Ei ollut nyt enään yksistään puhe paavilaisuudesta vaan paavikirkon kaikista opeista yleensä. Luther ei enään taistellut muutamia kirkkojärjestelmän harhaoppeja, vaan itse tätä järjestelmää vastaan. Kuumeentapainen kiihko ilmaantui koko kansassa. "Se reformaattori, jota ammoisista ajoista oli aavistettu, jota kansan johtajat ja vielä kiihkeämmin alhaisten joukko oli ikävöinyt, hän oli siis nyt todellakin astunut esiin. Yhä valtaavammaksi, yhä enemmän kunnioitusta ja luottoa herättäväksi kasvoi hän kansan silmissä!" "Koko Saksa", kirjoitti eräs Rhenanus, "on nyt tulisemmassa kiihkossa kuin ennen koskaan. Kristus ja Antikristus ovat avonaisessa taistelussa." Kuka pääsee voitolle?
Eräs Wittenbergissä tapahtunut verinen yhteentörmäys ylioppilaiden ja porvarien välillä ilmaisi Lutherille ensi kerran, mitä hän sittemmin paljoa katkerammin sai tuta, että vallattomuus on todellisen vapauden vaarallisin vihollinen. Tuota kahakkaa pitivät viholliset tietystikin seurauksena Lutherin hajoittavista opeista. Luther ankarasti moitti ylioppilaita heidän törkeästä menettelystään, joka häpäisi koko yliopiston. Mutta uudestaan nousi hänen sielussaan ankara epäilyksen taistelu. Oliko hän oikea mies Jumalan suureen tehtävään. "Uskallan mitä voin Jumalan sanan puolesta. Ehkä olen kelvoton mitään suorittamaan. Kernaimmin vapautuisinkin, jos Jumala sitä sallisi, opettamasta ja saarnaamasta; melkein ilettää minua kun näen kuinka vähiin hedelmiä ja kiitosta Jumalaa kohtaan siitä on kasvanut; ehkä se on kokonaan minun syyni. Ehkä olenkin vaan Filipin (Melanchtonin) edelläkäypä, valmistaakseni hänelle Eliaksen tavoin tietä." Luther taisteli taas kuten Jakop Jumalan kanssa, eikä päästänyt häntä ennen kuin hän oli voittanut. Rauhoitettuna kirjoitti hän yhden niistä lukuisista kirjasista, jossa hän esiintyy yksinomaan kristittynä ja sielunpaimenena: "Kristityn vapaudesta," jossa hän määrittelee tätä vapaatta niin, että "kristitty on vapaa ja kaiken herra," ja "kristitty on kaikkein palvelija ja jokaiselle alamainen." Uskon kautta on hän vapaa ja herra: rakkauden kautta on hän alamainen ja palvelija. "Pieni on tiima kirja", sanoo Luther, "paperiin nähden, mutta sittenkin sisältää se kristillisen elämin pääkohdat." Se onkin tosiaan kauniimpia uskovaisen sisällisen elämän helmiä. Omistettu on se paaville, jolle siihen on liitetty kirjekin. Tämä tuntuu kyllä oudolta, mutta ennen mainittu Miltitz, joka kaiketi oli ainoa mies maailmassa, joka vielä uskoi sovintoa mahdolliseksi paavin ja Lutherin välillä, oikeastaan paavin ja Saksan kansan välillä, oli yhä vaivannut Lutheria sovintoehdotuksillaan, vakuuttaen, että kaikki kävisi hyvin, jos Luther vaan kirjoittaisi paaville, ettei hän taistellut persoonallisesti häntä vastaan. Pitkien välittelyjen jälkeen suostui Luther. Mutta kirje oli kaikkea muuta kuin sovinnon siltaa rakentava. Luther kyllä lausuu: "Sydämmessäni en ole sinusta luopunut ja lakkaamatta olen rukoillut sinun ja sinun piispallisen virkasi puolesta. Mutta Roman hovia vastaan olen hyökännyt. Ethän sinä, pyhin isä, eikä kukaan ihminen maailmassa voi kieltää, että turmelus siellä on suurempi kuin Sodomassa ja Gomorassa ja että siellä vallitseva jumalattomuus tekee kaiken parannuksen mahdottomaksi. Minua on kauhistuttanut, että ihmisiä sinun nimessäsi petetään. Olen vastustanut ja niin teen vastakin. Olen velvollinen palvelemaan veljiäni, jotta edes jotkut, jos mahdollista, pääsisivät tästä vitsauksesta." Vähän siitä piittasi paavi, mitä Luther hänen persoonastaan ajatteli. Vallastaan ja tuloistaan hän oli arka, ja tämä kirje rikkoi jo entisestä rikkoutuneet välit.
* * * * *
Epäröivät ja hajannaiset olivat tähän saakka olleet paavihallituksen toimet Lutheria vastaan. Vihdoin toki täytyi asiasta tulla tosi. Eck oli lähtenyt Romaan uhittamaan velttoa Leoa. Hän saikin vihdoin paavin ryhtymään viimeiseen keinoon. Olihan paavin panna pakottanut Saksan keisaria katuvaisena vaeltamaan Canossan linnaan armoa anomaan. Oliko sen kärki siksi tylsistynyt, ettei se nyt voinut kukistaa kapinallista munkkia? Keino oli koetettava.
Ainakin olivat olot kaikin puolin suotuisat. Keisari Maksimihan oli kuollut Tammikuussa 1519 ja hänen jälkeläisekseen monien juonien jälkeen oli valittu hänen pojanpoikansa Kaarlo, Espanjan ja Alankomaiden kuningas, Neapelin ja Amerikan siirtomaiden herra. Niin mahtavaa hallitsijaa ei ollut maailma nähnyt sitten keisari Augustuksen aikoja. Espanjalaisten munkkien kasvattamana oli hän ankara katolilainen ja valmis musertavalla vallallaan suojelemaan kirkon eheyttä. Yhteisten harrastusten elähyttäminä oli mahtavin maallinen ja hengellinen voima liittynyt tallaamaan Jumalan sanan hentoa orasta. Täydellä todella Luther siis valitti: "Turha on oma voimamme. Ei voi se meitä auttaa." Mutta Jumala johti kouraantuntuvasti omaa asiatansa. Jos paavi olisi ollut yksinomaan hengellinen ruhtinas, ei olisi mikään voinut pelastaa uskonpuhdistusta. Mutta kirouksena oli hänelle juuri hänen maallinen valtansa. Yliherruudesta Italiassa taistelivat verrattomalla sitkeydellä ja verenvuodatuksella Keisari Kaarlo ja Ranskan kuningas Frans. Kuka heistä pääsisikin ratkaisevaan voittoon, tuli hän yhtä vaaralliseksi paavin maalliselle vallalle. Ollen näin vasaran ja alasimen välillä juonitteli paavi milloin toista milloin toista vastaan, sopi ja riitautui milloin toisen milloin toisen kanssa, ja juuri kun ratkaiseva isku oli annettava reformatsioonille, tuli sille avuksi pohtiikin salaiset juonet, jotka saivat raukeamaan sitä vastaan tähdätyt ankarammatkin toimenpiteet.
Voitostaan hurmaantuneena lähti Eck Saksaan paavin lähettiläänä levittämään pannanjulistuksen Lutheria ja muutamia hänen ystäviänsä vastaan. Juhlallisesti alkaa "bulla" Davidin 74 psalmin sanoilla: "Nouse Jumala, ja aja sinun asiaasi: muista niitä häväistyksiä, jotka sinulle joka päivä hulluilta tapahtuvat." Kirouksia ja uhkauksia vilisee siinä paavilaisten tavan mukaan. Mistään keskustelusta ei ole enään kysymystäkään; ehdottomasti vaaditaan Lutheria 60 päivän kuluessa peräyttämään oppinsa; ellei hän sitä tee, tulee hän paatuneena kerettiläisenä, kuivettuneena oksana kristikunnasta pois hakatuksi. Kaikkia viranomaisia käsketään ankaran rangaistuksen uhalla ottaa Luther kiinni ja jättää hänet paavin käsiin.
Mutta tuo luullusta Leipzigin voitostaan pöyhistynyt "nuntius" sai kohta huomata kuinka ajat olivat muuttuneet. Vihamielisyyttä kohtasi hän kaikkialla. Itse piispat kielsivät bullan julkaisemista tahi toimittivat sitä varsin laimeasti. Yliopistoissa kohdeltiin Eckiä vielä ankarammin. Erfurtissa riistivät ylioppilaat kaikki kappaleet kirjakaupoista ja heittivät ne jokeen, ja Leipzigissä, Eckin viimevuotisen voiton näyttämöllä, pääsi hän pahoinpitelemisestä ainoasti pakenemalla samaan Paavalinluostariin, johon aikanaan Tezelkin oli piiloutunut. Wittenbergiin hän ei rohjennut tullakaan. Mutta itse kansassa oli kuohu ylimmällään; avonaisesti ylönkatsoi se noita paavillisia uhkauksia Jumalan miestä vastaan, joka samalla taipumattomalla luonteen lujuudella ajoi kristillisen totuuden ja kansan asiaa.
Pannajulistus ei ollut Lutherille odottamaton. Omasta puolestaan hän ei ollut siitä huolissaan. "Mitä tulee tapahtumaan, sitä en tiedä", sanoi hän, "enkä tahdokaan tietää, sillä siitä olen varma, että Hän, joka taivaassa istuu, ijankaikkisuudessa jo on nähnyt tämän asian alun, kulun ja lopun. Vähä siitä, että kuolen sanan puolesta, koska se itse on lihaan tullut ja kuollut meidän edestämme." Minä ylönkatson ja käyn bullaan käsiksi, koska se on jumalaton, valheellinen ja täysin Eckin arvoinen.
Mutta Luther tahtoi ennen kaikkea suojella vaaliruhtinasta ja hänen hoviansa joutumasta saman kirouksen alaiseksi kerettiläisyyden kannattajina: voidaksensa vapaammin puhua bullasta oli hän luulevinaan sitä Eckin vääristelyksi. Niin siis julkaisi kirjoituksen, jossa hän sanoo: "kerrotaan että Eck on tuonut muassaan uuden bullan, jota väitetään paavista lähteneeksi, vaikka se on Eckin omaa valhepeliä." Siinä mielessä kehottaa hän keisaria ja ruhtinaita suojelemaan totuutta ja vetoo suorastaan täysin virallisessa muodossa yleiseen kirkolliskokoukseen. Näin kuului hänen notariolle jättämänsä haaste:
"Koska yleinen kristillinen kirkolliskokous on uskon asioissa paavia ylempänä.