Pettyneenä ja surullisena lähti Luther paluumatkalle. Mutta hän oli saavuttanut kokemuksia ja tietoja, jotka olivat hänelle vastaisuudessa kallisarvoiset. Muistellessaan niitä lausui hän myöhemmin: "mitä lähempänä Romaa, sitä huonompi kristitty. Roma on rakennettu helvetin peruskivelle; se on kuilu, josta kaikki synnit lähtevät." Hän oli sen ohessa oppinut tuntemaan maailmaa, katselemaan sitä avoimin silmin toiseksi kuin miltä se ahtaasta luostarikammiosta näytti, ja hän oli saanut tottumusta liikkua vierasten ihmisten parissa ja kohdella heitä. Kaikki oli hänelle vastaisuudessa tarpeellista. Mutta hän toi lisäksi myötänänsä yhä varmemman vakaumuksen siitä, että usko yksin ilman töitä tekee ihmisen vanhurskaaksi Jumalan edessä.

Helmikuussa 1512 palasi Luther Wittenbergiin. Ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, jatkoi hän hiljaista työtänsä yhä tutkien pyhää raamattua, syventyen siihen ja selittäen sen totuuksia kuulijoillensa. Itse hän ei halunnut muuta kuin saada pysyä sinä hiljaisena munkkina, jona hän oli, ja saarnata evankeliumia köyhille, eikä hän omasta alotteestansa olisi ulommaksi astunut. Ihmiset ja olot suorastaan sysäsivät ja pakottivat hänet ulos taisteluihin, joita hän yhä koetti karttaa. Jumalan näkyvänä aseena oli tähän saakka ollut Staupitz, ja semmoisena hän vieläkin ja monasti esiintyi Lutherin elämässä. "Sinun täytyy nyt, ystäväni, ruveta pyhän raamatun tohtoriksi", lausui hän eräänä päivänä. Luther suorastaan kauhistui. "Etsikäät arvokkaampaa; minä en voi! Olen heikko ja kivulloinen ja yksin Pyhä Henki voi luoda jumaluus-opin tohtoreita." Mutta Staupitz oli kenraalivikariona Lutherin esimies, hänellä oli oikeus käskeä ja Lutherilla oli velvollisuus totella. Ei siis auttanut vastustaminen, ja Lokakuun 18 p. 1512 vihki Lutherin tohtoriksi Andreas Bodenstein Karlstadtista, mies, jonka vasta tapaamme Lutherin tiellä. Hyvällä omallatunnolla saattoi Luther vannoa tohtorin-valansa, koska siinä sanat kuuluivat: "minä vannon parhaan kykyni mukaan puolustaa evankeelista totuutta". Se oli siis vala sille lipulle, jonka Herra antoi hänelle kannettavaksi. Usein itse hämmästyen siitä liikkeestä, jonka hänen sanansa nostivat, haki hän rohkeutta tästä valasta. "Minä olen sitoutunut puolustamaan evankeelista totuutta".

Kaikella ahkeruudella ja kaikissa tilaisuuksissa, yliopistossa, kirkossa ja sielunpaimenena levitti Luther Jumalan puhdasta sanaa raamatun perustuksella, sillä sitä yksin piti hän ratkaisijana uskonnollisissa kysymyksissä. Eikä hänen työnsä jäänyt hedelmiä tuottamatta. Yhä useampia liittyi häneen ja myönsi hänen opetuksensa oikeaksi. "Luther selittää raamattua sillä tavoin, että hartaista, valistuneista ihmisistä tuntuu ikäänkuin pitkän ja synkän yön jälkeen uusi päivä olisi koittanut oppiin nähden", kirjoitti Lutherin etevin apulainen Melanchton. "Samoin kuin Johannes Kastaja, neuvoo hän ihmisiä Jumalan karitsan luo." Vanha ihmisviisauden rakentama teologiia horjui perustuksissaan. "Turhaan opetetaan meidän aikanamme Aristotelesta ja skolastikoita", kirjoitti Luther eräälle ystävälle. "En pyydäkään parempaa kuin paljastaa näitä ilveilijöitä, jotka kreikkalaiseksi naamioittuina tekevät pilaa kirkosta. Apostolien ja profeettain kirjat ovat varmemmat ja korkeammat kuin koulun kaikki viisastelut ja sen teologiia. Aristoteles on laskemaisillaan ja on ennen pitkää kukistuva." Tässä kohden oli Luther siis samaa mieltä kuin Erasmus, mutta henki oli niin toisenlainen heissä, etteivät ne kauvan kulkeneet samoja teitä.

Saksenin vaaliruhtinas, joka Staupitzin neuvosta oli kutsunut Lutherin professoriksi Wittenbergiin, ei suinkaan jättänyt pitämättä silmällä tuon merkillisen professorin oppeja. Itse oli hän totuutta etsivä henki, mutta sen ohessa erittäin kirkollinen mies. Semminkin oli hänellä erityinen into pyhien jäännösten kokoomiseen. Ettei hän semmoisena rohjennut kokonaan omaksua uutta oppia on luonnollista, mutta sydämmessään tunsi hän Jumalan kutsua, uskollisesti puolusti ja suojeli hän Lutheria vaikeimmissakin tiloissa, ja rohkeasti antoi hänelle Luther opetuksensa ja neuvonsa, silloinkin kun hän tiesi ne vastenmielisiksi. Niinpä kirjoitti hän Spalatinille, joka palveli vaaliruhtinaan luona hänen hovisaarnaajanaan, ja neuvonantajana nautti hänen luottamustaan: "On monta asiaa, jotka miellyttävät sinun ruhtinastasi, mutta jotka ovat Jumalalle vastenmielisiä. Maallisissa asioissa on hän kyllä taitava, mutta hengellisissä on hän seitsenkertaisesti sokea. Minä en sano tätä hänen selkänsä takana salapanettelijana. Kyllä minä tätä tilaisuudessa sanon hänen silmiensä edessä." Tällä kertaa tarkoitti Luther vaaliruhtinaan tunnettua pyhien jäännösten kokoomishalua, mutta näemme jo tässä, kuinka Luther arastelematta puhui suoraa totuutta maailman mahtavillekin. Spalatin oli Herran valaisema uskonnollinen mies. Mutta ei ollut hänessä eikä hänen herrassaan sitä, joka ratkaisevasti iskee kirveen puunjuureen. Molemmat olivat kuitenkin hyvillänsä siitä, että rohkeampi piti kirvesvartta, ja Lutherille arvokkaana ystävänä ja välittäjänä hovissa pysyi Spalatin koko elinaikanansa.

Niinkuin tuuli levittää kasvien siemenet laajoille aloille, niin leveni Lutherin oppikin paikkakunnasta paikkakuntaan, ilman että kukaan vielä aavisti siitä mitään vaaraa paavin kirkolle. Erinomainen tilaisuus ilmaantui Lutherille levittää Jumalan sanaa itse luostareihin, kun vaaliruhtinas lähetti Staupitzin matkoille hankkimaan pyhienjäännöksiä. Luther silloin määrättiin virkaatoimittavaksi kenraalivikarioksi. Semmoisena tuli hänen nyt tarkastaa Staupitzin piiriin kuuluvia luostareita. Kuten tämä aikanaan oli tuonut lohdutuksen sanat Lutherille, niin Luther nyt saarnasi luostarin vangituille hengille, missä hän vaan tapasi lohdutusta kaipaavan sielun. Hän korjasi väärinkäytökset ja epäjärjestykset, sovitti riidat, neuvoi ja varoitti. Eikä sana suinkaan langennut kokonaan karuun maahan. Monesta augustiinimunkista tuli vastaisuudessa puhdistetun uskon harras tunnustaja ja levittäjä. Mutta Luther itse pysyi paavin ja kirkon uskollisena palvelijana. Hän pyysi vaan valaista sieluja Jumalan sanalla. Kirkon ja opin puhdistajaksi hän ei luullut kelpaavansa. Ulkoa tulevat vaikutukset olivat, Lutherin vastustuksesta huolimatta, vieneet hänet ulos hiljaisesta munkkikammiosta yliopiston opettajaksi, saarnaajaksi, jumaluusopin tohtoriksi. Tarvittiin vielä väkevä työntäys ulkoapäin, ennenkun hän nousi itse paavin ja kirkon väärinkäytösten kukistajaksi. Luther oli ainoastaan Jumalan ase, ja Jumala piti huolen siitä, ettei se; päässyt ruostumaan.

V.

Luther reformaattorina.

Terveestä talonpoikaissuvusta oli Luther lähtenyt, ja parhaat talonpoikaisluonteen ominaisuudet tuntuivat hänessä läpi koko hänen elämänsä. Varsinainen talonpoika on aina vanhoilla olija. Suoranaisemmin kuin muut säädyt saa hän elatuksensa Jumalan kädestä, ja suurten sortoa vastaan odottaa hän suojaa hallitsijaltansa. Hänen johtava periaatteensa on sentähden: "Pelkää Jumalaa ja kunnioita kuningasta!" Ei ole mikään aines revolutsiooneille vastenmielisempi kuin talonpoika. Omassa ammatissaan huomaa hän, että ainoastaan kestävä työ ja vähitellen tapahtuva parannus vie hänet perille.

Tämä luonne tuntuu varsin selvästi Lutherissa. Ei voi tosin ajatellakaan vähemmän revolutsionääristä uudistajaa kuin Luther. Sittenkin ovat jotkut historijoitsijat väittäneet hänen reformatsiooniansa revolutsiooniksi, häntä itseä revolutsionääriksi, syystä että uskonpuhdistuksen seurauksena oli mitä suuremmoisimmat mullistukset. Erotus revolutsioonin ja reformatsioonin välillä ei ole kuitenkaan siinä, kuinka suuria muutoksia toinen tahi toinen vaikuttaa, vaan tavassa millä niitä pelille ajetaan.

Revolutsiooni kukistaa olevat olot väkivallalla, reformatsiooni pyytää vaikuttaa yksinomaan vakaumukseen ja vaatii muutoksia ainoastaan sen verran kuin valistunut vakaumus niitä hyväksyy. Tätä periaatetta noudatti Luther omaan itseensäkin nähden. Ainoastaan hiljaisesti, mikäli hänen vakaumuksensa selveni ja lujittui, ryhtyi hän levittämään sitä muihin. Ei ole kukaan niin ratkaisevasti kuin hän vastustanut väkivallan käyttämistä ei edes puolustukseksi, eikä ole kukaan niin lujasti uskonut pelkkään sanan voimaan totuuden puolustuksessa. Reformaattoriksikin tuli hän ainoastaan Jumalan välittömän johdon kautta. Suurimmalla varovaisuudella liikkui hän pakosta askel askeleelta eteenpäin, mikäli hän Jumalan sanan kautta huomasi sen velvollisuudekseen. Näkee sentähden, että samat historijoitsijat, jotka pitävät Lutheria revolutsionäärinä, samassa hengenvedossa syyttävät häntä konservatismista ja seisahduksesta. Olemme koettaneet selvittää mistä semmoinen ristiriita arvostelussa on kotosin.