Jos paavi ja hänen palvelijansa olisivat antaneet tuon hiljaisen sielunpaimenen rauhassa hoitaa seurakuntaansa ja oppilaitansa, niin olisi luultavasti koko nyt herätetty liike ennen pitkää nukahtanut. Mutta niidenkin täytyy suorittaa Jumalan aikomuksia.
Paavi itse ei olisi kai suuresti välittänyt tuosta juopuneesta saksalaisesta munkista. Mutta hänen pontevammat neuvonantajansa, etupäässä ennen mainittu Prierio, vaativat yhä ankarammin häntä ryhtymään paavikirkon tehokkaimpiin keinoihin, pannaan-julistukseen. kerettiläistuomioon ja rovioon. Ja vihdoin haastettiinkin Luther Romaan siellä vastaamaan tuomioistuimen edessä. Keino oli varsin viekas. Joko tuli Lutherin kieltäytyä tulemasta ja siten myöntää syytöksen oikeaksi, tahi oli hän totteleva, ja siinä tapauksessa varmaan surmaan syöksyvä. Luther tosin ei pelännyt niitä vaaroja, jotka häntä kaikkialla ympäröitsivät, mutta tässä oli kysymyksessä suorastaan Jumalan kiusaaminen. Hän ei olisi saanut maailman edessä tunnustaa uskoansa, vaan mykkänä menehtyä Roman salaisissa vankiluolissa. Mutta itse paavikin käsitti asian mahdottomaksi. Sen sijaan antoi hän Saksan provinsiaalille, Gerhard Heckerille, kovan käskyn virkansa menettämisen uhalla vangita ja tarkoin vartioida Lutheria. Sitäkin tointa kohtasi mahdottomuus, ja Luther jatkoi, synkistä ukonpilvistä huolimatta, kirjallista taisteluansa, tarttuen yhä kiivaammin kirkon väärinkäytöksiin, Jopa rohkeni hän paavin pannasta saarnassa lausua: "Autuas ja siunattu on se, joka epäoikeutetun pannan alla kuolee."
Samaan aikaan kun paavi hautoi väkivaltaisia tuumiansa Lutheria vastaan, pidettiin Augshurgissa valtiopäivät 1518.
Nämä valtiopäivät muodostavat käänteen sekä Saksan valtiollisessa elämässä että Lutherin sisällisessä kehityksessä. Keisari ja paavi olivat sillä kertaa taas täydessä sovussa. Toinen tahtoi erittäinkin saada varmuutetuksi keisarikruunun pojanpojallensa Kaarlolle, loinen taas päästä saksalaisten kukkaroihin käsiksi uudella verolla muka turkkilaissotaa varten. Mutta saksalaisille oli jo käynyt selville, että noita veroja ei käytetty Turkinsotia ja vaan osaksi Pietarin-kirkkoa varten. Saksalainen kansallistunne oli herännyt, ja kiivaissa sekä puheissa että kirjoituksissa puhkee se ilmi Romaa ja sen kätyreitä vastaan. Julkisesti sanotaan, että italialaiset ainoastaan tahtovat omaksi tarpeekseen hyötyä saksalaisten hiestä ja verestä. Sellaiset lauselmat käänsivät Lutherinkin ajatukset ulospäin, maailman menoon. Munkkina ja kirkon uskollisena opetuslapsena oli hän harrastanut ainoastaan oman ja hänelle uskottujen sielujen autuutta. Kansallisia tunteita hänessä ei ollut huomattavissa. Kansan kielen viljeleminen oli hänessä ensimmäisenä ilmauksena tästä uudesta suunnasta. Nyt kehittyi se valtiollisellekin alalle. Staupitzille kirjoittaa hän: "jos vastustajani vielä ärsyttävät minua loruillansa, niin kyllä heille näytän, että Saksassa löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät romalaisten konstit; ja toivon että se piankin tapahtuisi. Jo kauvan, liian kauvan pettävät meitä romalaiset loppumattomilla juoneillaan ja vehkeillään ja kohtelevat meitä tyhmyreinään ja tolvanoinaan, eivätkä edes petä meitä hienosti vaan solvaavat meitä julkisesti ja hävyttömästi." Eräässä latinankielisessä puheessa sanoo hän tähän aikaan: "missä se valtio, joka ei olisi paljon menettänyt? millä ruhtinaalla on vielä hänen peritty oikeutensa? missä on se pappiskollegio, joka ei olisi saastutettu? Kuka on meille tuonut törkeimmät paheet, petosta, väärän valan tekoa, testamenttien houkuttelemista, riitojen ja oikeudenkäyntien virittämistä, rauhallisten ihmisten säikähtämistä. Romalaisista syöpäläisistä tuo kaikki on tulvannut maailman yli. Surkuttele aikakautemme onnettomuutta, piispoja ja ruhtinaiden huolettomuutta, jotka sallivat siten peijata alamaisiansa! Ajatelkaa saksalaisten vapautta." Romalainen munkki oli nyt muuttunut saksalaiseksi kansalaiseksi. Hän näki, ettei Roma ollut yhtäkään kansaa niin häpeällisesti nylkenyt, solvannut ja sortanut kuin saksalaista; hänelle selvisi, että Jumala oli kutsunut hänet taisteluun ei ainoastaan totuuden pyhän oikeuden puolesta, vaan myös hänen petetyn ja rääkätyn kansansa puolesta.
Paavin lähettiläs Cajetan ei suinkaan jättänyt käyttämättä keisarin suopeutta paavia kohtaan, saadaksensa Lutherinkin asia ratkaistuksi hän vaali siis keisaria ryhtymään tehokkaisiin toimiin, joihin tämä kyllä oli taipuvainen. Mutta toiselta puolen täytyi hänen myös arastella Saksenin vaaliruhtinasta. Tuloksena oli, että Luther oli kutsuttava Augsburgiin asiatansa selvittämään.
Enemmän kuin uhkaavat vaarat rasittivat Lutheria sisälliset epäilykset ja taistelut. Hänelle selvisi yhä enemmän, että murros sen kirkon kanssa, jossa hän oli kasvatettu ja jota, ainakin näennäisesti, kansa tunnusti ja kunnioitti, oli tulossa. Oliko hän todella oikeassa, oliko hän yksin järkevä? Sen suuren kysymyksen rinnalla olivat ajalliset ja ulkonaiset salamat hänelle vähäpätöiset. Ja tavallansa vastasi hänelle Jumala, suoden hänelle uskollisen ja taitavan ystävän nuoressa Filip Melanchtonissa, joka juuri tähän aikaan kutsuttiin kreikan kielen professoriksi Wittenbergiin. Luther ja Melanchton, nämät kaksi luonteeltaan niin erilaiset henkilöt, täydensivät toinen toisiansa mitä ihanammaksi kokonaisuudeksi; Luther väkevä, tuima kirjoituksissaan jopa raju. Melanchton hiljainen, viehättävä, joskus liiankin myösperäinen, kirjallisissa toimituksissaan oppinut, syvämietteinen ja klassillisen stiilin mestari. Käsi kädessä kulkivat nämät miehet läpi koko elämänsä. Lutherin tuimuus olisi ehkä vienyt auttamattomiin yhteentörmäyksiin. Melanchtonin taipuvaisuus varmaankin pannut saavutetutkin voitot alttiiksi. Toinen tuki, toinen hillitsi; Jumala tiesi mitä aseita hän tarvitsi.
Syyskuun lopussa tuli Lutherille Wittenbergiin haasto saapua Augsburgiin. Ystävien varoituksista huolimatta lähti hän matkaan. "Augsburgissakin ja kesken kaikkia vihollisiansa hallitsee Kristus". Lokakuussa joutui hän Augsburgiin ja ilmoitti tulonsa kardinaalille, joka lupasi ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Vaaliruhtinas itse oli jo lähtenyt valtiopäiviltä pois. Mutta hänen neuvonantajansa suorastaan kielsivät Lutheria menemästä kardinaalin luo ilman keisarin suojeluskirjaa. Sen saaminen viipyi, koska keisari oli lähtenyt metsästysretkelle. Sillä aikaa koettivat kardinaalin italialaiset kätyrit lupauksilla ja uhkauksilla pakottaa Lutheria peräyttämään oppinsa. Ei tarvitse muuta kuin sanoa: "peräytän", niin aukenee kirkon syli ja kaikki sen kunniapaikat. Mutta lupaukset ja uhkaukset olivat yhtä turhia, ja kun vihdoin suojeluskirja oli saapunut, lähti Luther kardinaalin luo. Lokakuun 12 p:nä säädetyn juhlamenon mukaan tuli Lutherin ensin heittäytyä kardinaalin jalkain juureen, sitten kohota polvilleen ja vasta kardinaalin käskystä nousta jaloilleen. Vastaanotto olikin aluksi ystävällinen, mutta peräytymisen käsky ehdoton. Luther pyysi tietää, missä kohden hänen oppinsa oli väärä. Kardinaali vetosi paavin dekretaaleihin ja kirkolliskokouksiin. Luther väitti että paavikin voi erehtyä, ja että dekretaalit ovat väärennyksiä ja suorastaan raamattua vastaan. Näin ristiriitaisten periaatteiden pohjalla ei voitu päästä yksimielisyyteen sittenkään kun Luther oli kirjallisesti selittänyt kantansa. Mutta kardinaali ei kaivannut selityksiä vaan alistumista, ja kun siitä ei ollut mitään toivoa, kielsi kardinaali Lutheria enään tulemasta hänen silmiensä eteen. Kun sitten tuli ilmi, että kardinaali paavin antaman valtuun nojalla viritti ansoja saadaksensa Lutherin valtaansa, lähti hän yöllä 20 p. Lokakuuta salaa Augsburgista. Näin pettyneenä kirjoitti kardinaali vaaliruhtinaalle, kiittäen häntä uskolliseksi kirkon pojaksi, ja vaatii häntä lähettämään Lutherin Romaan tahi ainakin karkoittamaan hänet maastaan. Kirjeen lähetti vaaliruhtinas Lutherille, joka vastasi, että Romaan lähettäminen olisi suora murha, mutta että tuskin vaaliruhtinas voinee suojella häntä kun pannanjulistus saapuu, ja täytyy hänen kai silloin paeta "epätietoista tahi oikeammin varsin tietty mihinkä, sillä Jumala on kaikkialla". Hetkeksi luuli vaaliruhtinaskin parhaaksi, että Luther pakenisi, ja ajateltiin Ranskaa. Sitä ennen tahtoi kuitenkin Luther saada asiansa selvitetyksi omassa maassa ja vetosi juhlallisesti yleiseen kirkolliskokoukseen. Se oli uusi loukkaus paavia vastaan, ja uusi askel Lutherin puolesta ratkaisevaa loppua kohti.
Mutta nyt astui näyttämölle uusi henkilö, paavin kamariherra Kaarle von Miltitz. Tämä lähetettiin Saksaan viemään vaaliruhtinaalle paavin korkeimman kunniamerkin "kultaisen ruusun". Sen ohessa oli hän varustettu valtuulla ja kirjeillä, joissa vaaditaan Lutheria, "tätä turmeluksen jopa saatanan poikaa" jätettäväksi hänen haltuunsa Mutta ihmeekseen sai Miltitz huomata kuinka yleisesti Saksassa jo kannatettiin Lutheria. Väkivalta näytti hänestä mahdottomalta, mutta häntä houkutti kunnia omilla tuumillaan saada kukistetuksi tuo vaarallinen kapina paavin valtaa vastaan. "Kultainen ruusu" jäi toistaiseksi antamatta, ja Miltitz ryhtyi omin päinsä toimeen. Tammikuussa 1519 yhtyivät Miltitz ja Luther Altenhurgissa. Miltitz puolestansa lupasi, että Lutherin asia alistetaan jollekulle Saksan piispalle, ja Luther viimeisen kerran kirjoitti varsin nöyrän kirjeen paaville, jossa hän vakuuttaa, ettei hän ole tahtonut kajota kirkon eikä paavin valtaan. Vihdoin suostuttiin, ettei kummaltakaan puolelta juhlistaisi riitakirjoituksia.
Mutta rauhan rikkoi mainio Eck. Hän oli, kuten tiedämme, asettunut Lutheria vastaan, mutta riitaan sekaantui myös Karlstadt. Häntä vastaan julkaisi Eck 12 teessiä, ja ehdotti suullista väittelyä. Teessit koskivat hyvin vähän Karlstadtin väitteitä, mutta sitä suoranaisemmin Lutherin oppia. Hänen kimppuunsa tahtoi Eck päästä, vaikka hän käytti Karlstadtia väli-kappaleena. Mihin hän oikeastaan tähtäsi osoitti hänen teessinsä, että paavi oli piispoista ylin ja että hän oli Pietarin jälkeläinen ja Kristuksen yleinen käskynhaltija. Luther huomasi hänelle asetetun ansan, mutta se pakotti häntä lopullisesti tutkimaan paavinvallan perusteita. Mitä enemmän hän syventyi tähän aineeseen, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että eiköhän paavi ollutkin antikristus itse tahi hänen apostolinsa. Eckin kirjoituksen johdosta päätti hän vihdoin täydellä todella käydä käsiksi romalaiseen lohikärmeeseen, jonka vuoksi hän keväällä julkaisi kirjan -"Paavin vallasta". Siinä julkilausuu hän, että kirkko perustuu yksinomaan uskoon eikä tiedä mistään muusta päälliköstä kuin Kristuksesta. Kirkko on pyhien yhdistys, mutta paavin valta on vaan inhimillinen laitos. Näistä perustotuuksista tulee hän sitten johtopäätöksiin, jotka kaikilla aloilla kumoovat paavikirkon opit anekista, piispain nimittämisestä y. m. Syystä kirjoitti hän Staupitzille: "Herra usuttaa ja ajaa minut, en voi itseäni hallita; tahdon pysyä rauhassa, mutta minua syöstään taisteluun."
Sillä välin kestivät valmistukset toimeen pantavaa väittelyä varten, joka vihdoin alkoikin Leipzigissä 27 p. Kesäkuuta 1519. Eck ja Karlstadt astuivat vastatusten tässä sanaturnauksessa. Ja semmoiseksi se muodostuikin. Mies se, jonka kieli liukkaammin liikkui, ja joka sanansutkauksissa voitti. Epäilemättä olikin Eck tässä urheilussa Karlstadtia etevämpi. Jokainen ymmärsi, että tässä oli vaan harjoitussota, ja että vasta Lutherin esiintyessä tulisivat miekat täydellä todella välkkymään ja kuulat tuiskumaan. Ulko-muodoltaankin edustivat taistelijat eri elämänsuuntia Eck pyyleänä, vallassa olevan varmuudella ja varustettuna jyrisevällä äänellä kuvasi hyvin mahtavaa katolista kirkkoa; Luther hoikka, ulkonaisten ja sisällisten taistelujen murjoma, niin että hänessä sopi joka luu lukea, oli vakavan uskontaistelijan perikuva. Mutta hänen ulkonainen esiintymisensä oli arvokas, varma ja levollinen. Lukuisa kuulijakunta istui jännityksessä odottaen mitä oli tulossa. Sivuseikkoina käsiteltiin ensin varsinaiset opinkappaleet. Riennettiin taistelun ratkaisevaan kohtaan, paavin vallan oikeutukseen. Eck esiintoi paavien dekretaalit ja useiden kirkolliskokousten päätökset. Luther vetosi raamattuun ja historiaan. Nicaean kirkolliskokous ei tietänyt mitään paavista, eikä kreikkalainen kirkko koskaan ollut häntä tunnustanut. Hätääntyneenä väitti Eck, että kreikkalaisen kirkon jäsenet kaikki olivat kerettiläisiä eivätkä voineet autuaiksi tulla. Itsekin häveten tätä röyhkeyttä ja parempien todistuksien puutteessa, lausui hän, että Lutherin väitteet olivat suorastaan samoja kuin Wiclifin ja Hussin. Se oli salamurhaajan eikä rehellisen taistelijan isku, ja Luther oli kyllä selvillä siitä, mihin umpikujaan häntä oli ahdistettu. Kun tiedämme mitä kauheita muistoja saksalaisissa liittyi Hussin nimeen, ja kun Konstanzin kirkolliskokous oli hänet tuominnut ja ilmeisenä kerettiläisenä polttanut, niin tulisi Luther, jos hän hyväksyy Hussin oppeja, antamaan vastauksen vielä syrjään jätettyyn, ylen arkaluontoiseen kysymykseen: saattavatko kirkolliskokoukset erehtyä. Luther koetti aluksi estää taistelun siirtymistä tälle alalle, mutta nyt, kuten ainakin, kasvoi hänen rohkeutensa vaaran mukaan. Olkoonpa vaan, lausui hän vihdoin, että Wiclif ja Huss ovat esiintuoneet samoja aatteita kuin minä; heissä tavataan kyllä runsaasti kristillisiä totuuksia; ne, jotka niitä tuomitsivat vääriksi, olivat pelkkiä ulkokullattuja.