Eräänä päivänä olin pyydetty kalunkirjoitusta pitämään varalliseen naapuritaloon, jossa nuorenläntä isäntä oli kuollut lavantautiin. Toimitusmiehet tietysti saivat runsaan ravintonsa, ja höystivät, kuten ainakin, ruokahaluansa puhumalla nälästä. Eräs heistä sanoi: "Kuinka rikkaaksi tulleekaan Suomen kansa, jos Jumala vielä antaa tavallisiakin vuosia, kun nyt on opittu näin vähillä toimeentulemaan, ja viljat vastedes saadaan myydä ulkomaille!" Emäntä joka tunnetun tavan mukaan passasi pöydässä, vastasi siihen: "Älkää sitä uskoko, että kansa silloin voi elää niin vähällä kuin nyt. Kun viljaa saadaan tavallisesti, niin kyllä ihminen tarvitsee tavallisen ravintonsa. Mutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa voimiakin kestämään sillä, mitä hän antaa. Ei ihminen elä ainoasti leivästä."
Semmoinen on kansan katsantotapa.
Sittemmin olen saanut asiasta paremman selon. Innostuneena kerroin näitä keskusteluita eräälle ajattelevalle herrasmiehelle. Hän sanoi: "Kyllähän tuo on varsin kaunis metafori. Mutta itse asiassa se ei ole muuta kuin mitä Darwin sanoo ihmisen adaptioni-kyvyksi" (Ihmisen kyky mukaantua oleviin oloihin). Olihan tuo ämpärillinen kylmää vettä hehkuvan sydämeni kiukaalle. Mutta kyllä lähtikin siitä tulikuumaa löylyä.
Nämä onnettomat! Dogmi-uskoa ne sättivät, mutta kaikella heidän ajatusvoimallaan eivät jaksa huomata, kuinka ovat suin silmin jokaisen muka tieteellisen päiväkautisen dogmin orjina. Eläkööt mitenkä jaksavat. Mutta Suomen kansa kestää taisteluissaan niin kauan kun se pysyy vanhoissa "ennakkoluuloissaan." Riistäkää ne siltä, ja se tulee myrskyjen ajeltavaksi lastuksi, ilman rauhaa, ilman satamaa.
Pyydän tässäkin turvautua "virallisiin todistuskappaleisin." Kuolevaisuussuhteita tutkiessani tapasin Lääkäriseuran Toimituksissa myöskin kertomuksen Kangasalan lääkäripiirin tilasta vuonna 1868, jonka on antanut silloin siellä asuva piirilääkäri E. von Bonsdorff. Hänen todistustansa käytän sitä kernaammin, koska omin silmin näin mitä hän kertoo, ja koska opin hänessä tuntemaan miestä, joka säälimättä pani voimansa ja terveytensä alttiiksi yhteisessä taistelussa ja myöskin osasi asettua kansan käsityskannalle. Hän sanoo: "Ei sovi kieltää, että useilta puuttui se vähinkin määrä, mikä ihmisen hengissä pysymiselle, vaikka sitä kuinkakin supistettaisiin, on välttämätön. Mutta siinäpä, ja siinä kenties enimmin, kävi ilmi kansan suuremmoinen altistus, kun ei vaikeimmissakaan oloissa kuultu väestön ilmoittavan nälästä tapahtuneita kuolemankohtauksia. Useimmiten sattui lavantauti tekemään lopun, tuottaen sen lohdutuksen, että kuolema oli tullut vähemmän hirvittävästä syystä. Mutta silloinkin kun ei lavantauti kohdannut, vaan kuoleman syynä oli yleinen nääntyminen, sanottiin tätäkin taudiksi, tavallisesti 'jalanpäälliseksi taudiksi', se on semmoiseksi taudiksi, jossa sairas oli jalkeilla, kunnes kuolema tuli. Tämä harso peite hädän kauhujen yli oli kuitenkin sekä hätääntyneille että näkijöille tarpeellinen lievitys aseman vaikeuksien kestämiseksi." Toisessa paikassa sanoo hän: "Koko tätä surkeutta jaksoi kestää ainoastaan sen tähden, että kärsimyksen ylenmääräisyys tylsistytti ja paadutti näkijää, kun ei ollut ihmisvoimassa mitään tehokasta apua sitä vastaan. Mitä silloin kärsittiin, sitä ei tule mikään kynä kuvaamaan, koska kansa ei tahtonut tuoda tuskiansa päivän valoon. Se kärsi täydellisesti vaijeten."
Arvokkaammilla sanoilla ja jalommalla päästökirjalla Suomen kansalle en voi lopettaa tätä lukua, kuin seuraavalla otteella Oulun läänin kuvernöörin, nykyisen senaattorin, parooni G. von Alfthanin virallisesta kertomuksesta läänin tilasta 1865—70: "Liikuttavalla alttiudella kärsi ja menehtyi satoja ja tuhansia, ilman että niiden mieleenkään joutui käydä käsiksi paremmassa tilassa elävien naapuriensa omaisuuteen, ja ihmeteltävällä pontevuudella ja itsensä kieltämyksellä kynti väestö uudestaan peltonsa, ja kylvi siihen sen siemenen, jolla kalvava nälkä olisi voitu hetkeksi sammuttaa."
Niin kesti Suomen kansa koetelmuksensa.
XIII.
1867 vuoden merkitys.
Taistelukentällä oli surman pitkä päivätyö vihdoinkin loppunut. Kuten ainakin miesten tappotantereella, nousi kysymys minkä voiton kansan uhraukset olivat tuottaneet, mikä merkitys äsken päättyneelle hirmu-aikakaudelle oli kansan historiassa annettava. Lohdutonta olisi niiden, jotka tahtovat kansojen kohtalojen johdossa nähdä kaikkiviisaan sormen, eikä ainoastaan ylivoimaisten luonnonlakien hillitsemätöntä leikkiä, ajatella että kaikki kärsimykset, kaikki alttius, kaikki jalo kestävyys ja pontevuus olivat olleet pelkästään hetken itsensäpelastus-vaistoa, ilman mitään vaikutusta omaan aikakauteen ja nouseviin sukupolviin. Oliko Suomen kansa todellakin kärsinyt ja haudannut toistasataatuhatta lastansa kaiketta pysyväisettä tuloksetta?