Yhtä omituinen kuin odottamaton vastustaja nousi nyt tätä verrannollista rauhaa rikkomaan. Englannin kuningas Henrik VIII, kunnianhimojen ja elämässään irstas nuorukainen, ei tyytynyt turnauksissa voittamiinsa laakereihin, vaan päätti hänkin heittäytyä teoloogiseen turnaukseen Wittenbergin munkkia vastaan. Aluksi poltettiin erinomaisella juhlallisuudella Lutherin kirjat. Sitten julkaisi kuningas leimuavan kirjan Lutherin harhaoppeja vastaan, puolustaen katolisen kirkon seitsemää sakramenttia. Suurimmalla halveksimisella puhuu hän tuosta miehestä, "joka näkyy olevan synnytysvaivoissa, mutta synnyttää vaan ilmaa, joka verhoo mielettömyyksiinsä ylpeiden sanojen pöyhkeilevään vaippaan, niinkuin apinaa puetaan purppuraan." Mutta kaikeksi varmuudeksi vetoo hän, katolilaisten tapaan, rovioon, jotta tämä kyykäärme kauhealla kuolemallaan kerrankin hyödyttäisi maailmaa. Ihastus tästä erinomaisesta teoksesta oli katolilaisissa ääretön, ja paavi antoi kuninkaalle arvonimen "Uskon puolustaja".
Taisteluhenki Lutherissa leimahti ylimmilleen. Mitä mahtavammalta ja vaarallisemmalta vastustaja näytti, sitä terävämmäksi Luther luuli täytyvänsä hioa miekkansa. "Turhaa olisi nöyrtyä, peräytyä, rukoilla ja koettaa rauhallisia keinoja. Aina tapaatte Lutherin karhuna tiellänne ja jalopeurana poluillanne. Sen evankeliumin edessä, jonka minä, Martti Luther, saarnaan, täytyy sittenkin munkkien, ruhtinaiden, perkeleiden, kuoleman, synnin, sekä kaiken sen, joka ei ole Kristuksesta, kukistua ja hävitä." Luther opetti vanhurskautta uskosta ilman töitä. Hänen vastustajansa syyttivät häntä löyhän siveys-opin ja irstaisuuden puoltajaksi. Ankaran moraalin ja hyvien töiden asianajajina esiintyivät paavit ja kardinaalit, joiden irstas elämä on maailmanmainio, ja tällä kertaa kuningas, jonka verinen väkivaltaisuus on historian ilettävimpiä. Tänä päivänäkin vielä ovat uskonvanhurskauden vastustajat ja hyvien töiden puolustajat usein semmoiset, joiden elämä vähimmin vastaa evankeliumin vaatimuksia. Luther oli nyt saanut uuden verivihollisen, joka tosin ei enään esiintynyt kirjailijana, mutta sitä vastoin kiivaimpana väkivaltaisuuksiin yllyttäjänä.
Turhaan olivat paavikunnan suurmiehet teroittaneet kynänsä uppiniskaista munkkia vastaan, turhaan itse Englannin oppinut kuningas rynnännyt kirjalliselle taistelutantereelle uskon puolustajana. Eiköhän vihdoin saataisi vuosisadan suurin nero, oppineiden kuningas Erasmus, pukeutumaan loistavaan haarniskaansa? Tietystikään hän ei tahtonut mitenkään joutua epäluulon alaiseksi mistään yhteydestä pannaan julistetun miehen kanssa, jonka kirjoja hän oli rohjennut lukea ainoastaan paavin erityisellä luvalla. Mutta sittenkin uhiteltiin häntä aina syytöksellä lutherilaisuudesta. Hänkö muka ei olisi oikeauskoinen! Hänkin ehkä joutuisi pannan alle! Miehuus ei suinkaan löytynyt niiden omaisuuksien joukossa, jotka kaunistivat suurta Erasmusta. Kun häntä maailman mahtavat kehoittivat esiintymään, valittaa hän surkeasti niitä vaaroja, joihin hän joutuu. Häntä ehkä kivitetään, eikä hän löydä kustantajaakaan. Mutta oja siellä, allikko täällä, olivathan sittenkin maailman mahtavat hänen puolellaan.
Hän tarttui siis kynään. Mutta koko hänen luovauskonsti oli tarpeen törmäyksen välttämiseksi toiselta puolen kaiken sen hyvän kanssa, mitä hän ennen oli Lutherista sanonut, toiselta puolen kirkon kanssa. Hän valitsi aineeksensa kysymyksen "Vapaasta tahdosta", joka ei ollut suoranaisesti yhteydessä päivän polttavien kysymysten kanssa. Hän liikkuu vaan pinnalla, myöntää, ettei hänellä ollut asiasta varmaa vakaumusta; asia ei kuulu yksinkertaisen kansan alaan; paljon on itsessään hyvää, mutta määrätyssä tilaisuudessa sopimatonta, kuten viini kuumetta sairastavalle; hän tahtoo välttää äärimmäisyyttä ja pysyä keskitiellä. Mutta ennen kaikkea koettaa hän olla koskematta kirkon oppiin ja sen arjimpiin kohtiin. Kaikin mokomin älköön kukaan syyttäkö häntä, kirkon uskollista poikaa, kerettiläisyydestä.
Lutherin luontoiselle miehelle, joka ei koskaan tinkinyt vakaumuksensa ja totuuden kanssa, oli semmoinen kurja luikerteleminen ainoastaan ilettävä, mutta vastauksessaan "Epävapaa tahto" heittää hän entisen tuiman kirjoitustapansa, pysyen tieteellisessä todistelemisessa. Ne suuret seuraukset, joita oli odotettu Erasmuksen esiintymisestä, raukesivat kokonaan tyhjään. Evankeliumi levisi paikasta paikkaan rohkeiden julistajien kautta ja vainoista huolimatta. Saksassa tyydyttiin vielä vangitsemisiin tai karkoituksiin, mutta Alankomaissa, joka oli lähempänä keisaria ja joka sittemmin tuli niin kuuluisaksi Alban herttuan kymmentuhansittain viritettyjen rovioiden kautta, sai evankeliumi ensimmäiset veritodistajansa. Kaksi nuorta augustiinimunkkia, Esch ja Voes, poltettiin kaikella kirkon juhlallisuudella. Luther viritti kanteleensa, josta vasta lähti seurakuntien vielä nykyään käytetyt ylevimmät sota-, kiitos- ja lohdutusvirret, ylistääksensä heidän kuolematansa mieltä innostuttavassa, kansanlaulun muotoon rakennetussa laulussa: "Lähetyskirje kristityille Hollannissa", kiittäen Jumalaa siitä, että vihdoin on jotakin hedelmää niitetty Herran sanan kylvöstä.
Paavi Leo X kuoli 1521, ja häntä seurasi paavina Hadrian VI, joka ainakin oli elämässään nuhteeton, mutta sen ohessa mitä kiihkoisin. Seuraavana vuonna kokoontuivat valtiopäivät Nürnbergiin varsin uhkaavilla enteillä. Vihamieliset ruhtinaat vaativat Wormsin ediktin ankaraa toimeenpanoa. Nythän tiedetään niissä Luther on tavattavissa. Paavin nuntsius semminkin osoittautui verenhimoiseksi. Mutta toiselta puolen näkyi myös kuinka uskonpuhdistus oli voittanut alaa. Nürnbergin kirkoissa saarnasivat rohkeasti evankeliumia etevät miehet, semmoiset kuin Osiander. Tuo oli nuntsiuksesta ylen julkeata; hän vaati uppiniskaisten pappien ja munkkien vangitsemista, johon valtiopäivät suostuivat. Mutta Nürnbergin kaupungin neuvosto päätti panna väkivaltaa väkivaltaa vastaan. Valtiopäivillä ilmoiteltiin nyt nuntsiukselle, ettei käy päinsä vangita vapaakaupungin pappeja, ja kun hän tahtoi omalla uhallaan toimittaa vangitsemisen, uhkasi itse Mainzin arkkipiispa lähteä pois. Asia raukesi.
Roman ylenpalttinen röyhkeys vaikutti taas käänteen valtiopäivien mielipiteissä, ja uudestaan laadittiin valituskirja kaikista kirkon väärinkäytöksistä paaville lähetettäväksi. Suuttumus nousi romalaisissa ylimmilleen. Paavi kirjoitti itse vaaliruhtinaalle: "Olemme kauvan odottaneet, olemme tahtoneet nähdä eikö Jumala aikonut johtaa sieluasi ja pääsetkö sinä saatanan pauloista. Avaa silmät ja näe kuinka syvälle olet langennut" j.n.e. Vaaliruhtinas, joka varoi sodan syttymistä, kysyi neuvoa Lutherilta. Tämä vastasi: "Ei saa mikään ruhtinas ruveta sotaan ilman sen kansan suostumusta, jonka kädestä hän on, valtansa saanut. Kansa ei tahdo taistella evankeliumin puolesta, koska se ei ole uskovainen. Älkööt ruhtinaat tarttuko miekkaan; he ovat kansojen, s.o. uskottomien ruhtinaita." Nürnbergin valtiopäivät lopetettiin ilman muuta päätöstä, kuin että Wormsin edikti oli kaikkialla noudatettava, mutta sen ohessa, että uudet valtiopäivät kutsuttaisiin kokoon Spejeriin lopullisesti ratkaisemaan uskontokysymystä. Paavin puolue raivostui. Siis maallikoita ratkaisemaan uskonnollisia asioita, jotka kuuluvat yksinomaan paaville! Heillä ei ollut muu neuvona kuin roviot, ja niitä sytytettiinkin yhä useampia, tavallisella seurauksella, että marttyyrin veri kostutti evankeliumin vainiota. "Missä ikinä Aleander sytyttää rovion, siellä hän nähtävästi kylvää kerettiläisiä", sanoi Erasmus.
Varoittaen oli Luther näiden vainojen johdosta kirjoittanut: "Jos ruhtinaat asettuvat totuutta vastaan, syntyy siitä meteli, joka syöksee turmioon hallitsijat, papit ja kansan. Kansalaissota uhkaa ruhtinaiden päitä." Yhteiskunnalliset olot Saksassa olivat siksi kurjat, ettei semmoinen ennustus ollut vaikea. Ruhtinaat ja ritarit olivat alituisissa sodissa milloin keskenään milloin ulkovaltioita vastaan, ja niitä varten välttämättömät verot rahassa ja veressä puserrettiin yksinomaan alhaisesta kansasta. Moni ritarilinna oli suorastaan rosvoluola, josta harjoitettiin julkista maantieryöstöä. Kaikki äänet, jotka vaativat yhteiskunnallisten olojen parantamista, tukehutettiin tahi jäivät tehottomiksi. Semmoinen toivoton tila ei voinut olla tuon tuostakin nostamatta raivoisaan kapinaan onnetonta rahvasta, niin epätoivoinen kuin olikin sen taistelu. Keskiajan katsantokannan mukaan saivat sellaiset aseelliset kapinat usein jonkinmoisen hengellisen liikkeen muodon. Semmoisista mainitsemme vaan n.s. "Kenkäliiton" Spejerissä 1503 ja 1513, ja "Köyhän Kuntzin" kapinan Wyrtembergissä 1514. Ne kyllä tukehutettiin vereen ja vastaisia purkauksia luultiin mahdolliseksi estää vieläkin ankarammalla sorrolla. Mutta luonnollisena seurauksena oli, että toiselta puolelta kapinatkin kävivät yhä hurjemmiksi ja hävittäväisemmiksi, kun rahvas ei enään toivonut mitään parannusta, vaan pyysi ainoastaan tyydytystä kostollensa sortajien veressä.
Kun Lutherin mahtava huuto hengellistä ja maallista sortoa vastaan kaikui Saksan yli, ei ollut vältettävissäkään, että se sytyttäisi uutta tulta epätoivoisessa kansassa, joka ei voinut käsittää sitä vapautta, jota Luther opetti. Olemme jo nähneet kuinka väärin Zvickaun profeetat käyttivät Lutherin vaatimaa kristityn ihmisen vapautta vallattomuuden harjottamiseksi. Ne kyllä Wittenbergistä karkoitettiin, mutta silti eivät olleet kukistetut. Karlstadt oli jättänyt professoripaikkansa 1523 ja siirtynyt Orlamünden seurakunnan papiksi. Siellä sai hän kansan kannatusta ja riehui entistä hurjemmin, hävitti alttareita ja kuvia, ja luuli kaiken kirkollisen järjestyksen kumottua rakentavansa oikean pyhien seurakunnan. Lutherin kanssa riitaantui hän täydellisesti ja kirjoitti ahkerasti Wittenhergiläisiä vastaan, joita hän nyt kuvasi paavilaisia pahemmiksi ja evankeliumin väärentäjiksi. Kiihtyneissä mielissä iti semmoinen kylvö. Luther päätti lähteä paikalle, saarnasi ja puhutteli Karlstadtia. Mutta myrkky oli jo liian syvään tunkeutunut. Sana ei enään pystynyt. Luther samoin kuin kaikkien aikojen aatteen sankarit, sai nyt kokea, että sama kansa, joka eilen huusi "hosianna", tänä päivänä on yhtä innokas huutamaan "ristiinnaulitse". Kun hän lähti Orlamündestä, solvasi väestö Saksan kansallissankaria vihamielisillä huudoilla, jopa loan ja kivien heittämisellä. Erasmus salaisella ilolla kirjoitti: "Nyt korjaamme kylvösi hedelmät".
Pahemmin kuin Karlstadt raivosi Tuomas Münzer saarnaajana Allstedtissä. Hänelle, joka oli yksinomaan "hengen" johtama, oli pyhä raamattu ihan tarpeeton, mutta sittenkin saarnasi hän raamatullisten lauseiden peitossa sosialistisia ja kommunistisia oppeja, yllyttäen avonaiseen kapinaan ei ainoastaan kirkkoa vaan kaikkea maallista esivaltaa ja yhteiskuntajärjestystä vastaan. Hänestä oli Lutheria mahdottomampi taivuttaa Jumalan Hengen alle kuin turkkilaisia ja pakanoita. Luther puolestaan sanoi: "minulle on erittäin ilahuttavaa, että nämät villihenget kehuvat ei olevansa meikäläisiä. Henki heitä ajaa, sanovat he, ja minä sanon: huono on se Henki, joka ei tuota muita hedelmiä kuin luostarien ja kirkkojen ryöstöä; sitä voivat aikaansaada maailman suurimmat konnatkin. Mutta saarnatkoot vaan ujostelematta ja reippaasti miten voivat ja ketä vastaan tahtovat, sillä Jumalan sanan täytyy aina olla sotatamineissa. Törmätkööt henget vapaasti vastakkain. Mutta jos joku ryhtyy väkivaltaan, pantakoon häntä vastaan väkivalta". Jalompaa luottamusta totuuden voimaan ja voittoon ei ole kukaan osoittanut kuin Luther näissä onnettomissa oloissa, mutta semmoinen luottaminen on oikeutettu ainoastaan kun totuus on Jumalasta.