Yleinen kauhu valtasi kuulijoita sekä vihollisia että ystäviä. Saksenin herttua Yrjö, Lutherin vimmatuin vihollinen, hypähti ylös, ja huudahti kädet puuskassa: Raivo ajaa hänet!
Mikä milläkin tavoin ilmoitti hämmästyksensä, mutta sana oli sanottu, ja tästä lähin oli taistelu tuon yksinäisen munkin ja maailman valtojen välillä oleva hengestä ja kuolemasta. Väittely, joka oli kestänyt 27 p:stä Kesäkuuta 15 p:ään Heinäkuuta, rupesi jo väsyttämään. Siitä vähän, ketä ensi hetkellä liidettiin voittajana, tahi lisääntyikö vihollisten joukko; julkilausuttu oli nyt, että kirkolliskokoukset saattavat erehtyä, ettei paavi eikä kirkolliskokoukset ole kirkko, jonka sitä vastoin muodostaa uskovaisten yhdistys, ja että evankeliumi on ainoa auktoriteetti uskon asioissa. Tosin valittaa Luther, että hänen nimeänsä yhä ahkerammin häväistään, mutta: "niinhän pitääkin olla, minun täytyy vähetä, että Kristus pääsisi kasvamaan."
Jos vihamiehet lisääntyivätkin, niin sulkeutuivat ystävät rohkeammin ja likemmin hänen ympärillensä. Hänen suuri asiansa oli joutunut ulos avaraan maailmaan, yleisön tuomittavaksi. Se oli juuri hänen vastustajiensa salakavalan, mutta heidän mielestään viisaan menettelyn kautta, joutunut periaatteelliseksi yhteentörmäykseksi, josta seurauksena oli, että rauhallinen sovinto olevan kirkon kanssa oli käynyt mahdottomaksi. Periaatteet eivät tee kompromisseja. Uusi rakennus oli rakennettava ja itse rakentaja oli löydetty. Luther oli nyt tullut Saksan kansan suosituimmaksi mieheksi, vaikkapa ensi hetkellä toiselta näyttikin. Tieto Leipzigin väittelystä levisi koko valtakunnan yli ja sen rajojakin ulommaksi; jokaisen täytyi ratkaista kantansa. Ei ollut sitä julkista tahi yksityistä paikkaa, missä ei puhuttu ja kiistelty hänen asiastansa. Humanistienkin suuri joukko riemuitsi, ei sentähden että Luther olisi heille ollut mitä hän oli ahdistetuille omilletunnoille: sielujen pelastaja, vaan sentähden että hän oli kaikuvammin kuin yksikään muu antanut ääntä sille vihalle ja häpeäntunteelle, joka kuohui saksalaisten sydämmissä paavin ijestä vastaan. Hiljainen Melanchtonkin huomauttaa: "hän on se mies, joka pelastaa isänmaan romalaisista petkutuksista; joka yksin on rohjennut paljastaa vuosisatojen erehdykset ja uudestaan saattanut valkeuteen puhtaan kristillisen opin, jonka paavien jumalattomat opit ja koulun mieletön viisastelu on tuhonnut." Yksinomaan Lutherin isänmaallista kutsumusta ylistää humanistit semmoiset kuin Crotus Rubeanus, enimmin tunnettu erään kokoelman "hämärämiesten kirjeiden" toimittajana, jolle Lutherin hengellinen työ oli kokonaan vieras, mutta joka erittäin terävällä ivalla ruoski munkkeja ja skolastiikia. Hän ihastuksella tervehti entistä Erfurtin luostariin paennutta yliopistotoveriaan. "Ensimmäisenä olet sinä, isänmaan isä, rohjennut vapauttaa Herran kansaa väärästä harhauskosta, ja opettaa sille todellista jumalisuutta. Jatka kuten olet alottanut, jälkimaailmalle esikuvana. Sillä ilman jumalallista sallimusta sinä sitä et tee; sinuun kääntyvät Saksan silmät ja ihastuen ottaa se sinulta vastaan Jumalan sanan." Semmoinen oli todellinen tulos Leipzigin väittelystä.
Mutta Lutherin puolustukseksi ei tarjottu yksinomaan kynä. Saksan ritaristossa oli kyllä niitä, jotka kernaasti olisivat palvelleet häntä miekallaan. Eräs nuori ritari Ulrich von Hutten oli munkiksi aijottu, mutta pakeni. Hän oli likeltä oppinut tuntemaan munkkielämää. Rajuluontoisena hän ei viihtynyt missään paikassa eikä missään toimessa. Hän vaelsi maat mantereet lävitsensä. Sairaaloisena, puutetta ja kurjuutta kärsivänä, kehittyi hänen toimintahalunsa tuliseksi hehkuksi, joka ei karttanut mitään vaaroja, kun hän "vapaan ihmisyyden" puolesta pyysi uhrautua, ja tämän vapauden puolesta tuli, hänen mielestään, ritariston ensirivissä taistella. Mutta raskaimmin painoi sekä ritaristoa että kansaa pappisruhtinaat, jotka tuhlasivat Saksan varoja ja palvelivat vierasta isäntää. Ritariston isänmaallinen kutsumus oli siis taistella noita papillisia verenimijöitä ja paavivaltaa vastaan. Rajulla mutta nerollisella kynällään koetti Hutten valmistaa mielet semmoiseen taisteluun. Muuta hän ei Toistaiseksi voinutkaan yrittää. Mutta vahvassa linnassaan asui hänen samanmielinen ystävänsä, ritari Frans von Sickingen. Tämä oli tilaisuudessa antamaan tehokkaampaa apua, ja kirjeessä Melanchtonille tarjoo hän 1520 suojapaikkaa Lutherille, jos häntä mikään vaara uhkaisisi.
Jos Luther olisi luullut tarvitsevansa ihmisten apua tahi olisi siihen luottanut, niin kyllä se tällä hetkellä olisi voinut häntä houkutella. Yhä kamalampia huhuja kuului Romasta, panna oli muka jo tulossa jopa mahdollisesti interdikti Wittenbergille ja sen yliopistolle. Vaaliruhtinaan hovissa oltiin huolissa, horjuttiin, ja koetettiin milloin milläkin tavalla hillitä ja estää tuimaa taistelua. Huttenille vastasi Luther: "tahdon luottaa ainoastaan Kristukseen eikä kenenkään ihmisen turvaan". Mutta Huttenin kirjelmät, jotka hehkuivat kansallisvihaa romalaisten sortoa vastaan, eivät jääneet kansaan vaikutusta tekemättä. Luther kyllä tiesi vaaliruhtinaankin kautta Roman uhkauksista, mutta uhmaavana ja taistelunhaluisena kirjoitti hän: "Jos minä karkoitetaan Wittenbergistä käy asia vieläkin pahemmaksi; Saksan Sydänmaissa eikä vaan Röhmissä on miehiä, jotka tahtovat ja voivat suojella pakolaista. Roman raivoa, samoin kuin sen suosiota ylönkatson minä. Kirotkoot ja polttakoot minun teoksiani; minä puolestani kiroon ja poltan kaikki paavilliset lait, tätä kerettiläisyyden lohikäärmettä, ja siitä nöyryydestä, jota tähän saakka turhaan olen osoittanut, on nyt tehtävä loppu."
Siinä mielentilassa valmisti ja julkaisi hän 1520 kirjan: "Saksan kristilliselle aatelistolle ja kansalle hengellisen säädyn parantamisesta." Tämä kirja on ratkaiseva askel Lutherin kehityksessä ja todellisuudessa se pasuuna, jonka hän toivoi Jumalan antavan hänelle, jotta hän kukistaisi paavin vallan risumuurit, niinkuin Jerikon muurit kukistettiin. Viimeiseen saakka oli hän toivonut kirkon uudistusta hengellisten vallanpitäjien kautta. Tämä toivo oli nyt kokonaan rauennut. Paavikunta on se antikristus, jota raamattu ennustaa, hän on kirkosta häädettävä ja Kristukselle valmistettava valtakunta. Onnistuneeko se? Sen tietää yksin Jumala. Mutta kellä on usko, se taistelkoon totuuden puolesta, ja menköön, jos niin on Jumalan tahto, kuolemaan. Paavilaiset suojelevat itseänsä sillä, ettei muka maallisella vallalla ole mitään oikeutta hengellisissä asioissa, koska hengelliset ovat maallisia korkeammat; ettei kukaan saa raamattua selittää paitsi paavi, ja että paavi yksin on oikeutettu kutsumaan kokoon kirkolliskokousta, joka kaikki on vastoin raamattua. Luther koskee sitten kaikkiin paavikirkon arimpiin kohtiin, pappien naimattomuuteen, luostareihin, joita hän tahtoo kouluiksi muutettaviksi, pyhän ehtoollisen antamiseen ainoastaan leivässä maallikoille. Mutta ennen kaikkea sanoo hän erittäin sukkelaksi tempuksi sitä, kun opetetaan, että paavi, piispat, papit, munkit ja nunnat muka yksin muodostavat hengellisen säädyn, jota vastoin ruhtinaat, aatelisto, porvarit ja yhteinen rahvas ovat vaan maallikoita. Kaikki kristityt kuuluvat kuitenkin hengelliseen säätyyn, ovat hengellinen huone, pyhä pappeus; oppi, joka, niin tosi kuin se onkin, harhahenkien kautta vei valitettavaan vallattomuuteen.
Tätä kaikkea puhuu hän saksalaisen kansalaisen riehuvasta sydämmestä. "Se hätä ja sorto, joka tähän aikaan painaa kaikkia kristityitä ja semminkin Saksaa, on pakottanut minua kirkumaan ja huutamaan, että Jumala johtaisi jonkun ihmisen mieleen ojentaa meidän onnettomalle kansallemme kätensä." Lopuksi sanoo hän syystä kyllä: "Tiedän kyllä, että olen laulanut kimeästi, ehdottanut paljon, joka näyttää mahdottomalta, moneen kohtaan liian ankarasti tarttunut. Mieluummin suuttukoon minulle maailma kuin Jumala, eihän minulta voida riistää muuta kuin henki. Olen tähän saakka tarjonnut sovintoa vastustajilleni; mutta Jumala on heidän kauttansa pakottanut minua yhä avarammaksi aukaisemaan kitani, puhumaan ja haukkumaan, kirkumaan ja kirjoittamaan. Mutta tiedänpä vieläkin Romasta ja heistä laulupätkäsen; höröttäkööt korvansa; kyllä minä heille laulan ja viritän säveleen korkeimmilleen. Ymmärrätkö, rakas Roma, mitä tarkoitan."
Mitä hämmästystä mutta ennen kaikkea mitä ihastusta nosti tämä räikeä sotatorven soitto koko kansassa! Lutherin ääni oli tunkenut sen sydämmeen, ja se heräsi. Tulkoon nyt pannan isku!
Eikä kauvan kestänytkään ennenkuin hän soitti tuon laulupätkäsensä. Lokakuussa ilmestyi uusi teos "Kirkon babylonilaisesta vankeudesta". Siinä Luther säälimättömällä ankaruudella paljastaa paavikirkon törkeimmät harha-opit, ne joilla se enimmin kahlehti omattunnot, ja joihin siis sen valta ihmisten yli perustui: sakramentti-opin ja messun. Hän sanoo, että kalkin kieltäminen maallikoilta on jumalatonta ja väkivaltaista. Tosin on sakramentilla aina pyhittävä vaikutuksensa muodosta huolimatta, mutta pappi, joka kieltää kalkin jakamista, on siitä edesvastauksen kantava. Luther kieltää leivän ja viinin muuttumista lihaksi ja vereksi, vaan uskovainen nauttii todellisen leivän ja viinin alla Herran todellista lihaa ja verta. Sillä kumoo hän kaikki ne taikatemput, joita papisto kaikkialla harjoitti, ja hän lisää: "Kyllä nyt saan kuulla olevani Wiclifiläinen ja tuhatkertainen kerettiläinen. Entä sitten? Sitten kun Roman piispa on lakannut olemasta romalaisena piispana ja muuttunut hirmuvaltiaaksi, en minä pelkää hänen dekretaalejansa, koska tiedän, ettei hänen vallassaan ole uusien uskonkappalten säätäminen."
Alttarin sakramentti ei ole hyvä työ eikä uhri eikä siis, kuten romalaiset opettavat, pappi messussa verettömällä tavalla suorita Kristuksen uhria Golgatalla. Näin tarttuu hän itse kirkon vallan juureen, ja yleensä on tässä kirjassa kysymyksessä ei vaan erityiset opit vaan koko kirkon autuus-oppi, joka on täydessä ristiriidassa pyhän raamatun, ainoan kristinopin lähteen, kanssa. Lopuksi lausuu Luther yhtä ivallisesti kuin rohkeasti: "Tämä kirjaseni olkoon kappaleena minun vastaisesta peräytymisestäni."