En enää toivonut tapaavani lintuja, kun yhtäkkiä kuulin havumetsän laidassa olevasta tiheästä lepikosta hirveätä rotinaa ja sieltä lentää rasahteli metso toisensa perästä. Luin yksi, kaksi — seitsemän — ahaa — tästä tulee toinen leikki.
Tahdon tässä huomauttaa, että Pyydillä oli tapana haeskella molemmin puolin kaartaen niin, että se vähän väliä tuli halkaisijan suuntaan minua vastaan. Siitä oli se etu, että usein sain ampua jo lintujen lentäessä ylös maasta ja niin tapahtui nytkin. Muitten hajaantuessa havumetsään istuutui nuori koiras mäntyyn ampumamatkan päähän ja sen tietysti nykäisin heti mättääseen. Pyyti oli sillä aikaa painunut metsojen lentoa seuraten havumetsään eikä aikaakaan, niin jo kuulin haukuntaa. Olin juuri aikeessa lähteä sinnepäin, kun äkkiä kuulin rapinaa aidan takaa lepikosta, josta Pyyti oli pannut linnut liikkeelle. "Kyllä Pyyti itsensä hoitaa", ajattelin itsekseni ja kapusin aidan yli lepikkoon. En ollut siinä ottanut montakaan askelta, kun näin metson juoksevan ja pysähtyvän kiven taakse, niin että ainoastaan pää pilkoitti katajapensaan takaa. Menin lähemmäksi ja ammuin sen lentoon lähtiessään.
Metsästä kuului yhä Pyydin haukuntaa, minä läksin sinnepäin ja ammuin kolmannen metson. Haukkui se vielä neljättäkin, joka istui kuusen oksalla jonkin metrin päästä Pyydin kuonosta, mutta lintu lensi ennenkuin pääsin ampumamatkan päähän ja se oli sitäpaitsi koppelo, niin etten sitä missään tapauksessa olisi ampunut. Olin 8:sta ampunut kolme ja päätin siis jättää poikueen rauhaan siksi vuodeksi.
Vihelsin Pyytiä pois metsästä, kuljin lepikon lävitse, istahdin sen toisella puolella olevan kallion lappeelle, sytytin paperossin ja koko huomioni kiintyi erinomaisen viehättävään näköalaan, joka aukeni eteeni.
Edessäni laaksossa oli koko Harmoisten kylä, jonka moniväriset, keltaiset ja punaiset rakennukset tarjosivat vihreätä taustaa vastaan mitä kirjavimman kuvan. Edempänä etelässä kohosi rannalla riippakoivujen ympäröimänä entisen Miehoniemen kartanon autioksi jätetty päärakennus taitekattoineen ja vanhanaikaisine vinttiloukkoineen. Kun viimeksi olin siellä käymässä, olivat muurahaiset rakentaneet pesänsä — saliin. Nyt on rakennus hajoitettu maan tasalle. Sieltä näkyi pitkä, kimmeltelevä juova Päijännettä silmän kantamiin saakka, päättyen Kellosalmen niemeen, jossa valkoinen laivamerkki välähteli kuin lokki nousevaa ukkospilveä vasten. Kaukana "murkinan" puolella välkähteli mahtavana iso Tehin selkä. — — —
Olin aika lailla väsynyt, kun kuormineni saavuin Litun majataloon. Siellä syötyäni heittäydyin korkeaksi kokoonpannulle sängylle, eikä aikaakaan, niin seinälle ripustetut Skobeleffin ja Gurkon kuvat katosivat silmieni edestä — ja nukuin.
Iltapäivällä läksin taas matkalle ja päätin painua metsän läpi Jakaran torppaan, joka on Lummeneen rannalla, ja soutaa sieltä Jänissaareen, jossa toivoin tapaavani teeriä. Olin saapunut melkein Jakaran rantaan saakka mitään näkemättä, eikä Pyytiäkään näkynyt eikä kuulunut. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin palata takaisin samaa tietä ja vihdoin kuulinkin Pyydin haukuntaa. Saavuttuani paikalle ammuin pitkän matkan päästä vanhan ahon ylitse yksinäisen koirasmetson, jota Pyyti haukkui ahon toisessa laidassa. Ahon vieressä oli kaskimaa, jossa muuan mökkiläinen oli rukiinteossa. Hän kertoi, että Pyyti oli koko ajan haukkunut. Pari kertaa se oli lähtenyt puun alta ikäänkuin seuratakseen minun jälkiäni, mutta oli taas palannut takaisin. Läksin nyt toisen kerran Jakaraa kohden ja kauan kuulin vielä metsän hiljaisuudessa korvenperkaajan äänekästä "tpuu liki, tpuu liki", jolla hän käski vanhaa ruunaansa kivistä kaskea tehdessään.
Saatuani veneen Jakarasta soudin Jänissaareen, jossa en kuitenkaan ampunut muuta kuin ohrasorsan. Oli siellä kaksi vanhaa teerikukkoakin, mutta ne lensivät pois koko saaresta.
Mutta jo oli aurinkokin laskemaisillaan ja matka kotiin pitkä; oli siis lähdettävä paluumatkalle. Nauttien kauniista illasta läksin soutamaan Lummeneen rasvatyyntä pintaa Jakaraa kohden. Hakkurimäeltä kuului paimenen raikas "hoi kotio" ja Sorsaniemen lahdella lauloi yksinäinen myllymies soutaessaan surullista lauluaan niin, että metsä vastaan kajahti. Kaukaa etelästä kuulin Alhon kartanon, entisen vanhan kotini, ruokakellon, joka herätti kaihomielisiä muistoja entisiltä ajoilta, ja luoteessa Terikallion puolella kirjoi laskeva aurinko Jakaran selkää monilla väreillään — valkoisesta tulipunaiseen. Oli jo varsin pimeä, kun kyytihevosella ajaen saavuin kotiin Litun majatalosta.