Münzer pian ryhtyikin väkivaltaan ja menetti siten oikeuden käyttää vapaata sanaa, jota Luther hänelle oli vaatinut. Seurakuntalaistensa johtajana hävitti hän Allstedtin läheisyydessä olevan rukoushuoneen ja oli sen johdosta pakotettu lähtemään maasta, jolloin hän tuli Schweitziin saakka kaikkialla saarnaten kapinaa ja mullistuksia.

Varsinainen kapina sai alkunsa 19 p. Heinäk. 1524 Schwarzwaldin seuduilla ja levisi sitten pelottavalla vauhdilla. Tammikuussa 1525 laativat talonpojat valituskirjan, jossa esittävät osittain varsin oikeutettuja vaatimuksia, kaikki raamatunlauseiden nojalla. Merkillistä kyllä, vetosivat he Lutheriin: "Jos erehdymme, todistakoon hän sen pyhästä raamatusta". Lutherin vastaus on yhtä miehekäs kuin maltillinen. "Teissä on syy", sanoi hän hallitsijoille ja piispoille. "Jumala rankaisee teidän raivottuanne eivätkä talonpojat. Älkää uskoko, että te vältätte teille aiottua rangaistusta. Vaikka teille onnistuisikin tuhota talonpojat, niin kyllä Jumala, rangaistaksensa ylpeyttänne, osaa kivistäkin herättää uusia. Armaat Herrat, jos vielä tahdotte kuulla neuvoa, niin hillitkää vihanne, ja kohdelkaa talonpoikaisraukkoja eksytettyinä. Koettakaa hyvällä sopia asioista. Talonpoikien valituksissa on monta varsin kohtuullista ja oikeutettua." Talonpoikia varoittaa hän kapinasta. "Paavi ja keisari ovat liittyneet minua vastaan; mutta millä olen saanut asian sille kannalle, että mitä enemmän keisari ja paavi ovat minua vastaan raivonneet, sitä enemmän on evankeliumi levinnyt? Sillä ainoastaan, etten ole miekkaan tarttunut enkä kostoa huutanut; en ole ryhtynyt kapinaan vaan vedonnut Jumalaan ja luottanut hänen mahtavaan käteensä."

Mutta tulipalo levisi ja yltyi. Mokoma ruhtinaiden imartelija! Itse hän on julistanut sotaa paavia vastaan, mutta meidän pitäisi alistua sortajiemme alle! Julmempi kuin valtaan päässyt orja ei ole mikään peto. Luostarit ja linnat poltettiin ja niiden asukkaat surmattiin kapalolapsiin saakka, naiset raiskattiin. Moni kaupunki avasi porttinsa ja liittyi joko vapaaehtoisesti tahi pakosta ryöstäjiin. Useat linnanherrat menivät talonpoikien puolelle henkensä pelastamiseksi. Sekasorto oli siksi suuri ja yleinen, ettei kukaan osannut ryhtyä tarmokkaaseen vastarintaan. Näytti jo siltä, että koko Saksa oli perikatoon joutuva. Münzerin joukot kasvoivat satatuhansiin, ja ne uskoivat sokeasti hänen sanojaan, että Jumala oli hukuttava heidän vastustajansa kuten muinoin Faraon. Kaikkialla syytettiin Lutheria liikkeen virittäjäksi; olihan tässä ilmeisesti uudistunut Hussin nostama Taboriittein kapina. Osaako Luther nyt sammuttaa raivoavaa tulipaloa?

Ei voinut enään olla kysymys kuka oli oikeassa, kuka väärässä. Tässä yleisessä häviössä ja verenvuodatuksessa oli ennen kaikkea yhteiskuntajärjestys, vaikka huonokin, pelastettava. Mahdoton oli Lutherin vaieta. Hänen kirjansa "kapinallisia talonpoikia vastaan" on kieltämättä raju, jopa julma. "Talonpojat asettuvat esivaltaa vastaan; ne ryöstävät ja polttavat luostareita ja linnoja ja näitä rikoksia tekevät ne evankeliumin verhon alla. Sentähden tulee heitä rangaista niin kuin hullua koiraa tapetaan. Siis, rakkaat herrat, pelastakaa, auttakaa ja armahtakaa kansaraukkaa; se joka voi lyököön, pistäköön ja tappakoon. Ken siinä menettää henkensä, hän ei voi saada autuaampaa kuolemaa, sillä hän kuolee totellen Jumalan sanaa ja käskyä."

Lutherin aikalaisetkin moittivat häntä näistä ja muista julmista sanoista, eikä hän ollut muuta kuin erehtyväinen ihminen hänkään. Mutta kun ajattelee mitä tuskia hän kärsi epäillen itsekin, eikö hänen entiset varomattomat sanansa olleet ehkä jonakuna aiheena kauheuksiin, niin saattaa ymmärtää hänen särjettyä sisällistä tilaansa. Ja tottahan on, etteivät ryöstö ja verenvuodatus voineet mitään parempaa tilaa luoda. Mitä pikemmin ne saadaan lakkautetuiksi, sitä vähemmiksi supistuvat niiden tuottamat onnettomuudet. Raivokkaasta metelistä täytyi tehdä loppu hinnalla millä hyvänsä. Siitä ainakaan ei voinut mitään hyvää koitua.

Vihdoin saivat ruhtinaatkin varustuksensa järjestetyksi. Valtioarmeija, Yrjö von Truchsessin johtama, kulki Schweitzin rajaa kohti Weimbergiin ja löi siellä talonpoikaisjoukon. Mutta heidän pääjoukkonsa piiritti Frauenburgin linnaa, jota se yritti rynnäköllä valloittaa. Verisin päin lyötyinä takaisin, marssivat talonpojat Truchsessia vastaan, joka perinpohjin mursi heidät, niin tehden' lopun ylen vaarallisesta kapinasta. Lyökää, pistäkää, tappakaa aseellisia, mutta armahtakaa armoa pyytäviä ja aseettomia. Niin oli Luther neuvonut Mutta ystäviensä, omaistensa, säätyläistensä hirveästä kuolemasta raivostuneina rypöivät nyt vuorostaan herrat talonpoikien veressä.

Surullisen jälkinäytöksen sai Münzer vielä aikaan. Mühlhausenin porvarit kutsuivat hänen papikseen. Kaupungin neuvosto kyllä kielsi, mutta Münzerin onnistui saada se karkoitetuksi, ja hän tuli siten myöskin kaupungin maalliseksi hallitsijaksi. Nyt saatiin nähdä Münzerin periaatteet käytännössä. Kaupungin "pyhät" viettivät mitä irstainta elämää, mutta Münzer ei tyytynyt yhden kaupungin reformeeraamiseen, vaan kehotti varsinaiseen ristiretkeen uskotonta maailmaa vastaan. Hurjilla yllytyksillään sai hän maakansaakin saaliin toivossa asettumaan hänen lippujensa alle. "Eteenpäin; älkää säästäkö jumalattomia. Ne kyllä rukoilevat teitä kuten pienet lapset, mutta pysykää lujina. Älköön miekkanne jäähtykö veressä." Vaara oli todellakin hetkeksi uhkaava, mutta niin pian kuin säännöllinen sotaväki joutui näitä hurjistuneita vastaan oli heidän perikatonsa tietty. Münzer mestattiin ja rauha oli vihdoin palautettu. Mutta uusi suru kohtasi Lutheria. Hänen lempeä suosijansa vaaliruhtinas Fredrik Viisas kuoli 9 p. Toukokuuta 1525 kuolinvuoteellaan nautittuaan Herran ehtoollisen molemmissa muodoissa. Talonpoikaiskapinan hävitys rasitti lisäksi Lutherin mieltä, ja vihdoin oli paavi taas ystävyydessä keisarin kanssa. Kaikilta haaroilta uhkasi tuho Lutherin työtä. "Ah!" huudahti hän tuskissaan, "kuinka kernaasti kuolisin, jos se olisi Jumalan tahto. En näe maailmassa enään rakkautta, totuutta, uskoa enkä muuta hyvää." Lutherin ainoa maallinen turva oli häneltä temmattu pois. Saksenin herttua Yrjö oli sitä vastoin ahkerassa toimessa. Tuossa nyt ovat ne onnettomuudet, joita Luther on meille tuottanut, sanoi hän talonpoikien kapinan johdosta; liittykäämme häntä vastaan. Lutherilaisia vainottiin ja mestattiin, ja toivottiin saatavan Luther vangituksi itse Wittenbergissä. "Herttua Yrjö luulee nyt Fredrikin kuoleman jälkeen kaikki voivansa; mutta Kristus hallitsee vihollistensa keskellä; niiden vehkeet joutuvat häpeään", kirjoitti Luther.

* * * * *

Ulkoapäin uhkaavat vaarat eivät suinkaan olleet Lutherin ainoana huolena. Sielunhoito, opetustoimi, kirjalliset tehtävät ja suunnaton kirjeenvaihto, jolla hän antoi pyydettyjä neuvoja, lohdutti ja rohkaisi heikkoja ja epäröiviä, oli hänelle taakkana, jonka suuruus hämmästyttää. Mutta nekään huolet ja työt eivät olleet ainoat. Kaikkialla vainotut evankeliumin saarnaajat pakenivat viimeisessä tingassa Wittenbergiin. Niistä oli huolta pidettävä, joukottain jättivät munkit luostarinsa; neuvot ja elatus oli etsittävä Wittenbergissä. Vihdoin leveni liike myös nunnaluostareihin. Ensimmäisinä oli useita nunnia Nimptschin luostarissa Jumalan sanan ahkeralla viljelemisellä tullut siihen käsitykseen, etteivät voineet sielunsa autuuden tähden jäädä luostarin kuolettavaan elämään. Vastoin vanhempiensa tahtoa päätti yhdeksän heistä 1523 lähteä pois ja luonnollisesti Wittenbergiin. Niille oli hankittava tyyssija, ja hyväntahtoiset porvarit sitä tarjoivatkin, muiden muassa kaupungin pormestari, jonka luo sijoitettiin eräs aatelinen nunna, Katarina von Bora.

Luther itse vieraantui yhä enemmän ulkonaisestikin munkkielämän siteistä. Lokak. 9 p:nä 1524 esiintyi hän ensimmäisen kerran, heitettyänsä munkkikaapun, papillisessa puvussa seurakunnan suureksi iloksi. Luostarissaan eli hän ypöyksinään, sitten kun viimeinen munkki sieltä oli lähtenyt. Avaimet lähetti hän vaaliruhtinaalle: "tahdon nyt nähdä millä tavoin Jumala aikoo pitää minusta huolta". Vaaliruhtinas lahjoitti luostarin yliopistolle ja salli Lutherin siellä asua. Tulivat sitten nuo ylen onnettomat kapinanpäivät. Koettelemukset ja "saatanan" hyökkäykset eivät milloinkaan olleet ankarampia. Kansa oli hänelle vihamielinen; solvaukset ja panettelut häntä vastaan kaikuivat kaikkialta, keisarista ja ruhtinaista hänellä ei ollut mitään toivoa; yksin oli hän ei ainoastaan luostarissaan, vaan mielestään koko maailmassa. Mutta mitä synkemmiltä olot näyttivät, sitä rajummaksi kasvoi Lutherin luonteelle omituinen uhma. Hänen henkensä oli uhattuna vallanpitäjien ja harhahenkien puolelta; rovio oli hänen todennäköisin viimeinen vuoteensa. Ennen kuolematansa tahtoi hän kuitenkin perkeleen uhmalla antaa tulevaisuudelle esimerkin. Hän päätti mennä naimisiini. Kovasti taisteli hän Jumalan kanssa päästäksensä varmuuteen, semminkin kun ystävätkin arvelivat, että hän siten perinpohjin turmelee alotettua työtänsä. Mutta isänkin kehoitus vahvisti häntä. Kesäkuun 11 p. 1525 vihittiin Luther Katarina von Boran kanssa. Solvaukset ja häväistykset nousivat ylimmilleen. "Kun munkki nai nunnan, niin siitä varmaankin syntyy Antikristus", sanottiin. Erasmus vastasi ivallisesti: "Jos se ennustus pitää paikkansa, niin kyllä sitten Antikristuksia on maailmaan syntynyt joukottain." Katarina von Bora oli syntynyt Tammikuun 29 p:nä 1499 aatelisperheessä, jonka ahdas taloudellinen tila pakotti lähettämään tytön 10-vuotiaana kasvatettavaksi luostariin, jossa hän 16 vuoden ijässä ilman sisällistä taipumusta, ja koska hänellä ei ollut mitään maallista turvaa, teki nunnalupauksensa. Entisen munkin avioliitto entisen nunnan kanssa on selvin todistus reformatsioonin uuden periaatteen toteutumisesta. Kristityn ei tule maailmasta luopuneena luontoa kuolettamalla etsiä pyhyyttä, vaan tulee hänen maailmassa, maailmaa voittaen, pyrkiä pyhyyteen, niinkuin Herra sanoo: pelto, johon ihmisen poika kylvää hyvän siemenen, on maailma. Luonto on Hengen kostuttamana valaistava ja pyhitettävä. Ainoastaan siten on kristillinen maailmakulttuuri toteutettavissa.