"Waltio ei voi antaa maanviljelijäin työmiehille työtä ja ruokaa ilmaiseksi. Eikä valtiolla ole muita varoja, kuin ne, joita se maan-omistajilta kantaa."
Näillä perustuksilla kehotetaan yksityisiä, kunnallishallituksia ja kauppamiehiä paikkakunnilla tekemään mitä suinkin mahdollista on. Ei sovi luottaa suuriin aputöihin, koska ne vain saattaisivat ihmiset liikkeelle. Mutta sitä vastoin täytyy kussakin hätääntyneessä paikkakunnassa laittaa kruununtöitä.
Tämä vetominen jokaisen kansalaisen itsetoimintaan oli välttämätön herätyksen sana silloin ja kelpaisi ehkä muullostikin. Mitä se vaikutti saamme vasta nähdä.
Kirjoitus loppuu seuraavilla sanoilla: "Älköön kukaan käsittäkö tätä niin, ettei valtion pitäisi ruveta avunhankkeisin. Epäilemättä tulevat kaikki mahdolliset varat viimeiseen saakka käytettäviksi. Mutta ne eivät riitä. Wäestön omat ponnistukset ovat pääasiana ja jäävät siksi."
IV.
Kunnalliset aputoimet.
Edellisessä kirjoituksessa esitetty Snellmanin ohjelma oli, kuten ainakin, selvä ja miehuullinen. Ensi kädessä täytyi väestön turvautua omiin ponnistuksiinsa. Jotta asema kävisi täysin selväksi, matkustivat kuvernöörit lääneissään. Keskustelut kunnallislautakuntien kanssa kuuluivat lyhimpään muotoonsa supistettuina näin: "Kuinka aiotte syötävän puolesta tulla toimeen uutiseen saakka?" — "Ei tiedä, vaikealta tuntuu." — "Mutta hätä on nyt niin ylimmillään, ettei kruunu voi auttaa." — "Täytyyhän sitten koettaa tulla omin neuvoin toimeen." — "Mistä aiotte kevätsiementä saada?" — "Eipä tuota oikein ymmärrä." — "Mutta ei kruunukaan voi auttaa." — "No, mitä siihen sitten tekee, täytyy koettaa omin neuvoin tulla toimeen." — "Hyvästi sitten." — "Jumalan haltuun."
No olipa tuokin erinomaista viisautta! Sopisipa siitä hyvää ivaakin kirjoittaa. Mutta niin on vieläkin minun luuloni, että tuo yksinkertaisuus sillä hetkellä oli tuiki terveellinen. Saatiin ainakin tietää, ettei ollut "keisarin" pataan luottaminen, ja sitä tietoa kansa välttämättömästi tarvitsi. Toisella tavalla menetteli silloinen Oulun läänin kuvernööri Alfthan. Hän kutsui kuntien edustajia jommoisiinkin lääninkäräjiin, asetti heille kysymyksiä vastattaviksi, neuvoi ja kehotti. Missä määrin tulokset vastasivat hyvää tahtoa, en voi sanoa. Mutta yleisesti kuultiin että miehet lähtivät kotipaikoilleen virkistynein mielin ja hyvin tyytyväisinä.
Jyrkästi erosi silloinen menettely entisistä ajoista, jolloin kureerit olivat matkustaneet läänissänsä kirjoittaaksensa muistiin paljonko viljaa kussakin paikkakunnassa tarvittiin lahjaksi tai lainaksi. "Jos ei muuta pyydetä kuin puumerkkiä" — —, sanoi Snellman. Mutta kiitollisuus tuli ilmi vasta silloin kun lainat olivat takaisin maksettavat.
"Jos eivät tilalliset tahdo ruokkia työmiehiänsä, saavat he ruokkia niitä kerjäläisinä." Tätä huomautusta otettiin vähemmän korviin, eikä siihen hallitus mitään voinut. Jälkimäistä ehtoa käytettiin yleisesti, mutta oli niitä semmoisiakin, jotka käyttivät "hyviä aikoja" talonsa rakentamiseen. Tätä keinoa olisi voitu yleisemmin menestyksellä käyttää, mutta riittävää rohkeutta ja tulevaisuuden toivoa puuttui.