Yhden koetuksen jopa vaarallisimmankin täytyi Lutherin vielä kestää. Lutherin ystävät ja maltillisemmat vastustajatkin huomauttivat, että eihän Lutherin oppia oltu koetettukaan perusteellisesti kumota. Keisari kuitenkaan ei tahtonut kuulla puhuttavankaan uudesta teoloogisesta väittelystä, mutta jos luullaan madolliseksi saada munkki järkiinsä, niin lupasi keisari hänet suosittaa paavin armoihin. Luther kutsuttiin sen johdosta kymmenmiehisen lautakunnan eteen. Ei enään uhkauksia, vaan päinvastoin. Hänen ansioitaan tunnustettiin, myönnettiin, että turha sofistiikka oli turmellut teologiian, jopa että kirkolliskokoukset saattavat erehtyä. Kaiketikin hänen omatuntonsa varoitti häntä liiaksi luottamaan omaan järkeensä, joka sekin saattoi erehtyä, ja siten tuottaa pahennusta kirkkoon ja turmella sitäkin missä hän oli oikeassa. Trierin arkkipiispa lupasi hänelle hyvän prioraatin ja kunniakkaan aseman hovissaan. Alistakoon Luther vaan asiansa keisarin ja valtiosäätyjen tahi vaikkapa kirkolliskokouksen ratkaistavaksi, niin rauha palaa maahan ja kirkkoon. Kiusaaja lähestyi lampaan puvussa. Olihan Luther ainoa mies, joka voi hillitä varsinaiset kumoukselliset liikkeet, jos semmoisia, kuten luultavaa oli, ilmaantuisi. Hän enemmän kuin kukaan muu saattoi panna tarmoa Saksan kansan valituksiin paavikuntaa vastaan, kunpa hän vaan luopuisi kerettiläisistä opeistaan. Hän voisi esiintyä kansallisen oppositsioonin pohjana ja edistää kansallisen reformipuolueen valtiollisten tarkoitusten toteuttamista, semmoiseksi kuvattiin hänelle hänen oikea tehtävänsä. Mutta jos Luther harrastikin kansan valtiollista vapauttamista, oli hänelle kuitenkin verrattomasti kalliimpi kirkon vapauttaminen sen "babylonilaisesta vankeudesta". Hän ehkä hetkeksi horjui, mutta sisällinen ääni hänessä sanoi tällä kertaa kuten vastakin, ettei Jumalan asia ole sidottava politiikkiin. Neuvottelut eivät tuottaneet mitään tuloksia.

Huhtikuun 25 p:nä sai Luther vihdoin keisarin luvan lähteä kaupungista ja suojeluskirjan 20:ksi päiväksi, ehdolla ettei hän matkalla kirjoittaisi eikä saarnaisi, johon ehtoon hän kumminkaan ei suostunut. 26 p:nä lähti hän matkaan ja oli siis vapaan taivaan alla, mutta se tosin olikin hänen ainoa turvansa, sillä julistettu oli hän valtakunnan pannaan, jonka mukaan ei saanut kukaan häntä majoittaa, ruokkia, juottaa tahi osoittaa hänelle mitään suopeutta, antaa suojaa tahi apua, vaan lyötäköön ja otettakoon hän puoluelaisineen kiinni, sekä käyttäköön itsekukin heidän omaisuuttaan omaksi hyödykseen ja jättäkööt hänet sidottuna esivallan käsiin ja polttakoon hänen kirjojansa. Semmoinen oli Kristuksen jälkeläisen "julistus" ja kuuluisa Wormsin edikti. Tottahan mies nyt on kukistettu, semminkin kun keisari juuri tähän aikaan sodalla oli kukistanut kaikki ulkonaiset vihollisensa ja saattoi tarmolla kääntyä kerettiläisyyttä vastaan.

Mutta valtakunnan ja kirkon pannaan julistettu mies oli äkkiä tuntemattomalla tavalla kadonnut näyttämöltä. Toukokuun 3 p:nä erosi Luther ystävistään, joiden seurassa hän oli matkustanut, ja poikkesi Möhraan tavataksensa siellä sukulaisiansa. Nämät seurasivat häntä Altensteiniin päin, mutta iltapäivällä hyökkäsi esiin metsästä joukko ratsastajia, riistivät Lutherin vaunuista ja katosivat tietämättömiin.

Kauhu valtasi koko Saksan kansan. Huhuja liikkui jos jonkinmoisia. Mikä tiesi, että ystävät olivat pelastaneet hänet Ranskaan, mikä taas vakuutti, että salamurhaajat olivat hänen tappaneet. Oli niitä, jotka olivat nähneet hänen murhatun ruumiinsa. Haikeita valituksia kuului kaikkialta: emme saa enään nähdä eikä kuulla häntä! Kostaa täytyi väkivallan tekijöille, ja keitäpä ne olisivatkaan ellei paavilaiset. Nämät puolestaan pelkäsivät nyt enemmän kuolleen haamua kuin elävätä miestä. Aleander kirjoitti: "Ainoa pelastuksemme mahdollisuus on, että lyhdyillä ja soihduilla etsimme Lutheria läpi maailman ja toimitamme hänet takaisin maanmiehilleen."

Mutta Lutherin tila ei ollutkaan niin toivoton. Saksenin vaaliruhtinas oli pitänyt välttämättömänä, että Luther pääsisi turvattuun paikkaan, kunnes Wormsin edikti oli kuluttanut kovimman kärkensä. Varmaankin välipuheen mukaan Lutherin kanssa tapahtui tuo metsäsissien muka ryöstö. Luther vietiin kaikella kunnioituksella Wartburgin linnaan, jossa häntä alussa pidettiin syvimmässä salaisuudessa "junkkari Yrjön" nimellä. Ulkonaisesta taistelutantereesta oli Luther äkkiä temmattu pois, mutta sisälliset taistelut yhä rasittivat häntä. Kipeimmin koski häneen nyt kysymys luostarilaitoksesta. Hän oli itse vapaaehtoisesti tehnyt munkkilupauksen. Oliko hän oikeutettu sitä purkamaan? Munkit olivat katolisen kirkon vankin tuki, mutta kansassa paljon pahennusta synnyttävä; pappien oikeudesta avioelämään oli hän kyllä selvillä. Oliko tämä oikeus ulotettava myöskin munkkeihin, jolloin koko laitos kävisi mahdottomaksi. Omasta kokemuksestaan tunsi hän munkkielämän turmiota; sen perustuksena oli autuuden saavuttaminen omien töiden kautta. Se oli siis julkisessa ristiriidassa Jumalan sanan kanssa, ja siitä syystä vakaantui hänessä se käsitys, että luostarilaitos on hävitettävä. Syyskuussa lähetti hän Wittenbergiin tätä asiaa selvittäviä teessejä. Uusi ratkaiseva askel oli Jumalan avulla astuttu.

Kuten ainakin vaivasi häntä sairauskin. Elämänlaatu linnassa ei soveltunut hänelle, ja sitä paitsi kiusasi häntä ajatus, että hän muka oli pelkurimaisesti paennut työalastaan, että hän nyt turvattuna eli ylöllisyydessä ja laiskuudessa. Hänen elämänsä oli kuitenkin nyt niinkuin aina uupumatonta työtä. Kirjaisia ja kirjevaihtoa valui hänen kädestään lakkaamatta. Merkillisimpinä tässä kohden on mainittava kirje Mainzin arkkipiispalle Albrechtille. Luther oli muka nyt, kuten Albrecht luuli, ijäksi päiviksi poistettu ja saatettu vaikenemaan. Hätäpä nyt! Albrecht tarvitsi rahaa ja ryhtyi taas anekkikauppaan Hallessa. Luther sai siitä tiedon; anekkikaupasta oli reformatsiooni saanut alkunsa; oliko nyt kaikki menevä entiselleen? Sitä ei voinut Luther sietää. Marraskuussa oli hänellä valmis käsikirjoitus "Hallen epäjumalaa vastaan". Hän lähetti sen Spalatinille, joka kovasti säikähtyi. Onko taas sytytettävä se tuli, jota tuskin on saatu sammumaan! Vaaliruhtinas antoi ankaran käskyn, ettei Luther saa kirjoittaa arkkipiispaa vastaan. Mutta Luther arveli, että eikö jo siinä kylliksi, että ruhtinas on sitonut hänen ruumiinsa; henkeänsä hän ei anna sitoa. Sen verran taipui hän kuitenkin, että hän lupasi ensin lähettää varoituskirjeen Albrechtille. Loppusanat siinä olivat: "Olkoon teidän vaaliruhtinaalliselle armollenne rehellisesti ja kirjallisesti sanottuna, että ellette poista tuota epäjumalaanne, täytyy minun jumalallisen opin ja kristittyjen autuuden tähden, julkisesti rynnätä teitä vastaan niin kuin olen rynnännyt paavia vastaan, jonka mukaan T.V. Armon tulee menetellä ja ojentua. Tähän odotan 14 p:än kuluessa nopean ja hyvän vastauksen." Vangittu munkki puhuu hallitsijana, ja Albrecht todellakin vastasi nöyrällä synnintunnustuksella.

Mutta mahtavimpaa asetta paavilaisuutta vastaan valmisti Luther kun hän pakollisessa vankeudessaan ryhtyi pyhää raamattua kääntämään saksaksi. Uskonpuhdistuksen vastainen menestys oli siirrettävä ihmisen kädestä Jumalan omaan sanaan. Tätä suurta työtä varten oli Lutherin poistuminen maailman hälinästä Jumalan sallima. Kansallisen kielen viljelemiseen nähden tunnustetaan Lutherin raamatunkäännöksellä olevan perustava merkitys. Reformatsioonin periaatteesta seurasi luonnollisesti kansojen oman kielen kohottaminen kirjallisuuskieleksi. Toistakymmentä vuotta kesti kuitenkin, ennenkun koko raamattu valmistui. Jokaista uutta painosta korjattiin huolellisesti.

VIII.

Taistelu eksyneitä veljiä vastaan.

Sitten kun katoliset huomasivat, ettei Lutherin katoaminen tuottanutkaan pahempia seurauksia, oli heidän riemunsa sekaantumaton. Mahtavan uskonsankarin suu oli nyt ainaiseksi tukittu. Toivottiin tuota pikaa saatavan hänen työnsä kaikki jäljet hävitetyiksi, ja, kuten näimme, aikoi Mainzin arkkipiispa kohta ruveta entiseen anekkikauppaansa.