Valtioairut saattoi Lutherin majataloon takaisin. Uhkauksia ja kehoitushuutoja vaihteli nytkin matkalla. "Valtiosäädyt ovat tyytymättömät; paavin miehet riemuitsevat; Luther uhrataan", kuului toiselta puolen. "Vai aikovat polttaa! mutta siitä ei tule mitään", kaikui taas vastaan. Meteleitä ja tappeluita syntyi kaduilla. Lutherin henki liiteli korkeammalla. "Kansan riehuessa", kirjoitti hän ystävälle, "kirjoitan sinulle. Olen seisonut keisarin edessä, olen tunnustanut itseni kirjojeni tekijäksi ja lupasin huomenna puhua peruuttamisesta. Mutta jos vaan Kristus on minulle armoinen, en peruuta ainoatakaan kirjainta."
Ratkaisevan sisällisen taistelunsa piti Lutherin nyt suorittaa, ennen kun hän ihmiskunnan omantunnon vapauden edustajana tuli kaatua tai voittaa. Rukous oli hänen elämänsä voima, ja nyt jos koskaan tuli taivaan valtakunnan kärsiä väkivaltaa ja väkevän repiä sen itsellensä. "Kuinka heikko on liha, ja kuinka mahtava saatana! Oi Jumala, oi Jumala, auta minua maailman viisautta vastaan, sinun täytyy tehdä se. Sinä yksin! Eihän tässä ole minun asiani vaan sinun. Minulla ei ole omasta puolestani mitään tekemistä näiden maailman suurten herrojen kanssa; minäkin mielelläni viettäisin hyviä ja rauhallisia päiviä. Mutta asia on sinun, Herra; auta minua." Näin kuultiin Lutherin kiihkeästi rukoilevan.
Rukouksen vahvistamana iloitsi hän, että hän nyt saa keisarin ja valtiosäätyjen edessä tunnustaa Jesusta Kristusta. Samassa järjestyksessä ja samanlaisen yhteenkasaantuneen ihmisjoukon läpi, joka aaltoili ja pauhasi kuin meri, kulki Luther taas seuraavana päivänä uuteen kuulusteluun. Hän sai kauvan odottaa, mutta Jumala oli nostanut hänet kalliolle, jossa ihmisten hälinä ei enään koskenut häneen.
Luther astui keisarin eteen ja Trierin vaaliruhtinaan kansleri lausui hänelle: "Martti Luther! Se miettimisaika, jonka olet pyytänyt, on nyt loppunut. Vastaa siis H. K. M:tin kysymykseen, tahdotko peruuttaa kokonaan tahi osaksi mitä olet kirjoittanut?" Nöyrästi ja vaatimattomasti mutta selvästi ja kuultavasti vastasi Luther tähän tapaan: "Olen jo tunnustanut kirjoittaneeni esillä olevat kirjat. Ne eivät ole kaikki samanlaatuisia, toisissa olen niin selvästi, yksinkertaisesti ja kristillisesti opettanut, että vastustajani, jopa paavin bullakin myöntää, että toiset niistä eivät ainakaan ole vahingollisia. Niiden peruuttaminen olisi totuuden kieltämistä. Toisissa olen ahdistanut paavikuntaa ja niitä, jotka väärällä opilla, pahalla elämällä ja pahentavalla esimerkillä ovat kristikuntaa sielun ja ruumiin puolesta hävittäneet. Ei voi kukaan kieltää, ja uskovaiset ihmiset valittavat, että paavin lait ja ihmisoppi vaivaavat ja kiduttavat kristittyjen sydämmiä, jonka ohessa semminkin tämän Saksan kansan omaisuus ja varat uskomattomalla tyranniudella niellään. Jos tätä peruuttaisin, niin aukaisisinhan minä sekä ovet että akkunat niin suurelle jumalattomalle menolle, niin että ne vielä vapaammin raivoisivat ja riehuisivat. Suuri Jumala! mikä verho tulisikaan minusta silloin kaikelle häväistykselle, petokselle ja tyranniudelle. Vielä on minun kirjoissani semmoisia, joita olen kirjoittanut yksityisiä henkilöitä vastaan. Mielelläni myönnän, että olen ollut kiivaampi ja terävämpi kuin on sopivaa uskonnollisissa asioissa. Niitäkään en voi sittenkään peruuttaa. Jos olen pahasti puhunut niin todistettakoon se pahaksi." Luther oli puhunut kristikunnan nimessä, mutta myös Saksan kansan nimessä kristikunnan puolesta.
"Valtaava tietoisuus hetken maailmanhistoriallisesta merkityksestä, sen edesvastauksen ylevyydestä, joka oli hänelle uskottu, autuuttava, kaiken maallisen pelon ja kaikkia maallisia ajatuksia karkoittava ja puhdistava tunne, että hän nyt oli lausunut tunnustuksensa korkeimmasta taivaassa ja maassa ei ainoastaan tämän katoovan maallisen suuruuden vaan vastaisten vuosisatojen näkymättömän seurakunnan edessä, kaikki tämä kohotti hänet oman itsensä yli ikäänkuin korkeampaan yhteisyyteen ja pani hänen huulilleen profeetallisesti yleviä sanoja."
Tungoksessa ja ummehtuneessa ilmassa näkyi Luther hikoilevan ja näytti väsähtäneeltä. Häntä vaadittiin nyt puhumaan latinaksi. Ystävällisesti sanoi vaaliruhtinaan neuvos von Thun: "Ellette jaksa, niin riittäköön jo, herra tohtori." Mutta Luther ei hellittänyt, ja suorana, katse taivaaseen käännettynä toisti hän puheensa latinaksi.
Eck sai nyt puhevuoron: Luther ei ollut esiintuonut mitään uutta vaan sitä mitä paavi ja kirkolliskokoukset jo olivat vääräksi tuominneet Wiclifissä jo Hussissa. Älköön Luther asettako oman viisautensa valistuneimpien miesten ja kirkolliskokousten yli. Laupeita luvattiin hänelle olla, jos hän vaan tahtoisi peruuttaa myrkylliset oppinsa. Antakoon hän nyt selvän vastauksen. Ja sen Eck saikin: "vastaukseni on oleva ilman sarvia ja hampaita. Jos ei pyhän raamatun selvillä sanoilla todisteta olevani väärässä - sillä minä en usko paavia enkä kirkolliskokouksia, jotka kieltämättä ovat erehtyneet ja olleet keskenään ristiriidassa, - niin en tahdo enkä voi mitään peruuttaa, koska ei ole hyvä eikä rehellistä toimia vastoin omaatuntoa. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen!"
Näin julkinen kirkolliskokousten erehtymättömyyden kieltäminen nosti kauhua ja myrskyistä liikettä. Keisari syöksyi ylös; hän ei tahtonut enään kuulla tuota miestä. Korkeimman maallisen vallan edessä tunsi Luther asiansa menetetyksi, hän itse vihollistensa käsiin annetuksi. Ja mitkä olivat todennäköiset seuraukset: kapina, vaino, verenvuodatus ja kaikenmoinen kurjuus, josta edesvastaus lankeisi hänen hartioilleen. Mutta Jumalan nimessä ja Jumalan kunniaksi oli hän alkanut työnsä. Ylönantakoot häntä ystävät, jääköön hän yksin, kunpa vaan Jumala ei ylönanna häntä.
Jo oli yö joutunut kun Luther vihdoin pääsi tästä tulisesta pätsistä majataloonsa, jossa häntä suurimmalla jännityksellä odottivat ystävät. "Olen läväissyt, olen läväissyt" huudahti hän, kohottaen kädet taivasta kohti. Braunschweigin herttua Erik lähetti hänelle kannullisen olutta kunnioituksensa osoitteeksi. Saksenin vaaliruhtinas oli Spalatinille lausunut: "hyvin on tohtori Martti puhunut keisarin, ruhtinaiden ja säätyjen edessä; liian rohkea hän minusta on."
Olihan tuossa jotakin lohdutusta. Mutta yöllä terästivät Lutherin vihamiehet kuolettavat aseensa. Aamulla kutsuttiin valtiosäädyt kokoon, ja keisari esitti heille ratkaisunsa. Katolisen uskonnon suojelijana, sanotaan siinä, tahtoo keisari nostaa kaikki kuningaskuntansa ja ystävänsä kerettiläisyyttä vastaan, jopa siinä panna ruumiinsa, henkensä ja sielunsa alttiiksi. Selvää on, että tämä munkki asettaa yksityisen mielipiteensä koko kristikuntaa vastaan, joka muka on erehtynyt. Keisari vaatii siis kaikkia ruhtinaita jättämään Lutherin hänen käsiinsä, kohta kun suojelusaika oli loppunut, jotta keisari saisi hänen kanssaan menetellä niin kuin kerettiläiselle sopii. Paavilaiset olivat saavuttaneet täydellisen voiton. Valtakunnan panna oli julistettu tätä taipumatonta munkkia vastaan, ja koko valtakunnan voima vaadittu häntä kukistamaan. Mutta olihan Luther jo hänen vallassaan, kuten aikoinaan Huss Sigismundon. Keisari kuitenkaan ei tahtonut ruveta valapatoksi. "Jos kunnia ja rehellisyys ovatkin karkoitetut koko maailmassa, pitää niiden saada varma tyyssija ruhtinaiden sydämmissä." Kaikissa tapauksissa oli Lutherin suojelusaika muutamien päivien perästä loppunut ja silloin oli hän auttamattomasti keisarin vallassa. On siis melkein luultavaa, että keisarin rehellisyyteen vaikutti yleinen kiihoitus ruhtinaissa, ritareissa ja kansassa, tahi ehkä tahtoi keisari vieläkin säilyttää Lutheria pitääksensä paavi kurissa. Mutta selvä on, että Jumala, joka oli sitonut jalopeurojen suut, kun Daniel viskattiin heidän kuoppaansa, välittömästi tässä sitoi paljoa raivokkaampien jalopeurojen suut.