Ainakin ne lukijat, jotka mainittuna suruvuotena 1867 elivät, kärsivät ja toimivat, tuntevat itsensä petetyiksi, kun vertaavat omia muistelmiansa niihin kuvauksiin, joita näiden "kovien aikojen" kaunotaiteellinen esittäjä heille antaa. Semmoinenko sitten olikin tuo Suomen kansan sankaritaistelu!
Kenties syntyy pettymys osaksi eri käsityksestä siitä, mitä kirjoitustapaa tulee käyttää semmoisten tapausten kuvaamisessa. Ei tahdo oikein miellyttää nuo tavalliset: "talonpoikaisfilosofia", "talonpoikaisvaisto", "talonpoikaishössö", joilla nimillä tekijä, arvattavasti tarkoittanee sitä altistusta ja Jumalan tahdon alle nöyrtymistä, joita hän on huomannut suomalaisessa kansassa.
Ikävä kyllä edustaa kirjassa tätä samaa kansaa ainoastaan kaksi siveellisen rappeutumisen alhaisimmalla kannalla seisovaa pohjalaista. Joskus sattuu kyllä tekijä vakuuttamaan lukijata suomalaisen hyvistäkin ominaisuuksista. Mutta ne ovat pelkkiä vakuutuksia. Elävinä esimerkkeinä emme näe yhtäkään, ja lukija tuskin voi tulla muuhun käsitykseen kuin: semmoisia roistoja ne ovat. Saarijärven Paavosta ei näy vivahdustakaan. Ja olisivathan nuo kamalat ajat kuitenkin voineet antaa aihetta suurenmoisiin kuvauksiin, jos kirjantekijä olisi kyennyt perehtymään silloisiin oloihin, jos hän olisi jättänyt kaikenlaiset Toreldit, Blumit ja insinöörit parempia aikoja varten, ja yksinomaan astunut itse kansan elämään, sen jalojen ja, olkoonpa, sen huonojenkin, edustajien keskuuteen.
Ensimmäisen hallayön aamu antaa tekijälle aihetta varsin taiteelliseen luonnonkuvaukseen, mutta ihmiset siinä ovat pelkästään vähäpätöisenä sivuseikkana, ainakin siksi kun "aamun kuningatar, aurinko, näki varsin suuren kaupungin Suomenlahden rannalla, silmiä häikäisevine valkoisine seinineen, joiden sisäpuolella viisaat herrat vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan, varmoina siitä, että he olivat tehneet kaikki, mitä oli mahdollista kansan kohtalon lievittämiseksi, kun olivat käskeneet arkkipiispaa kansan parissa rukoilemaan Jumalalta hyvää vuodentuloa, jonka mahdollisuutta he olivat epäilleet siitä saakka kun suvi välittömästi seurasi talven perässä. Turhaan tähysteli aurinko löyhäksensä jotakin levottomuutta tuon suuren kaupungin pyöreillä katukivillä. Wasta myöhään aamulla nousi huolettomia henkilöitä vuoteiltaan, tietämättä mitään yön tuhotöistä."
Tämä ei ole ainoa paikka, jossa tekijä ilkkuen moittii hallituksen toimettomuutta ja kansan rukouksia. "Hallitus — no sillähän oli kielipolitikinsa ja rautatienrakennus ajatuksissa. Kyllähän sille monenmoisissa lähetyskirjeissä ilmoitettiin, että vuodentulon toiveet olivat äärettömän synkkiä, ja vaadittin, että hallituksen välttämättömästi pitäisi ryhtyä suuriin viljanostoihin ulkomailta. Mutta koska niissä puhuttiin ainoastaan epämääräisistä varomisista, ja kartettiin varsinaisten ehdotusten tekemistä, siinä luulossa, että tuo maanisällinen viisaus tuntisi itseänsä loukatuksi yksityisten innokkaista neuvoista, niin pistivät korkeimmat asianomaiset lähetyskirjeet viheriäisen veran alle. Sen jälkeen tekivät he suuren ja juhlallisen päätöksen. Lähetettiin virkakirje arkkipiispalle, jossa häntä Keisarin nimessä käskettiin koettaa välttää uhkaavaa hätää kääntymällä Ainoan Kaikkivaltiaan puoleen erityisellä rukouksella, joka oli luettava kirkoissa kaikkina sunnuntaina suven loppupuolella."
Mutta pitkäksi tulisi kertoa kaikkea sitä ivaa, jolla tekijä rankaisee hallituksen toimettomuutta ja erittäinkin tuota hänen mielikuvituksessaan syntynyttä jokasunnuntaista rukoilemista.
Jos hallitus todellakin olisi ollut siksi toimeton, kuin miksi sitä on hra T:lle kuvailtu, niin olisi hänen inhonsa luonnollinen. Mutta hän ei sittenkään ole valinnut oikeaa tapaa kertomisessa. Jos olisi hänen sydämensä ollut mukana, olisi hän ankarasti, mutta surren tuominnut, eikä ivalla ja pilkalla kostanut sitä lisäonnettomuutta, että Suomen kansan asioita johtamassa oli niin surkeasti kykenemättömät miehet.
Sama mahdottomuus tekijässä kohoamaan tehtävänsä tasalle ja asettumaan oikeaan mielentilaan ilmaantuu kyllä usein. "Olihan", sanoo hän, "kuolemakseen uupuneita, nälkääntyneitä, jotka olivat jääneet yksin eivätkä jaksaneet raahata itseänsä johonkin säädylliseen paikkaan kuollaksensa, vaan jotka jäivät — sans facon 'Kursailematta', 'pitkittä mutkitta' — kinoksiin." En luule, että nuo veltot ranskalaiset sanat ikänä olisivat tässä kohden joutuneet ranskalaisen kirjailijan mieleen. Kyllä olisimme saaneet lukea kertomuksia, jotka olisivat viiltäneet sydäntämme, tahi ainakin, niinkuin omassa kirjallisuudessamme, jossa kyllä on lukuisia samanlaatuisia kuvauksia, ainakin jollakin lohduttamalla aatteella ylentäneet mieltämme.
Helppo on huomata minkälaisten miesten suista hra T. on ammentanut tietonsa hallituksen toimista 1867. Wielähän nytkin on niitä, jotka Snellmanista tietävät ainoastaan, että hän oli "kurja puoluemies", joka ajoi yksinomaan "kielipolitikiansa." Tämä katsantotapa pyytää hra T:n novellissa kansalaisoikeutta Suomessa. Minä luulen velvollisuudekseni kieltää sitä siltä historiallisten asiakirjain nojalla. Mutta kylläpä on neljäsosa vuosisataa tyystin lakaissut pois 1867 vuoden tapaukset nuoren sukupolven muistosta.