Mutta toiselta puolen voitti uskonpuhdistus ja evankeliumin saarna alaa yli koko Saksan ja melkein kaikissa Europan maissa. Wittenberg ja sen yliopisto kulki etupäässä, mutta sittenkin huomattiin pian, että Lutherin järjestävä ja ohjaava käsi oli poissa. Kiihkeämmät rupesivat vetämään johtopäätöksiä Lutherin opista. Kun meillä on puhdas oppi, miksi siis sallimme kirkon vääriä menoja, messua, alttarin sakramenttia yhdessä muodissa, kuvia, pyhien palvelusta ja kaikenmoisia uskonnollisia taikatemppuja? Pois nuo kaikki!
Karlstadt, levoton ja kunnianhimoinen, piti itsensä nyt kutsuttuna astumaan Lutherin sijaan ja ajamaan uskonpuhdistuksen asiaa paremmalla vauhdilla. Jo oli eräs Feldkirch ensimmäiseni papeista rohjennut mennä naimisiin, ja häntä seurasi pari muutakin. Luther ei ainoastaan ihaillut heidän rohkeuttansa näin vaarallisella ajalla, vaan asettuen heidän puolellensa julkaisi hän lisäksi teessejä, joissa hän sanoo munkkien ja nunnien suoranaiseksi velvollisuudeksi jättää luostarinsa ja elää kuten muutkin ihmiset perheellisinä ja omasta työstään. Karlstadt astui nopeasti aukaistua tietä myöten. Kaikki paavin laitokset ovat jumalattomia. Kalkin ryöstäminen maallikoilta on syntiä. Älkäämme ijäti väitelkö, vaan käykäämme niinkuin Elias Haalin alttariin käsiksi. Joulun edellisenä sunnuntaina julisti hän saarnastuolista, että hän uuden vuoden päivänä aikoi halullisille jakaa sakramentin molemmissa muodoissa. Niin pitkälle ei tahtonut kaupunginneuvosto mennä, mutta Karlstadt ei hellittänyt, ja ehtoollisvieraita tulikin. Messu, kirkon vahva muuri, oli siten kukistettu. Vähän aikaa sen jälkeen meni Karlstadt naimisiin. Luostareissakin nosti Karlstadtin uudistukset mielet kuohuksiin, semminkin Augustiiniluostareissa. Munkki Zvilling Wittenbergissä rupesi itse luostarissa saarnaamaan messua vastaan ja vaatimaan alttarin sakramenttia molemmissa muodoissa. Syntyi varsinainen kapina prioria vastaan. Saksenin hovissa oltiin taas levottomia ja vaadittiin yliopiston lausuntoa. Se kävi kuitenkin Zvillingin eduksi. Siinä ehdotetaan näet, että messun väärinkäytöstä täytyy ehkäistä, vaikkapa sallittaisiinkin toistaiseksi heikkojen tähden yksityismessuja, mutta kaikessa tapauksessa oli kalkki annettava maallikoille. Vaaliruhtinas tosin ei tahtonut sekaantua asiaan, mutta varoitti ja kehotti menettelemään hiljaisesti kunnioitettavien vanhojen tapojen hävittämisessä. Luostarissa täytyi priorin lakkauttaa messu, mutta sekään ei enään riittänyt. Marraskuussa heitti 13 munkkia kaapunsa, luopuen siten paavikirkon vakinaisesta armeijasta ja sen lipusta, ja rupesi mikä evankeliumia saarnaamaan, mikä yhteiskunnalliseen rehelliseen työhön. Tie oli raivattu, ja yhä useammat sitä käyttivät.
Näin myrskyiseni! aikana ei ole ihmeellistä, että yliopiston nuoriso menetti malttinsa ja antautui varsin moitittavaan tekoon. Joulukuun 3 p:nä syöksyi ylioppilaita ja porvareita kirkkoon, hävittivät messukirjat, ajoivat pois papit, jopa uhkasivat rynnäköllä tunkea fransiskolaisluostariin. Tutkimuksessa huomattiin kuitenkin, että johtavat ylioppilaat olivat Erfurtilaisia. Luther myönsi kyllä muutokset oikeutetuiksi, mutta moitti ankarasti, että niiden varjossa väärinkäytettiin kristillistä vapautta. Wartburgista julkaisi hän taas kirjoituksen: "Harras kehoitus kaikille kristityille varjella itseänsä kapinasta ja metelistä".
Luther oli särkenyt ne pimeyden ja orjuuden kahleet, joissa kristikuntaa vuosisatoja oli pidetty. Hän on vaatinut omantunnon vapautta kristitylle Jumalan sanan horjumattomalla pohjalla. Mutta luonnollisen ihmisen halut ja himot käyttävät ijankaikkiset totuudetkin omiin tarkoituksiinsa. Vapaus muuttuu vallattomuudeksi, vaarallisimmaksi aseeksi taantumiselle, "Mihin Jumala rakentaa temppelinsä, sinne rakentaa perkele kappelinsa", sanotaan, ja syyllisinä ovat muka temppelin rakentajat. Tämä surkea ilmiö on huomattavana kaikissa syvemmälle menevissä uudistuksissa sekä yhteiskunnallisella että henkisellä alalla, eikä sitä tässä vuosisatojen suurimmassa reformityössä saattanut puuttua. Lutherin painettu sana ei enään riittänyt vallattomuuden salpaamiseksi.
Wittenbergin neuvosto ryhtyi yliopiston suostumuksella jumalanpalveluksen järjestämiseen uuden suunnan mukaan, mutta kun se ei suostunut Karlstadtin vaatimukseen, että alttarit ja kuvat hävitettäisiin, otti roistoväki omin neuvoin työn suorittaakseen. Kirkoista ryöstettiin ja hävitettiin kaikki mikä muistutti entistä jumalanpalvelusta. Kukin pappi menetteli oman mielensä mukaan, ripistä ja paastosta ei pidetty enään väliä, mutta ei muustakaan sielunhoidosta. 'Täydellinen anarkiia pääsi valloilleen. Ja jos neuvosto olisikin vihdoin saanut kuria ylläpidetyksi, saapui Karlstadtille ja hänen johtamalleen joukolle mahtavat liittolaiset.
Zwickaun kaupungissa kertoi eräs kankuri Nikolaus Storch, että enkeli Gabriel oli ilmaantunut hänelle ja valinnut hänet siksi profeetaksi, jonka tuli puhdistaa kirkko ja rakentaa pyhien seurakunta maan päällä. Häneen liittyi entinen ylioppilas Markus Stübner ja kankuri Markus Tuomas. Lahkokunnan varsinaiseksi järjestäjäksi tuli Tuomas Münzer. Nämät profeetat kulkivat muinoisten tavalla ennustaen Saksalle Jumalan kirousta ja hävitystä. "Herran päivä on tulossa ja maailman loppu on käsissä". Näiden raivojen miesten pöyristyttävät kuvaukset vaikuttivat vastustamattomasti mieliin, jotka jo entuudesta olivat yltiöpäisyyteen, itsensä ruoskimiseen ja pyhiinvaellusraivoon tottuneet. Zwickaun pappi Nikolaus Haussman oli tarmokas mies ja osasi pitää profeetat aisoissa. Tietystikin pyyhkivät nuo pyhät miehet paatuneen kaupungin tomun jaloistaan. Olihan heidän, Lutherin oikeiden oppilaiden, oikea paikka Wittenberg. Joulukuun 27 p. saapui sinne kulkue Storch johtajana. Varmoina asiastaan lähtivät päämiehet professorien luo. "Me olemme Jumalalta lähetetyt opettamaan kansaa, olemme profeettoja ja apostoleita, olemme lutherilaisia." Kuka on käskenyt sinua saarnaamaan? kysyi Melanchton entiseltä ylioppilaalta. - Herra Jumalamme! "Ne ovat outoja henkiä", arveli Melanchton epäröivänä, "ei pidä sammuttaa Jumalan Henkeä, mutta myös ei antautua perkeleen hengen vieteltäväksi." Karlstadtin kiihdyttämissä ihmisissä saivat profeettain opetukset paljon jalansijaa. Itse vaaliruhtinas, joka sai heistä tiedon, kirjoitti: "Maallikkona en voi tätä arvostella, mutta Jumalaa vastaan en tahdo toimia." Luther yksin kohta alusta oli heistä selville. "Palvelijainsa nöyryyttämiseksi on Jumala lähettänyt heille tämän ristin, älköön kuitenkaan vaaliruhtinas ryhtykö heitä vastaan väkivaltaisuuteen. Sanalla ovat ne kukistettavat."
Karlstadt itse oli kohta ilmitulessa. Zwickaun profeettain tultua rupesi hän vieläkin raivokkaampiin yllytyksiin, ja uudestaan ryntäsi kaupunginväki kirkkoihin hävittäen, ryöstäen. Nyt oli kristitty ainoastaan se, joka pysyi pois ripistä, joka paastopäivinä söi lihaa, ja joka hylkäsi kaikki kirkon vanhat menot perkeleen juonina. "Yksin pyhät muodostavat kirkon". Mutta ei siinä kylliksi. Jos Jumala välittömästi valaisee uskovaisia, miksi ovat opinnot tarpeellisia? Sehän oli johdonmukaista, ja Karlstadt kehoittikin oppilaitaan luopumaan opinnoistaan. Muutamat koulunopettajat suorastaan ajoivat oppilaitansa pois. Ylioppilaistakin useat jättivät luentosalit ja ulkomaan hallitsijat kutsuivat pois omia alamaisiansa tästä turmeluksen pesästä. Sekasorto oli ylimmillään. Susi raivosi lammaslaumassa. Sotajoukko oli hajallaan ja johtaja piiloutuneena tiesi missä. Reformatsioonin vastustajat ilakoitsivat. Luther on päästänyt vallattomuuden hengen irralleen, ja nyt raukee koko hänen korttilinnansa.
Kuka voi kuvata Lutherin sieluntuskat! Kirkon ja valtion panna painoi hänen ylitsensä, ja lisäksi oli hänen ruhtinaansa kovasti kieltänyt häntä lähtemästä turvapaikastaan, koska ruhtinaan voima ei riittäisi häntä suojelemaan. Mutta oliko mahdollista oman henkensä pelastamiseksi jättää Jumalan asia hukkumaan? Sitä vartenko oli hän uhmannut hengelliset ja maalliset vallat Wormsissa? Ei, taistelun kuumimpaan tuiskuun täytyi hänen heittäytyä, järjestää rivit uudestaan, kehoittaa, rangaista. Hän päätti lähteä ja kirjoitti vaaliruhtinaalle: "Minuun ovat tapaukset Wittenbergissä siksi koskeneet, että ellen olisi varma siitä, että meillä on puhdas evankeliumi, niin joutuisin epätoivoon. Te tiedätte, tahi ellette tiedä, niin olkoon se teille nyt sanottu, että olen saanut evankeliumin, en ihmisiltä vaan Jesukselta Kristukselta. Olen ollut nöyrä, mutta kun nyt näen, että liiallinen nöyryys vie evankeliumin halventamiseen, täytyy minun omantunnon pakosta menetellä toisin. Teidän ruhtinaalliselle armollenne olen tehnyt kylliksi, kun olen tänä vuonna pysynyt syrjässä. Perkele tietää kyllä, etten ole tehnyt sitä arkuudesta. T.R.A. tietäköön, että minä tulen Wittenbergiin korkeammassa suojassa kuin T.R.A——nne. En aijo pyytäkään T.R.A——nne suojelusta; minä ehkä voinen paremmin suojella T.R.A——nne kuin Te minua. Lisäksi: jos tietäisin, että T.R.A. tahtoisi tahi voisi minua suojella, en tulisi laisinkaan. Tässä asiassa ei saa eikä voi miekka suojella eikä auttaa. Jumalan yksin täytyy tässä johtaa ilman inhimillistä huolta ja tointa. Siis, se joka vahvimmin uskoo, se paraiten auttaakin voi, mutta T.R.A. on varsin heikko uskossa. T.R.A. pyytää tietää mitä Teidän tässä asiassa tulee tehdä. Siihen minä vastaan: T.R.A. on jo tehnyt liiaksi, eikä Teidän pitäisi tehdä mitään. T.R.A. tulee vaaliruhtinaana olla esivallalle alamainen, vaikka maallinen valta tahtoisikin vangita ja tappaa minut. Jos T.R.A. antaa aukaista portit, eikä vihollisiini nähden, jotka tahtovat minua vangita, riko vapaata, ruhtinaallista suojeluskirjaansa, niin tulkootpa ne vaikka minua viemään, niin on T.R.A. osoittanut velvollista kuuliaisuutta ilman T.R.A——nne huolta, tointa tahi vaaraa. Älköön siis T.R.A. huolehtiko minun tulostani." Vaaliruhtinasta liikutti tämä kirje, mutta hän vaati, että Luther vielä nimenomaan ilmoittaisi, että hän oli palannut ilman vaaliruhtinaan lupaa. Sen johdosta kirjoitti Luther vielä ennen lähtöänsä: "Olen valmis kestämään T.R.A——nne epäsuosiota ja koko maailman vihaa. Wittenbergiläiset ovat minun lampaitani, Jumala on ne minulle uskonut. Minun täytyy heidän puolestansa mennä kuolemaan. Tämän tietäköön T.R.A. älköönkä epäilkö, että taivaassa on päätetty toisin kuin Nürnbergissä (valtiopäivillä)."
Ja hän tuli Wittenbergiin Maaliskuun 7 p:nä, ystäviensä suurimmaksi iloksi, mutta ei sinä tuimana Lutherina, joksi olemme hänet oppineet tuntemaan taistelun tulessa. Jo toisena päivänä astui hän saarnastuoliin, laupeana isänä ja opettajana. Hän varoitti ja neuvoi, mutta ei koskenut sanallakaan äskeisiin meteleihin, vielä vähemmin niiden toimeenpanijoihin. Ei ollut koskaan Lutherin omituinen valta ihmismielien yli ilmaantunut niin suurenmoisena ja ylevänä kuin näinä päivinä. Seurakunta, joka oli odottanut toista, otti nöyrästi opetuksen vastaan; rauhanrikkojat olivat hämillään. Ne pyysivät keskustelua Lutherin kanssa, johon hän vastenmielisesti suostui. Mitään sovintoa siinä tietysti ei saatu aikaan, mutta profeetat huomasivat, että heidän valtansa oli murtunut, ja Karlstadtkin alistui. Myrsky tyyntyi, ja rauha oli palautettu. "Minkälainen on tämä? sillä tuulet ja meri ovat hänelle kuuliaiset!"
Reformatsiooni sai nyt jonkun aikaa levollisesti hengittää. Kaikkialla Saksassa, semminkin vapaissa valtiokaupungeissa esiintyi evankeliumin hengen valaisemia miehiä rohkeasti saarnaamassa puhdistettua oppia. Wittenbergissä järjestettiin jumalanpalvelus vähitellen, sen mukaan kuin mielet vakaantuivat, evankeliseen suuntaan. Edellinen hävitys muuttui säännölliseksi reformatsiooniksi. Osia Lutherin raamatunkäännöstä valmistui nopeasti ja levisi huimaavalla vauhdilla, vaikka sen lukemista pannan uhalla kiellettiin. Melanchton järjesti evankelisen opin tieteelliseen muotoon mainiossa kirjassaan "Loci communes". Missä olivat nyt nuo mahtavat hengelliset ja maalliset vallanpitäjät, missä ne salamannuolet, joilla evankeliumia ja sen saarnaajia oli uhattu? Ne olivat takertuneet valtiollisiin sokkeloihinsa. Paavi juonitteli tapansa mukaan, ja keisari kävi yhtämittaisia sotia valtansa levittämiseksi. Nyt kuten aina, milloin uskonpuhdistus oli vaarallisimmassa kohdassaan, hämmensi Jumala vastustajien toimia.