Mutta yhtä arasti kuin Luther koetti säilyttää rauhaa, yhtä uljaasti, sopiipa sanoa rajusti, heittäytyi hän taisteluun, niin pian kun hän huomasi, että Jumalan kunnia ja hänen huostaansa uskottujen sielujen autuus todellakin oli kysymyksessä. Sitä paitsi tunsi hän saksalaisena sydämmessään katkerasti mitä onnettomuuksia vieras paavinvalta oli hänen isänmaallensa tuottanut, kuinka paavit olivat Saksan keisareita nöyryyttäneet, kuinka korkeimmat papilliset virat tuloineen joutuivat muukalaisten käsiin, kuinka saksalaisten rahat virtasivat Romaan paavien ja heidän sukulaistensa ja suosikkiensa irstaan elämän kannattamiseksi. Uskonnollinen ja isänmaallinen mieli ovat aina likimmästi yhdistetyt. Lutherista sentähden ei tullut ainoastaan uskonpuhdistaja, reformaattori, vaan kansallissankari, kirjallisen saksankielen luoja, ja kansanopetuksen isä koko protestanttisessa maailmassa.

Meidän tulee nyt katsella niitä tapauksia, jotka syöksivät Lutherin uusille urille.

Paavina oli vuodesta 1513 Leo X. Hän oli hienosti sivistynyt, käytöksessään miellyttävä, suuri tieteiden ja taiteiden ystävä, humanisti kiireestä kantapäähän. Hän rakasti huveja kaikenmoisia, näytelmiä, metsästystä, herkullista pöytää ja komeata hovinpitoa. Ainoastaan velvollisuuksistaan sielujen ylipaimenena hän oi tietänyt eikä tahtonut tietää mitään. Hänen ylöllinen elämäntapansa, hänen tuhlaavaisuutensa ja kuten tavallisesti, hänen sukulaisensa ja suosikkinsa tyhjensivät hänen alituisesti vuotavaa kukkaroansa. Tavalliset tulot eivät riittäneet, täytyi etsiä uusia lähteitä. Lähimpänä ja tavallisesti tuottavimpana oli anekki-kauppa, ja siihen päätettiin ryhtyä uudella tarmolla.

Samaan aikaan oli Mainzin vaaliruhtinaana ja kardinaalina 24 vuotias ruhtinas Albrecht Brandenburgista. Hän oli jotensakin samaa ainesta kuin Leo X, maailmanmielinen, tavoiltaan kevyt, siis hänkin aina rahantarpeessa ja velkaantunut semminkin rikkaalle Fuggerin kauppahuoneelle. Hänessä oli kuitenkin, erotukseksi paavista, jonkinmoinen arka omatunto. Luonteeltaan heikko, myönsi hän kyllä sydämmessään kirkon väärinkäytökset, ja tavallaan hän suosikin Lutherin oppia, jonka hän oli tullut tuntemaan hovisaarnaajansa Capiton kautta, josta vastaisuudessa tuli yksi uskonpuhdistuksen etevimpiä edistäjiä. Mutta mahdollinen uskonpuhdistus tulisi liian kipeästi koskemaan hänen omaan asemaansa. Hän oli tuon rikkaan nuorukaisen kaltainen, joka tuli Jesuksen luo, mutta lähti surullisena pois, kun hänen ehkä täytyi luopua omaisuudestaan. Asema oli hänelle tällä hetkellä erityisesti vaikea, kun Fugger, suurista koroista huolimatta, ei tahtonut enää suoda luottoa, ja nyt oli juuri makseltava paaville virkavaltuuden ja palliumin lunnaat noin 20,000 guldenilla. Fugger kekselijäänä asioitsijana ehdotti, että hän ottaisi paavilta urakalle anekki-kaupan, "saksalaisten synnit", niin kuin ivallisesti paavin hovissa sanottiin. Tulot jaettaisiin paavin Albrechtin ja Fuggerin kesken. Paavi piti asiaa erittäin hyvin keksittynä. Osakasten puolesta piti olla mukana kassan valvojia.

Toimeen erittäin sopiva mies löydettiin dominikaanimunkki Tezelissä. Ei ole tarvis laveammin kertoa tämän markkinahuijarin kaikkia ilveilytemppuja, joilla hän, niin kuin paras kauppamies ainakin, kehui tavaroitansa. Komeissa vaunuissa ja ratsumiesten vartioimana, paavin, Albrechtin ja Fuggerin kassanhoitajien seuraamana, saapui hän kaupunkeihin kellojen soidessa, papiston ja kansan juhlakulkueen vastaanottamana. Kauppakoju aseteltiin itse kirkkoon paavin vaakunalla koristelun punaisen ristin juurelle. Paavin valtakirja luettiin juhlallisesti, ja itse annekkikirjassa sanotaan muun muassa: "Sen apostoolisen vallan nojalla, joka minulle on uskottu, päästän minä sinut kaikista synneistä ja rikoksista, joita sinä syystä tahi toisesta lienet tehnyt, olkootpa ne vaikka kuinka suuret ja kuulumattomat, niin että sinun kuollessasi se portti, jonka kautta astutaan piina- ja kidutus-huoneeseen suljetaan, ja se portti, joka vie paratiisiin, aukenee sinulle." Ja siihen kuuluva saarna meni tähän tapaan: "Ei ole niin suurta syntiä, ettei anekki sitä sovita; jopa, jos joku olisi, vaikka mahdotontahan se on, raiskannut pyhän neitsyn, Jumalan äidin, niin maksakoon vaan, maksakoon runsaasti, ja se annetaan hänelle anteeksi. Ei ole katumuskaan tarpeellinen. Anekki pelastaa ei ainoastaan eläviä vaan kuolleitakin. Minä sanon sinulle, että vaikka sinulla ei olisi muuta kuin yksi takki, niin myy se, saadaksesi nyt tarjona oleva armo. Herra Jumala ei ole enään Jumala, hän on luovuttanut kaiken vallan paaville. Samassa hetkessä kun hopearaha kilisee arkun pohjassa, pääsee sielu kiirastulesta ja liitelee taivaaseen."

Ja tätä kauheata Jumalan pilkkaa uskoi taikauskoinen ja taitamaton kansa. Väkeä tulvi joukottain uhriarkun ääreen. Eri säätyjä ja eri syntejä varten oli eri taksa. Rikkaiden ja ylhäisten synnit siivitettiin suuremmalla summalla; monivaimoisuudesta maksettiin 10 dukaattia, kirkkovarkaudesta ja väärästä valasta 9; murhasta 8 j.n.e. Mutta voitiin kuitenkin tinkiä, "koska kaikki on sovellutettava terveen järjen ja antajan varojen ja auliuden mukaan." Oli kuitenkin ihmisiä, jotka epäilivät, vastustivat ja tekivät pilkkaa tuosta hävyttömyydestä, mutta Tezel kauhealla äänellä uhkasi: minä julistan semmoiset pannaan. Kukapa näin ollen olisi rohjennut julkisesti nousta häntä vastaan; kiisteltiin vaan yksityisissä seuroissa ja kapakoissa.

Näistä hävyttömistä toimista oli Luther saanut kuulla vasta yllämainituilla tarkastusmatkoillaan 1516. Häntä kyllä kauhistutti, hän opetti ja varoitti. Jos paavilla on semmoinen valta, miksi hän siis ei pelasta kadotettuja sieluja maksutta. Tarjosihan Kristus armolahjojansa nimenomaan ilman rahaa. Kun Saksin vaaliruhtinas oli kieltänyt anekkikaupan ruhtinaskunnassaan, arveli Luther, ettei asia suorastaan koskenut häntä. Hänellä oli oma laumansa hoidettavana.

Tezel kuitenkaan ei aikonut jättää hyvää markkinapaikkaa käyttämättä. Hän sentähden asetti kojunsa Jüterbockiin, joka oli Magdeburgin piispan alueella, mutta lähellä Saksenin rajaa ja Wittenbergiä. Vihollinen hyökkäsi siten ihan linnan muurien alle ja pakotti taas Lutherin askeleen eteenpäin. Hän nousi saarnastuoliin, varoitti omasta mielestään varsin varovasti, ei ihmispelosta eikä pelosta loukata itse vaaliruhtinasta, joka oli saanut runsaita anekkianteita uutta kirkkoansa varten Wittenbergissä, vaan vieläkin kunnioituksesta kirkkoa kohtaan. "Minä olin", kirjoitti hän myöhemmin, "kiivain paavilainen ja siksi romalaisten opinkappaleiden hurmaama, että kernaasti olisin ollut avullinen jokaisen surmaamisessa, joka vähimmästikin rohkeni kieltäytyä paavia tottelemasta." Mutta saarnat eivät pystyneet kaikkiin. Jotkut Lutherin seurakuntalaisista, käydessään hänen luonansa ripillä, tunnustivat usein itsensä syypäiksi törkeimpiin rikoksiin. Rippi-isä nuhtelee ja varoittaa, mutta hämmästyksekseen sai hän vastaukseksi, että heillä jo oli hankittuna Tezelin anekkikirja. Sittenkin kielsi heiltä Luther synninpäästön. "Ellette käänny, täytyy teidän kaikkien joutua kadotukseen." Nyt valittavat anekin-ostajat Tezelille, ettei heidän rippi-isänsä tunnustakaan anekkikirjain pätevyyttä. Tezel raivoo ja uhkaa polttaa jokaisen, joka puhuu hänen pyhää anekkiansa vastaan. Susi raateli näin Lutherin omassa lammaslaumassa. Pitikö paimenen piiloutua tai paeta. Vaikeneminen olisi ollut rikos Jumalaa ja Lutherin valaa vastaan, puhuminen oli velvollisuus. Ja hän puhui vihdoin niin, että kaikki korvat nousivat pystyyn.

Samoin kuin keskiajan ritareilla oli tapana pitää turnajaisia, joissa tylsillä keihäillä koettivat syöstä toinen toisensa ratsun selästä, samoin sen ajan oppineetkin vaativat väittelyyn jostakin tieteellisestä kysymyksestä, jonka alustukseksi vaatija esitti niin sanottuja teessejä. Tylsät olivat kyllä aseet, sillä tavallisena aineena oli joku viisastelu Aristoteleen filosofiasta, ja voittajana oli se, joka osasi siitä vetää kummallisimmat ja hämärimmät johtopäätökset. Lutherkin oli tätä tapaa käyttänyt ja joskus lähettänyt teessejä yliopistoihin ja luostareihin. Mutta ne koskivat vaan Jumalan suhdetta ihmisiin ja hänen ijankaikkista pelastusneuvoansa. Vaikka ne eivät miellyttäneetkään, niin koskivathan ne vaan teoloogisia riitoja; ne saivat siis jäädä rauhaan.

Nytkin päätti Luther julaista teessejä, mutta tavalla, joka ei sallisi niiden jäädä unohduksiin. Pyhäinpäivänä Marraskuussa 1517 oli Wittenbergin kirkko vihittävä ja paljon kansaa likeltä ja kaukaa odotettiin saapuvan. Niin juhlallisesti kuin suinkin tahtoi Luther koko maailman edessä heittää taisteluhansikkaansa Tezelin hävytöntä menettelyä vastaan, ja yksin, jos siksi kävisi, astua taisteluun jumalallisen totuuden puolesta. Varhain pyhäinpäivän aamulla naulasi hän sentähden uuden kirkon ovelle paperin, sisältävän 95 teessiä annekkikaupasta. Niissä lausutaan muun muassa: "Paavi ei voi eikä tahdo päästää muista synninrangaistuksista kuin niistä, jotka hän kanoonisen lain mukaan itse on määrännyt." "Anekkikauppiaat erehtyvät kun sanovat, että ihminen tulee pelastetuksi ja autuaaksi paavin anekin kautta." "Paavilla ei ole muuta valtaa kuin mikä on jokaisella piispalla hiippakunnassaan ja pastorilla seurakunnassaan." "Kirkon oikea ja todellinen aarre on Jumalan herrauden ja armon evankeliumi." "Sentähden ovat evankeliumin aarteet verkko, jolla muinoin pyydettiin ihmisiä; mutta anekin aarteet ovat verkkoja, joilla pyydetään ihmisten omaisuutta." "Piispat ja papit ottakoot anekkikomisarjukset kunnioituksella vastaan, mutta pitäkööt silmällä, etteivät saarnaa omia unelmiansa paavin käskyjen sijasta." Luther on tahi tahtoo yhä olla vakuutettuna siitä, että paavi tarkoitti jotakin ihan toista kuin mitä anekkikauppiaat saarnasivat. Kun ripillä käypä tunnnusti syntinsä rippi-isälle, määräsi tämä, asianhaarain mukaan, kirkollisia rangaistuksia kirkon ja seurakunnan sovittamiseksi, esim. ylimääräisiä paastoja, pyhiinvaellusta y.m. Mutta näitä rangaistuksia kävi myös muuttaa raha-sakoiksi, ja semmoinen oli alkuperäinen anekki, joka ei tuntunut aikalaisista erittäin oudolta, koska maallisenkin lain mukaan rikokset, jopa murhakin, oli sovitettava sukulaisille maksettavalla hyvityksellä. Mutta alkuperäinen anekki ei tietänyt mistään Jumalan sovittamisesta ja syntien anteeksiantamisesta hänen puolestansa. Se oli vasta paavien myöhempi keksintö rahainkokoamista varten. Luther oli itse vielä epätietoinen siitä, eikö ollut anekki alkuperäisessä tarkoituksessaan oikeutettu, kuten sakko oli oikeutettu rangaistusmuoto. Sentähden puhuu hän tässä varovaisesti kuten aina missä hänellä ei ollut varmaa vakaumusta. Vähitellen vasta selvisivät hänelle kaikki paavinkirkon hämärät sokkelot. Kun hänen teessinsä myöhemmin uudestansa painettiin, kirjoitti hän: "ne paljastavat täydellisesti häpeäni, s.o. sen heikkouden ja tietämättömyyden, sen pelon ja vavistuksen, millä minä alotin tämän taistelun. Olin yksin; olin varomattomasti heittäytynyt tähän asiaan, myönsin paaville monessa kohdassa, jopa jumaloitsin häntä!" Niin vakuutettu oli Luther, ettei hän ollut loukannut oikeita sielunpaimenia, että hän lähetti teessinsä itse vaaliruhtinas Albrechtille varsin nöyrällä ja kunnioitettavalla kirjeellä, jossa hän ilmoittaa, että anekki-kauppiaat väärinkäyttävät heille uskotun tehtävän, ja pyytää häntä, joka epäilemättä on heidän vehkeistään tietämätön, kieltämään heidän vääriä selityksiänsä anekista, sekä valittaa, että teille uskottuja sieluja, kunnianarvoisa isä, opetetaan kuolemaksi eikä elämäksi.