"Koska paavin valta ei ole pyhää raamattua ylempänä, vaan sen alainen, ja koska paavi ei ole oikeutettu teurastamaan Kristuksen lampaita ja heittämään niitä suden kitaan.

"Niin vedon minä, Martti Luther, Augustiinimunkki ja Pyhän Raamatun tohtori Wittenbergissä, pyhästä paavista Leosta vastaiseen, yleiseen kristilliseen kirkolliskokoukseen."

Juhlallisemmin ja selvemmin ei voinut Luther sanoa itseänsä irti paavin kirkosta. Alutta teeskenneltykin epäilys bullan todellisuudesta ei voinut kauvan kestää, ja jännitetyllä uteliaisuudella odotettiin nyt, rohkeneeko Luther todellakin astua tätä paavilaisuuden terävintä asetta vastaan. Eikä tarvittukaan kauan odottaa. Luther julkaisi salamoitsevan kirjan "Antikristuksen bullaa vastaan". "Kuinka monta erehdystä ja petosta on sellaisten ilveilyjen kautta kristityn kirkon nimessä ja paavin rikollisen uhan kautta tyrkytetty kurjaan kansaan! Kuinka monta sielua turmeltuu! kuinka paljon verta vuodatettu, ja murhia tehty! sitä on kauheata ajatellakin."

Sisällistä masentumista Luther kuitenkaan ei voinut estää. Hän tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi. Kaksi bullassa mainittua etevää miestä Adelman ja Pirchheimer nöyrtyivät ja kääntyivät itse Wittenbergissä häntä vastaan. Epäilys asiansa menestymisestä valtasi hänet uskollistenkin ystävien laimeuden tähden. Kansallinen innostus sekin ehkä piankin haihtuu, mutta varsinaisia oppilaita hengessä ja totuudessa oli ani harvassa. Spalatinille kirjoittaa hän: "minua ilahuttaa, että vihdoinkin huomaat kuinka turhat ovat saksalaisten toiveet, niin että opit luopumaan luottamuksesta ruhtinaisiin ja lakkaat riippumasta ihmisten mielipiteistä, joko ne sitten kiittävät tahi hylkäävät asiani. Jos evankeliumi olisi sitä laatua, että se olisi levitettävä maallisten vallanpitäjien kautta tahi niiden suojeltava, niin ei olisi Jumala uskonut sitä kalastajille."

"Sanan kautta on maailma voitettu, sanan kautta on kirkko säilynyt, sanan kautta se on puhdistettava; mutta Antikristus, joka on alkanut ilman väkivaltaa on ilman väkivaltaa ruhjottavakin sanan kautta", kirjoitti Luther Huttenille, kun tämä yhä kiihkeämmillä palokirjoituksilla yllytti rupeamaan miekalla kukistamaan paavin valtaa.

Uhkaavat ukonpilvet synkistyivät synkistymistään Lutherin yli. Nuori keisari, kansansa kieltä ja luonnetta tuntematon, saapui kruunattavaksi Aacheniin, joka tapahtui 23 p. Lokakuuta. Sinne kokoontui Saksan ruhtinaat ja paavin lähettiläs Aleander, joka nyt pani kaiken voimansa liikkeelle, saadaksensa aikaan ratkaisevia toimia Lutheria vastaan. Keisari kyllä suostui Lutherin kirjojen julkiseen polttamiseen, mutta epäröi vielä Lutherin jättämistä verta himoavan kardinaalin käsiin. Täytyi siis vaikuttaa vaaliruhtinaaseen. Tämän asema oli todellakin vaikea. Pitikö hänen mitättömän munkin lähden loukata keisaria, ruhtinaita ja paavia, kylvää eripuraisuuden siemenet kansaan, hänen, joka sittenkin vielä oli lämpöisesti liittynyt vanhaan uskoon. "Teiltähän odotetaan romalaisen kirkon ja romalaisen valtakunnan pelastusta", huudahti Aleander. Lutherin puolella oli ainoastaan vaaliruhtinaan neuvonantajat, Spalatin y.m., ja merkillisesti kyllä vaaliruhtinaan seitsemäntoista vuotias veljenpoika ja vastainen vaaliruhtinas Juhana Fredrik. "Nuorten lasten suusta perustit sinä voiman." Ja vaaliruhtinas pysyi lujana. "Helppo on kirjoja polttaa, mutta sillä ei paranneta haavoja vaan pahennetaan. Lutherin oppi ei ole yksistään hänen kirjoissaan vaan melkein koko Saksan kansan sydämmissä." Aleander sittenkin puolusti rovioitansa. "Nuo liekit ovat jättiläiskirjaimilla kirjoitettu tuomio, jota ymmärtävät nekin, jotka eivät osaa lukea." Vaaliruhtinas puolestansa vastasi, että yhä useampia pappeja ja maallikoita oli liittynyt Lutheriin, ettei kukaan ollut todistanut, että Lutherin kirjoituksia olisi perusteellisilla syillä kumottu, jonka vuoksi hän vaati, että Luther saakoon varmalla suojeluskirjalla varustettuna puolustaa itseänsä oppineiden, jumalisten ja puolueettomien tuomarien edessä.

Sillä aikaa kun maailmanvallat Lutherin poisollessa keskustelivat ja taistelivat hänen elämästänsä ja kuolemastansa, ryhtyi Luther tekoon, jota todellakin "ymmärsivät nekin, jotka eivät osaa lukea".

Paavin pannakirja oli jo kaikkialla tunnettu, ja sen kautta Luther kerettiläiseksi julistettu. Vielä oli entiset pannan julistukset ja kerettiläisnimi peljätyt, niin että ainakin alhainen kansa, joita papit rippituolissa lisäksi yllyttivät, joutui omantunnon vaivaan. Olipa ylioppilaiden luku Wittenbergissä, vaikka vaan vähäksi ajaksi, vähentynyt. Rohkeasti puhui ja lohdutti Luther arkoja; erään paavilaisen hyökkäyksen johdosta todisti hän raamatun nojalla, että paavinvalta oli tuo ennustettu Antikristuksen valtakunta. "Meidän Herra Jesus Kristus elää ja hallitsee. Vahvana tässä uskossa en pelkää tuhansiakaan paaveja. Sillä suurempi on se, joka meissä on kuin se, joka maailmassa on." Semmoiset sanat innostuttivat. Ruhtinaat, korkeat herrat ja oppineet miehet lähettivät lohduttavia ja kehoittavia kirjeitä Lutherille. Mutta alhainen kansa tarvitsi jotakin kouraan tuntuvaa. Joulukuun 10 p:nä luettiin yliopiston seinässä ilmoitus, jolla professoreita ja ylioppilaita kutsutaan seuraavana aamuna kl. 9 saapumaan Elsterportin luo. Pitkässä jonossa. Luther etupäässä, lähdettiinkin määrättynä aikana määrättyyn paikkaan. Yksi vanhemmista maistereista sytytti ennakolta kootun rovion. Tulen leimutessa astui Luther esiin munkkikaapussaan ja viskasi sinne paavikirkon kanoniset lait, dekretaalit, Eckin kirjoituksia ja vihdoin paavin bullan, sanoen: "koska sinä olet tuskauttanut Herran Pyhiä, niin tuskauttakoon ja syövyttäköön sinua ijankaikkinen tuli." Luther näytti tällä teollaan koko kansalle minkä arvoinen oli tuo pannakirja, joka ennen oli nöyryyttänyt keisareita ja kansoja. Paavin ukonjylinästä oli nuoli riistetty. Levollisena palasi kulkue kaupunkiin yleisen riemun vallitessa. Asian selitti Luther näin: "Koska viholliseni ovat kirjojeni polttamisella vahingoittaneet totuuden asiaa yhteisen rahvaan mielessä ja saattaneet sielut turmioon, olen minä puolestani polttanut heidän kirjojansa. Ankara taistelu on tulossa. Olen Jumalan nimessä alkanut työn ja toivon, että se samassa nimessä ilman minuakin on loppuun saatettava."

VII.

Tunnustus maailmanvallan edessä.