Mitenkähän olisi, jos Suomen kansa nytkin vaatisi yleistä rukouspäivää vietettäväksi, kun kysymyksessä ei ole ainoastaan sen aineellinen, vaan myöskin sen kansallinen ja henkinen olemus. Tulisikohan se ivan esineeksi?
III.
Walmistukset 1867.
Neuvon-antajia ei suinkaan siihen aikaan puuttunut. Kaikenlaisia järkeviä lähetyskirjeitä tulvasi jöukottain sanomalehtiin, jopa painettiin "virallisiinkin". Josko niitä suoraan saapui hallitukselle, ja siellä pistettiin viheriaisen veran alle, sitä en tiedä. Mutta jos ne olivat samanlaatuisia kuin sanomalehtikirjoitukset, niin ne todellakaan eivät parempaa kohtaloa ansainneetkaan. Yleisesti sisälsivät ne valitusvirsiä jos jostakin ja jos minkälaisia ja lisäksi joskus tuon varsin järkevän neuvon, että hallituksen täytyi ryhtyä entistä suurempiin viljan ostoihin ulkomailta. Mutta millä varoilla nämä ostot olivat suoritettavat, kun kruunun varat jo entisistä ajoista olivat kuihtuneet ja yhä kuihtuivat kaikkinaisen liikkeen seisahtumisen tähden, ja millä varoilla kansa jaksaisi maksaa näitä viljoja, se ei laisinkaan huolestuttanut asianomaisia neuvonantajia. Ehkä luulivat nekin, että "setelit tulvailivat Helsinkiin, jossa niitä pidettiin varmassa säilyssä pankin holveissa maan jykevien leimaamattomien kultaharkkojen parissa. Parempia raha-asioita hallituksella ei koskaan ollut."
Tosi on, ettei Snellman, joka tietysti yksinään sai kantaa koko kuorman, eikä juuri pyytänytkään sitä latoa toisten hartioille, varsin suopeasti kohdellut noita tuollaisia neuvon antajia, kun ne tunkeutuivat suoraan hänen puheillensa. Niinpä tapahtui, että eräs senaattori ja eräs kuvernööri lähtivät hänen puheillensa, ilmoittamaan sitä hänelle tietysti varsin tuntematonta tosiasiaa, että Turun läänin pohjois-osassakin oli kova nälänhätä. Mitä tällä käynnillä tapahtui tuli yleisölle tunnetuksi ainoastaan näiden herrojen kertomuksista. Siitä olivat molemmat yksimielisiä, että Snellman "haukkui" heitä pahemmin kuin jos he vielä olisivat olleet hänen oppilaina lyseossa, mutta erimielisiä olivat ainoastaan siitä, kumpaako heistä pahemmin "haukuttiin". Mitä parempaa todistusta tarvittiinkaan siihen, että "viisaat miehet vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan".
Wäestö oli edellisten katovuosien aikana tottunut luottamaan kokonaan avuntekoihin. Kovalta kyllä tuntui huomauttaa sille, nyt kun sekä aineelliset että henkiset voimat olivat masentuneet, että ainoa mahdollinen pelastus oli sen omissa ponnistuksissa. Mutta tämä huomautus oli tuiki välttämätön. Ehkä olisi se ollut paikallaan jo edellisinäkin aikoina, mutta kun hätä ei ole ylimmillään, on aina niitä, jotka vaan osaavat turvata avunkeräyksiin, ja semmoinen huomautus olisi silloin ollut turha: pelkkää kova-sydämellisyyttä. 1867 otettiin varoitus vihdoin kuuleviin korviin.
Kahdessa Finlands Allmänna Tidning'issä n:o 221 ja 228 luettavassa kirjoituksessa, joista toinen koski kysymystä "millä ostetaan viljaa", ja toinen "kerjäämisen estämistä", lausui Snellman mielipiteensä silloisesta asemasta. Edellisessä sanotaan:
"Wiljantuonnin täytyy tulla tavattoman suureksi. Wastaiseksi käy vaikeaksi ainoastaan Oulun läänin varustaminen leivän-aineilla sulan veden aikaan saakka. Mutta väestön on kaikkialla hyvin vaikea ostaa viljaa tuottajilta, ja pohjoisissa lääneissä on tämä vaikeus tietysti suurin."
Ei saa ihmetellä, etteivät kauppiaat viimeksimainituissa lääneissä rohkene ryhtyä suurempaan viljantuontiin. He eivät voi nyt enää antaa lainaksi. He tuottavat ainoastaan mitä luulevat voivansa myydä puhdasta rahaa tahi metsäntuotteita vastaan.
1863 vuoden valtiopäivillä lausuttiin toivomuksena, ettei krunnu antaisi ennakkolainoja viljantuottajille, vaan että rahat lainattaisiin suorastaan väestölle. Tuo on varsin mukava keino. Jos rahvaalta pyydetään ainoastaan puumerkki velkakirjaan, semminkin kruunulle, on se siihen varsin myöntyväinen. Wie saadut rahat kauppiaalle, niin kyllä hänkin on myöntyväinen viljaa tuottamaan.