Kuinka saattoi siis tuo oikeastaan varsin kesyt taisteluvaatimus vaikuttaa niin suunnattoman mullistuksen? Paljoa terävämmillä aseilla, nerolla ja sakenevalla ivalla oli Erasmus hyökännyt kirkon turmelusta, munkkien törkeätä elämää ja kirkon muita väärinkäytöksiä jopa itse paavivaltaa vastaan. Hän jo uskalsi vaatia raamatulle korkeimman auktoriteetin ja toimitti painosta kreikkalaisen Uuden Testamentin. Pontevasti vaati hän kirkon puhdistusta ja häneen liittyi humanistien suuri joukko. Melkein kaikkea sitä, mitä vastaan Luther myöhemmin taisteli, tapaamme jo Erasmuksessa. Mikä oli syy siihen, ettei Erasmuksesta, jota hänen aikakautensa ylisti taivaaseen saakka ennen kuulumattomana nerona ja oppineena, tullut kirkon reformaattoria. Itse perustus, hengellinen voima, puuttui häneltä. Hän kyllä vaati kirkon ulkonaista puhdistusta, mutta kirkon opista hän oli välinpitämätön. Ihmisen synnin turmelusta hän ei tuntenut eikä siis kaivannut armoa ja anteeksiantoa. Itse seisoen puolipakanallisella kannalla oli hänen ideaalinsa hieno, hyveitä harrastava, sivistynyt yleisö. Sentähden hänen sanansa, joita niin innokkaasti luettiin ja ihailtiin, sittenkin haihtuivat tyhjään, ja itse vaipui hän vihdoin, kun myrskyt nousivat, arkana katolisen kirkon suojelevaan helmaan. Hänen ja Lutherin matka kulki kokonaan päinvastaiseen suuntaan. Erasmus alkoi suurella rohkeudella mutta peräytyi pian arasti. Luther alkoi arasti pelkästään sielunpaimenen velvollisuudesta, mutta seisoi horjumatta kun hengellinen ja maallinen valta uhkasi tuhota häntä kaikella voimallaan. Vaikka Luther löysi paljon omia ajatuksiansa Erasmuksessa, osasi hän kyllä huomata hengen erilaisuuden. "Minä pelkään, ettei Erasmus riittävästi esitä Kristusta ja Jumalan armoa; inhimillinen on hänelle korkeampi kuin jumalallinen." Erasmus kirjoitti oppineita ja ylhäisiä säätyjä varten, ja koki kaiken mokomin estää oppinsa leviämästä kansaan, jotta ei rauha häiriytyisi. Luther kirjoitti seurakunnalle, pelastusta etsiville sieluille Jumalan käskyläisenä, olkoot seuraukset, mitkä tahansa. Eikä hänen sanansa turhaan rauenneet. Ne lausuivat ilmi mitä jo aikoja sitten, vaikka hämärästikin, kyti mielissä. Kansa tunsi niissä omat ajatuksensa, ja aivan kuin helpotuksen huokauksena kuului kaikkialla: "Onhan vihdoin tullut se mies, jota olemme niin kauvan ja kiihkeästi odottaneet."

Salaman nopeudella levisivät teessit Saksaan ja ulkomaihin, ja kaikkialla nostivat ne suurinta huomiota, ihastusta tahi vastustusta. Paavi Leo, taiteen harrastaja, ihmetteli munkin neroa; syvemmältä hän ei käsittänyt asiata. Keisari Maksimilian, joka itse oli ajatellut kirkon puhdistusta, lausui: "pitäkäät huolta tuosta munkista, saattaa tulla se aika, jolloin minä häntä tarvitsen." Minä tarvitsen! Keisari Maksimilian samoin kuin hänen jälkeläisensä luuli voivansa käyttää Lutheria jonakin kahlekoirana, jota hän kyllä osasi itse pitää kahleissa, mutta joka on hyvä usuttaa paavia vastaan, jos hän rupeaa liian vaativaksi. Vaaliruhtinas Fredrik, yhä epäröivänä, joutui hämille. Luther ei ollut antanut hänelle mitään tietoa aikomuksestansa, jotta ei ruhtinas joutuisi vaaranalaiseksi. Nyt kun työ oli tehty, ei hän tietänyt muuta kuin kehoittaa varovaisuuteen. Mutta kyllä olivat teessit jo sytyttäneet tulen, joka riehui ympäri maailmaa. Missä kaksi tahi kolme oli koossa, ei keskusteltu muusta kuin tuon rohkean munkin esiintymisestä. Mikä hyväksyi, mikä moitti, mutta moni etsivä sielu oli saanut kiinni johtavasta langasta. Johtopäätöksiä vedettiin rohkeasti paljoa pitemmälle meneviä, kuin mitä Luther itse oli tarkoittanut.

Kaikessa tässä melussa oli Luther yksin viattomuudessaan varsin levollinen. Hän ei ymmärtänyt muuta kuin että paavi, kardinaalit ja piispat, olisivat hänelle kiitolliset, kun hän oli paljastanut heidän alempien palvelioittensa väärinkäytöksiä. Itse urakoitsijalla, Mainzin arkkipiispa Albrechtilla, jolle Luther oli kirjoittanut yllä mainitun kirjeen, oli loistavan hovinsa pyörteessä muuta ajateltavana kuin sielujen autuutta. Brandenburgin piispa, jonka alueeseen Luther kuului, kirjoitti kyllä, ettei hän teesseissä huomaa mitään kirkon oppia vastaan, mutta pyytää häntä rakkaudesta rauhaan ja piispansa kunnioituksesta lakkaamaan kirjoittamasta siitä aineesta. Nöyrästi vastaa Luther suostuvansa siihen; "tahdon mieluummin olla kuuliainen kuin ihmeiden tekijä, vaikka voisinkin". Muut piispat olivat välinpitämättömiä. "Tottahan paavi kurittaa moisen kerjäläisen."

Mutta Tezel, jonka kauppa saattoi joutua vaaraan, nosti kauhean melun. Olihan anekin vastustaminen kapinaa itse paavia vastaan. Hänkin julkaisi teessejä, mutta vähän niissä on itse asiaan kuuluvaa; paavin valtaa ja erehtymättömyyttä niissä pääasiallisesti ylistetään, ja uhataan kerettiläisiä roviolla ja ijankaikkisella kadotuksella. Sitä samaa hän pauhasi saarnastuolistaan.

Muitakin vastustajia ilmaantui, niiden joukossa etevä ja oppinut Eck, jonka vasta tulemme likemmin tuntemaan. Hän jo viittaa Lutherin hussilaisuuteen, joka syytös parhaiten sai yhteisen kansan ymmärtämään, että semmoinen kerettiläinen ilman enempää todistusta on kuoleman ansainnut kapinoitsijana maallista ja hengellistä valtaa vastaan. Tezelille Luther ei luullut tarvitsevansa vastata, mutta Eckille, entiselle ystävälle, kirjoittaa hän: "Te sanotte, että paavi on yht' haavaa ylimmäinen pappi ja keisari, ja että hänellä on valta maallisella käsivarrella pakottaa kuuliaisuuteen. Janootteko murhaa? Vakuutan teille, ettette pelota minua kerskaavalla röyhkeilyllänne eikä suuri-äänisillä uhkauksillanne. Jos minut tapetaan, niin elää kuitenkin Jesus Kristus, minun ja kaikkien Herra." Eräälle ystävälleen kirjoitti hän: "Olen valmis sekä sotaan että rauhaan, mutta rauha on minusta parempi."

Mainitsemista ansaitsee matka, jonka Luther tähän aikaan teki Heidelbergiin, siellä pidettyyn kongregatsioonin yleiskokoukseen. Matka oli kyllä vaarallinen Lutheria kaikkialla väijyvien vihollisten tähden. Mutta vaaroja vastaan oli hän aina luja. Staupitzille kirjoitti hän: "en ole kunnian enkä panettelun tähden alkanut, enkä lakkaakaan. Jumala pitäköön huolta". Hän lähti sentähden ja sai kyllä ilokseen huomata, että hänellä jo oli runsaasti ystäviäkin. Vainio orasti silminnähtävästi. Kunnioituksella ottivat häntä matkalla vastaan ja itse Heidelbergissa semmoisetkin miehet kuin piispa Lorenz von Bibra ja pfalzkreivi Wolfgang. Mutta verrattomasti tärkeämpi oli, että hänen mainio esiintymisensä ja sydämmestä lähteneet sanansa herättivät useita, jotka sittemmin tulivat uskonpuhdistuksen historiassa tunnetuiksi: dominikaani Martti Bucer, Brenz, Schnepf y.m. Täälläkin esitti Luther teessejä, jotka valaisivat ja miellyttivät.

Matka virkisti Lutheria sekä henkisesti että ruumiillisesti. Ja tarpeen se oli, sillä nyt oli tositaistelu tulossa.

VI.

Taistelutantereella.

"Mitä raivokkaammin he riehuvat, sitä enemmän edistyn minä", oli Luther kirjoittanut. Niin kävikin. Lutherin teessit anekkikaupasta tarkoittivat yksinomaan oppinutta väittelyä, johon häntä pakotti huolenpito hänelle uskotuista sieluista. Ne tekivät sittenkin valtaavamman vaikutuksen kuin mitä Luther oli aavistanutkaan, koska hän luuli lausuneensa ajatuksia, joita kaikkien kristittyjen, semminkin paavin piti hyväksyä. Tezelin ja Eckin hyökkäykset eivät vielä aukaisseet hänen silmiänsä. Hän luuli vaan täytyvänsä selittää mitä kenties oli alkuperäisissä teesseissä hämärää tahi puutteellista. Selitykset lähetti hän täydellä luottamuksella Brandenburgin piispalle erittäin nöyrällä kirjeellä, pyytäen häntä lähettämään ne paaville. Kuinka kaukana hän oli kaikesta vallankumouksen aikomuksesta, todistavat hänen kirjoituksensa paaville, jolle hän omisti selityksensä. Hän näet sanoo heittäytyvänsä paavin jalkain juureen, joka tehköön hänen kanssansa mielensä mukaan, ratkaiskoon hänen elämästään tai kuolemastaan. Hänen ratkaisussaan lupaa Luther tunnustaa Kristuksen ratkaisun. Jos hän ansaitsee kuolemata, niin on hän siihen valmis Staupitzillekin kirjoittaa hän asiasta: "kaikki olen tehnyt omalla uhallani; Kristus katsokoon, onko se, mitä olen tehnyt, hänen vaiko minun asiani". Itse selityksissä sanoo hän muun muassa: "vähän minä siitä pidän mitä paavia miellyttää tahi ei miellytä, hän on ihminen niinkuin muutkin".