Hengellisen vallan terävin salamannuoli oli tylsistyneenä kimmonnut tuon saksalaisen talonpojan "rautaisesta nenästä ja vaskisesta otsasta", joita Prierio jo aikoja sitten oli hänessä aavistanut. Täytyi nyt koettaa onnistuisiko maallinen valta paremmin.
Aleander liehtoi ahkerasti keisarin vihaa kerettiläistä vastaan, eikä suinkaan puuttunut aiheita syytöksiin. Mahdotontahan oli, että mies, jonka paavi oli julistanut pannaan, joka oli törkeästi kieltänyt kirkon pyhimmät opinkappaleet kirjassaan babylonilaisesta vankeudesta, ja vihdoin jumalattomalla kädellään polttanut paavin bullan, vielä saisi puolustautua valtiosäätyjen edessä. Korkeintaan saisi kutsua hänet johonkin syrjäisempään paikkaan juhlallisesti peräyttämään oppejansa ja katumaan rikoksiansa. Mutta ennen kaikkea tuli keisarin antaa yleinen käsky bullan toimeenpanemisesta koko valtakunnassa. Jo olikin semmoinen käsky Joulukuussa allekirjoitettu, mutta jo tammikuussa 1521 kokoontuivat ruhtinaat Wormsin valtiopäiville, ja vaativat Lutherin kuulostamista säätyjen edessä. Ei edes Saksan prelaateissa tuntunut oikeata intoa. "Nekin, jotka ovat paavilta saaneet parhaat pappispaikat ovat mykkiä kuin kalat, jopa kiittävät Lutheria Jumalan miehenä", valitti itse Eck. Luther oli kyllä, Erasmuksen sanojen mukaan, "hyökännyt paavin kruunua ja munkkien vatsaa vastaan", mutta kaikilla näillä korkeilla kirkon vallanpitäjillä oli omat poliittiset ja itsenäiset harrastuksensa eikä vatsasta lähde oikeata vihaa eikä tarmoa. Kansan puolesta taas oli miltei kapina varottavana. Kun siis Helmikuussa uusi kirjoitus tuli paavilta, jossa hellittämättä vaadittiin bullan ankaraa toimeenpanemista, luettiin se kyllä säädyille, ja Aleander sitä puolusti kiihkeästi, mutta pitkien keskustelujen tuloksena oli, ettei Lutheria kuulustelematta saa tuomita, vaikka hänen pitääkin empimättä peräyttää mitä hän kirkkoa vastaan on opettanut; muut valituksen aiheet otettaisiin keskustelun alaiseksi. Mutta kun keisari huomasi, että paavi taas juonitteli häntä vastaan Ranskan kuninkaan kanssa, päätti hän, kuten keisari Maksimiliankin, käyttää Lutheria valtiollisena aseena, ja kuinka olikaan, niin lähti Maaliskuun 15 p:nä Wittenbergiin sanansaattaja, varustettuna keisarin suojeluskirjalla Lutheria varten, haastamaan häntä Wormsin valtiopäiville. Siis tuomittu kerettiläinen, paavin bullan polttaja saa puolustaa tekoaan valtiosäätyjen edessä. Mikä nöyrytys paaville!
Lutherin ystävät olivat pelon vallassa. Mitä on luottamista keisarin suojeluskirjaan? Semmoinen oli Hussillakin, joka kuitenkin oli verrattomasti vähemmin rikkonut. Kuten ainakin pysyi Luther yksin levollisena: nyt ei ole aikaa pelkäämiseen; aika on tunnustaa ja astua miehekkäällä itsetunnolla rohkeasti koko maailmaa vastaan. "Ellen voi tulla terveenä Wormsiin", kirjoitti hän vaaliruhtinaalle, "niin annan itseäni sinne kantaa. Keisarin kutsumus on Jumalan kutsumus. Jos rupeavat väkivaltaan minua vastaan, niin jääköön asia Herran haltuun. Hän, joka pelasti nuo kolme miestä tulisessa pätsissä, elää ja hallitsee vieläkin. Ellei hän tahdo minua pelastaa, niin vähänpä minun elämästäni, kunpa vaan jumalattomat eivät pääse evankeliumia pilkkaamaan. Odottakaa minulta mitä tahansa paitsi pakoa ja peräytymistä. Paeta en voi, vielä vähemmin peräyttää. En ole hurjuudesta tahi oman voiton pyynnöstä saarnannut sitä oppia, josta minua syytetään, vaan totellakseni omaatuntoani ja valaani Pyhän Raamatun tohtorina; olen tehnyt sitä Kristuksen kirkon ja Saksan kansan hyväksi."
Maaliskuun 24 p:nä saapui Wittenbergiin keisarillinen sanansaattaja kutsumuskirja muassaan. Hyvin ymmärsi Luther aseman. "Paavilaiset", sanoi hän, "eivät halua että tulisin Wormsiin, ne tahtovat vaan langettamistani ja kuolemaani. Olkoon niin. Rukoilkaat ei minun vaan Jumalan sanan puolesta. Tapahtukoon Herran tahto. Kristus on antava minulle henkensä voittaakseni näitä saatanan palvelijoita. Minä ylönkatson heitä eläessäni ja kukistan heitä kuollessani."
Huhtikuun 2 p:nä lähti Luther vaunuissa Amsdorffin, tuomari Schurffin ja tanskalaisen ylioppilaan Suavenin seuraamana matkaan. Jäähyväisiksi sanoi hän Melanchtonille: "Jos viholliseni minut tappaavat, älä lakkaa, rakas veli, pysymästä totuudessa. Tee työtä minun sijassani, koska en itse saa tehdä työtä. Kun sinä elät, niin vähät minusta." Koko matka muodostui täydelliseksi juhlakulkueeksi. Kansaa tulvaili kaikilta haaroilta saadaksensa nähdä tuota valtaavaa miestä. Kaupungeissa osoitettiin hänelle kaikenmoista kunnioitusta. Semminkin juhlallisesti otti häntä vastaan Erfurtin yliopisto ja sikäläiset humanistit. Kaduille jopa katoillekin tunkeilivat asukkaat. Kirkko, jossa hän saarnasi, oli reunojaan myöten täynnä. Ja samoin kaikkialla.
Osat olivat todellakin ihmeellisesti muuttuneet. Luther kulki pelotonna Wormsia kohden, mutta siellä vapisivat paavilaiset. Aleander kierteli kaikkien mahtavien luona. "Aiotteko väitellä Lutherin kanssa? Eikö tuon uhkarohkean miehen tarmo, hänen tuliset silmänsä hänen valtaavat sanansa ja hänen suunsa salaperäinen henki riitä mielten kiihoittamiseksi?" Mutta kaikesta huolimatta läheni tuo pelottava mies. Mihin ryhtyä? Hänelle toimitettiin tieto, että keisarin julistuksen mukaan Maaliskuun 10 p:tä oli käsketty ottamaan takavarikkoon kaikki hänen julkaisemansa kirjat. Siitä piti hänen ymmärtää mitä hänellä oli Wormsissa odotettavana. "Sittenkin saavumme Wormsiin kaikista helvetin porteista huolimatta." Itse Spalatinkin varoitti: "Sinun käy samoin kuin Hussin." Aina vaan sama vastaus: "Vaikka Huss poltettiin ei toki totuus tullut poltetuksi. Jumalan nimessä tulen Wormsiin, vaikka siellä olisi yhtä monta perkelettä kuin kattotiiltä." Uhkaukset ja varoitukset eivät tepsineet, ehkä saataisiin mies viekkaudella ansaan. Keisarin rippi-isä Glapio oli miettinyt uutta menetystapaa. Keskustellessaan vaaliruhtinaan neuvoksen Bruckin kanssa, oli hän teeskennellyt suurta myötätuntoisuutta Lutheria kohtaan. Luther on erittäin oppinut ja jumalinen mies; hän on koskenut moneen kirkon haavaan. Jos hän vaan peruuttaa mitä hän on kirjoittanut kirkon babylonilaisesta vankeudesta, saadaan kyllä kaikki sovitetuksi; sitten ruvetaan täydellä todella kirkon puhdistamiseen. Sentähden olisi varsin suotavaa, ettei Luther tulisi Wormsiin vaan yhtyisi Glapion kanssa neuvotteluihin Sickingenin linnassa "vanhurskaiden tyyssijassa", joksi sitä sanottiin, koska Sickingen suojeli kaikkia Lutherin vainottuja puoluelaisia. Siellä sovittaisiin pois kaikki riidat. Semmoinen oli Glapion tuuma, ja ehdotuksellaan tarkoitti hän ensiksi saada kulumaan loppuun Lutherille myönnetty suojelusaika; toiseksi koettaa eroittaa hänestä kansallisen puolueen miehet, Sickingenin, Hulttenin y.m., jotka vähemmin huolivat opista kuin Saksan kansan vapaudesta. Kun heille sen puolesta annettiin lupauksia, niin kyllä ne helposti luopuisivat siitä, mikä oli Lutherin sydänasia ja voima. Ebernburgin miehet todellakin menivät ansaan. Kernaasti kieltäköön Luther babylonilaisen kirjansa, niin kaikki käy hyvin, ja tuo heille kallis mies pääsee kaikessa tapauksessa hänelle vaarallisesta Wormsissa käynnistä. Ducer riensi viemään Lutherille tiedon tästä uudesta tuumasta, mutta sai sen kylmän vastauksen: jos rippi-isällä on minulle mitään sanottavana, niin tapaammehan toinen toistamme Wormsissa.
Huhtikuun 16 p:nä kl. 10 a. ilmoitti muurinvartijan torvenkajahdus, että toisten odottama, toisten pelkäämä mies oli tulossa. Keisarillinen airut ratsasti vaunujen edessä täydessä juhlapuvussa. "Jumala on oleva mukanani", huokasi Luther tultuansa kaupungin muurien sisälle. Tuhansittain tunkeili kansaa kadulla saadaksensa nähdä Saksan suurta kansanmiestä. Asuntonsa sai hän Johanniittimajassa eräiden saksenilaisten aatelismiesten luona, ja kohta alkoi tervehtivien pitkä sarja. Ylhäinen ja alhainen, papit ja maallikot tahtoivat kasvoista kasvoihin nähdä miestä, joka yksin aikoi taistella maailmanvaltaa vastaan.
Toisena aamuna sai Luther käskyn saapua kl. 4 j. p. p. keisarin ja valtakunnan säätyjen eteen. Ohjelma oli yksinkertainen. Mitään teoloogista väittelyä ei sallita; Lutherille tehtävät kysymykset olivat ennakolta määrätyt. Entistä ahtaammalle kasaantui kansa kun Luther valtiomarskin ja keisarillisen airueen saattamana lähti valtiosaliin. Täytyi kiertoteitä kulkea ja väkisin estää kansaa syöksemästä saliin, mutta kehoittavia huutoja kajahti ihmisjoukosta. Luther itse pääsi vaivalla sisään. Kyllä häntä siellä kohtasi vihaiset katseet, mutta moni lohduttavakin sana. Mainio sotapäällikkö Yrjö von Freundsberg löi häntä olalle, lausuen: "Munkki raukka, kuljet semmoista tietä, ja ryhdyt semmoiseen taisteluun, etten minä eikä moni muukaan kuumimmallakaan tappotantereella ole moista nähnyt. Mutta jos hyvää tarkoitat ja olet asiastasi varma, niin lähde Jumalan nimessä. Herra ei hylkää sinua." Soveliaamminkin muistutti hänelle toinen: "Älkäät murhehtiko kuinka teidän pitää puhuman; sillä teille annetaan sillä hetkellä mitä teidän pitää puhuman."
Virkein mielikuvitus tuskin riittänee saattamaan eläväksi silmiemme eteen seuraavan kohtauksen suuruutta. Mitätön munkki astui maailman loistavimman kokouksen eteen, yhdistetyn hengellisen ja maallisen suurvallan eteen. Kysymyksessä oli kyllä näennäisesti ainoastaan yhden halvan miehen elämä, mutta todellisuudessa epäilemättä ihmishengen vapauttamisen lykkääminen vuosisadoiksi. Oliko Luther pysyvä lujana, nyt kun saatana puhui Jumalalle hänestä samoin kuin muinoin Jobista: "ojenna sinun kätes ja rupee hänen luihinsa ja lihaansa, mitämaks hän luopuu sinusta."
Historia kertoo, että Luther näytti häikäistyneeltä ja huumaantuneelta kun kaikkien näiden korkeiden herrojen silmät olivat häneen tähdätyt. Luultavasti, mutta hänen esiintymisensä ja vastauksensa olivat täynnä ylevintä arvokkaisuutta. Juhlallinen hetki vaati tyyntä ja vakavata miettimistä. Hätäileminen ei suinkaan ollut paikallaan. Ensimmäisen kysymyksen hänelle esitti Eck: "Martti Luther! Hänen pyhä ja suurivaltainen keisarillinen majesteettinsa on kutsunut sinut valtaistuimensa eteen kysyäksensä sinulta kahta kohtaa, ensiksi: ovatko nämät kirjat sinun kirjottamasi? (Pöydälle oli ladottu kasa Lutherin kirjoja ja niiden nimet luettiin); toiseksi tahdotko peräyttää niiden sisällys, vaan pysytkö siinä?" Luther vastasi: "Suurvaltaisin keisari! armolliset ruhtinaat ja herrat! Teidän K. M. on minulle esityttänyt kaksi kysymystä. Mitä ensimmäiseen tulee, täytyy minun tunnustaa mainitut kirjat omikseni enkä tahdo sitä kieltää. Mutta mitä toiseen tulee, niin, kun tässä on kysymys uskosta ja sielujen autuudesta ja se koskee Jumalan sanaa, joka on korkein ja suurin aarre taivaassa ja maassa, niin olisi minun puolestani ylen uskaliasta lausua mitään ajattelematonta. Sillä voisinhan sanoa joko vähemmin kuin asia vaatii, tahi enemmän kuin mitä totta on, kummassakin tapauksessa joutuen Kristuksen langettaman tuomion alle: joka minun kieltää ihmisten edessä, hänen minä myös kiellän minun isäni edessä, joka on taivaassa. Sen tähden pyydän alamaisimmasti miettimisaikaa, että voisin vastata Jumalan sanaa loukkaamatta." Miettimisaikaa myönnettiin hänelle, ehdolla että hän vastaa suullisesti eikä kirjallisesti.