja maallisia asioita, ja nuorison, poikien ja tyttöjen opetuksen tarpeellisuutta oli hän aina teroittanut vanhempien mieleen. Nyt julkaisi hän erityisen kirjoituksen "Saksanmaan kaikkien kaupunkien neuvosmiehille, että he perustaisivat kristillisiä kouluja". Itse kirjoitti hän alkuopetusta varten uskonnossa "Pienen Katekismuksensa", ainoa oppikirja, jonka arvoa vuosisadat eivät ole voineet vähentää, sekä opettajia varten "Suuren Katekismuksen".
IX.
Reformatsiooni juurtuu.
Vaaliruhtinas Fredrikin kuolema näytti riistäneen uskonpuhdistukselta sen ainoan maallisen tuen. Niin kuitenkaan ei käynyt. Hänen veljensä ja vallanperijänsä Juhana, syystä mainittu "vakaamieliseksi", asettui täydestä vakaumuksesta uskonpuhdistuksen puolelle, ja muutti kirkolliset menot ruhtinaskunnassaan sen mukaisiksi. Myöskin Hessenin maakreivi Filip ratkaisi aseinansa. Nuori, toimenhaluinen ja tulinen luonteeltaan, oli hän varsin kärkäs heittämään miekkansa vaakaan. Katoliset ruhtinaat olivat jo Regensburgissa muodostaneet uhkaavan liiton. Filipin mielestä ei pitänyt evankelisten toimettomina odottaa murhaavaa iskua. Uusi varsin odottamaton liittolainen ilmaantui lisäksi Preussissa, joka oli saksalaisen ritarikunnan hallussa, olivat jo innokkaat lähetyssaarnaajat levittäneet evankeliumia. Suurmestari Albrecht Brandenburgilainen oli matkalla Saksassa tavannut itse Lutherin. Seurauksena oli, että hän julisti valtion maalliseksi herttuakunnaksi ja liittyi evankeelisiin. Keisari kyllä paavin pyynnöstä julisti hänet pannaan, mutta moiset julistukset, lähtivätpä ne paavista tahi keisarista, olivat jo menettäneet tenhovoimansa. Kaikissa näissä maissa säädettiin puhdas evankeelinen jumalanpalvelus.
Kun Augsburgin valtiopäivät olivat tulossa, ja kun keisarin ja paavin kirjeet olivat yhä uhkaavampia, päättivät vaaliruhtinas ja maakreivi yhteisesti ajaa asiansa. Valtiopäivät avattiin Joulukuussa 1525, ja rohkeasti lausuttiin mainittujen herrojen puolesta, että talonpoikien kapina oli seurauksena mielettömästä sorrosta, ja että, jos ryhdytään väkivaltaan uskonpuhdistusta vastaan, seuraa siitä vieläkin kamalampia onnettomuuksia. Pääkysymykseen ei rohjettu koskeakaan. Asia jätettiin ensi valtiopäiviin.
Niitä varten täytyi siis valmistautua. Aina toimelias maakreivi sai vaaliruhtinaan suostumaan puolustusliittoon Torgaussa 1526. Mutta hän etsi yhä uusia liittolaisia. Sitä kuitenkin vastusti Luther ja Melanchton. Yksin Jumalan tulee puolustaa evankeliumia, jotta hänen voimansa ja kunniansa ilmaantuisi ihanimmin, neuvoi edellinen. Evankeelisten liitto, arveli Melanchton, saa juuri syttymään sen sodan, jota tahdotaan välttää. Siitä huolimatta liittyi yhä useampia Torgaun sopimukseen. Evankeelisilla oli jo tuntuva aineellinenkin voima. Hätä katolisten puolella oli suuri. Lähetystön kautta pyydettiin apua keisarilta, joka oli Sevillassa. Keisari kirjoitti avonaisen kirjeen ruhtinaille, jossa hän sanoo surulla huomanneensa, kuinka luterilainen kerettiläisyys on Saksassa aiheuttanut verenvuodatusta, hävitystä ja jumalanhäväistystä. Itse aikoo keisari lähteä Romaan neuvottelemaan paavin kanssa, ja tulla sitten koko voimallaan torjumaan Wittenbergiläistä ruttoa. Sillä välin on Wormsin edikti pantava toimeen, ja kaikki, jotka sitä eivät noudata, ovat rangaistavat. Semmoisilla uhkauksilla avattiin valtiopäivät Spejerissä Kesäk. 26 p:nä 1526.
Keisarin sijaisena oli hänen veljensä Ferdinand, uskonpuhdistuksen kiihkeä vastustaja. Mutta evankeelisten luottamus asiansa oikeuteen, ja heidän siitä seuraava rohkeutensa oli myös kasvanut. Ne voivat jo esiintyä järjestettynä puolueena. Evankeliumia saarnattiin ruhtinaiden hovisaleissa, kun kirkkoja heille ei luovutettu, ja kansa tulvaili niihin. Julkisesti kieltäytyivät yhä useammat panemasta ediktiä toimeen, ja korkean papiston vastustuksesta huolimatta päätettiin ottaa uskonnonkin asia puheeksi, jota varten asetettiin eri valiokunta. Odottamaton oli sen antama mietintö. Papeille, sanoo valiokunta, olisi kunniallisempi naida kuin elää salavuoteudessa; ehtoolliskalkki on annettava niille, jotka sitä haluavat, ja Jumalan sana raamatun mukaan saarnattava. Ei auttanut muu kuin keisarin kirjeen nojalla vaatia yleisen vainon toimeenpanoa kerettiläisiä vastaan. Tulella ja miekalla oli uskonpuhdistus tukehutettava. Nyt se oli siis lankeava tuo surman isku. Jumalan täytyi sen torjumiseksi entistä enemmän silminnähtävällä tavalla ottaa asia omiin käsiinsä.
Keisarin aikomus oli, kuten hän oli tiedoksi antanut, lähteä Romaan neuvottelemaan paavin, Clemens VII:nen kanssa, ja sillä tiellä kruunattavaksi. Mutta keisarin ylivalta kävi paavin maalliselle vallalle uhkaavaksi. Huolimatta kirkon eduista rakensi paavi Venetsian tasavallan ja Ranskan kuninkaan kanssa keisaria vastaan liiton, jonka suojelijaksi suurimmaksi ihmeeksi tuli Englannin kuningas, äskeinen "uskon puolustaja". Julkinen sota syttyi. Tämä sokeus ratkaisevana hetkenä muistuttaa Herran sanoja Jerusalemille: "Sinä olet minun hyljännyt, sentähden olen minä ojentanut käteni hukuttaakseni sinua." Keisarikin, tuo kirkon kiivas puolustaja, asetti valtiolliset etunsa kirkon etuja korkeammalle. Olihan nyt sekä tilaisuus että pakko käyttää Lutheria ja hänen oppilaitaan sinä aseena paavia vastaan, joksi he jo keisari Maksimilianin aikana olivat aijotut. Nyt jos koskaan saattoivat ne olla keisarille hyödyksi. "Peruuttakaamme Wormsin edikti; laupeudella voitamme enemmän", niin kuuluivat nyt äkkiarvaamatta hänen sanansa. Näin vastakkaiset käskyt saivat valtiopäivät täydelliseen sekasortoon. Ei tullut muuta neuvoksi kuin sallia jokaisen järjestää kirkolliset olonsa mielensä mukaan. Reformatsiooni oli ihmeellisellä tavalla taas pelastettu. Sota paavin ja keisarin välillä yltyi siihen määrään, että keisarin palkkasoturit rynnäköllä valloittivat Roman ja ryöstivät sen tavalla semmoisella, joka sekin kyllä muistuttaa Jerusalemin hävitystä. Paavi oli keisarin vankina, ja ennenkun valtiolliset juonittelut uudestaan muuttivat valtojen keskinäisen aseman, sai reformatsiooni vähän aikaa jonkinmoisessa rauhassa juurtua ja varttua, sekä vahvistaa kirkollisen järjestyksensä.
Rinnatusten Lutherin uskonpuhdistuksen kanssa, mutta aluksi siitä riippumatonna oli schweitsiläinen Zwingli noussut katolista kirkkoa vastaan saarnaten evankeliumia. Olisi luullut, että nämät yhtäsuuntaiset hengelliset liikkeet olisivat toinen toistansa tukeneet. Mutta niin ei käynyt. Ajoittain oli niiden keskinäinen riita melkein yhtä kiivas kuin yhteinen taistelu Romaa vastaan. Tämän valitettavan ristiriitaisuuden käsittäminen kaipaa selitystä.
Molemmat uskonpuhdistuksen sankarit, Luther ja Zwingli, olivat talonpoikaisista perheistä lähteneet. Niissä olivat he oppineet kunnioittamaan maallista työtä ja halveksimaan munkkien laiskurielämää. Mutta siihen loppuivat yhtäläisyydet. Luther eli ummehtuneessa ilmassa, hänen alati taistelevalle hengellensä eivät suoneet ulkonaiset olot mitään toiminta-alaa; kodissa ja kouluissa vallitsi ankaruus, joka vei luonteeltaan reippaan nuorukaisen synkkämielisyyteen, joka vihdoin pakotti hänet luostarin yksinäisyyteen ja sisällisiin taisteluihin, joiden tulos oli persoonallinen herätys ja sydämmen usko. Zwingli kehittyi Schweitsin vapaassa ilmassa, jossa kaikille kansalaisen voimille oli avara liikuntatila. Tieteellisen kasvatuksensa sai hän etevien humanistien parissa ja arvosteli kirkollisia oloja heidän kannaltaan. Raamattu aukasi sitten hänen silmänsä ja sydämmensä jumalalliselle totuudelle, mutta se tapahtui ilman Lutherin tuskallista uudestaan syntymistä. Zwingli vapaana schweitsiläisenä astui jo alussa kansalliselle ja valtiolliselle tantereelle; kotikaupungissaan Zürichissä oli hän ei ainoastaan kirkon vaan itse kunnalliselämiin johtajana, ja valtiolliset näkökohdat viehättivät ja viettivät hänet vihdoin kauas hengellisestä tehtävästään. Miekka kädessä kaatui hän miesten tappotantereella. Luther sitä vastoin vasta henkisesti terästettynä, vasta askel askeleelta pakotettiin julkiseen elämään ja kansalliseen tehtävään, mutta valtiollisista tuumista hän aina pysyi loitolla. Jumalan sana ei ole koskaan miekalla ja maallisella voimalla puolustettava. Kun vasta tutustumme näiden miesten esiintymiseen toinen toistansa kohtaan, täytynee meidän myöntää, ettei heitä erottanut niin paljon opin eri vivahdukset kuin Lutherin ehkä vaistomainen käsitys: "Teissä on toinen henki kuin meissä." Yhteinen esiintyminen pian tapahtuvassa yhteentörmäyksessä yhteisen vihollisen kanssa ei voinut olla muuta kuin laimea.