Uuteenkylään kuuluu yhteensä 10 rinnakkain, mutta ei aivan toisiinsa kiinni rakennettua taloa — taikka paremmin sanoen mökkiä, sillä semmoisia ne oikeastaan olivat. Mökkien alapuolella järven rantaan oli niittymaata, yläpuolella muutama kapan-ala peltoa. Kylän kallein omaisuus oli lehmät, joita kesän alussa oli yhteensä koko kylällä ollut 15, mutta joista karhu nykyään oli kaatanut yhden, niin että se täytyi lopettaa, ja repinyt toisen hyvin pahasti, joten siis kylän lehmiä oikeastaan oli 13. Hevosten luku, joka Kieretissä teki kolmattakymmentä, oli täällä talvella ollut neljä, mutta niistä karhu taas oli yhden kaatanut, niin että niitä siis oli kolme. Kolmetoista lehmää, kolme hevosta, kymmenen vanhaa mökkiä ja joku vähä kalanpyydyksiä — kuinka kalliiksi lukija Uudenkylän arvioi?
Köyhyyttä, vaikka se oli näin suuri, eivät kyläläiset kuitenkaan valittaneet, ja kerjääminen näytti täällä olevan yhtä tuntematonta kuin muuallakin Karjalassa. Ainoa valituksen aihe, haikea kyllä, oli kontio ja sen tuhotyöt, johon valitukseen, niinkuin vastamainitusta näkyy, kyllä olikin syytä. Jo aamulla heti Kieretistä lähtiessä saattajat meiltä kysyivät, oliko meillä vai tunsimmeko mitään karhun "pelottimia". Mitä he näillä tarkoittivat, olisi ollut hyvin hauska saada kuulla, mutta pahaksi onneksi ei kumppalini malttanut olla vaiti, vaan vastasi, että mitä muita semmoisia voisi olla kuin hyviä pyssyjä, kirveitä ja keihäitä. Että heillä oli jonkunlaiset taikatemput mielessä, saattoi arvata, kun viimein kumminkin sain heidät selittämään, että Kieretinkin tienoilla karhu oli tuhojaan tehnyt, kunnes sisämaasta tuli paimen, joka luvuilla (muistaakseni) ynnä muilla teoillaan oli karhut kokonaan karkoittanut pois. Kumppalini neuvo epäilemättä oli oikea, mutta toinen kysymys on, saattoivatko he sitä seurata. Pyssyjä esim. oli luultavasti koko kylässä ainoastaan se vanha piilukkoinen rämä, joka meillä oli matkalla muassa ja josta karhun vastaan tullessa ehkä olisi ollut enemmän haittaa kuin apua.[17]
Taikauskoisuuden alalta täällä muuten varmaan olisi voinut korjata runsaan sadon, jos olisi tahtonut ja joutanut. Uskonnollinen ja maallinen valistus näyttivät kilpailevan siitä, kumpaa vähemmän oli. Tuomitkoon lukija itse. Matkalla kysyy muun muassa yksi saattajista: "Onko niissä teidän pyhissä kirjoissa sanottu, mikä rangaistus tulevassa elämässä sille tulee, joka sekoittaa vettä viinaan?" Kysymyksen kuultuani loin silmäni kysyjään nähdäkseni puhuiko hän leikkiä, mutta siltä ei ollenkaan näyttänyt. Vastaukseksi kysyin: mitäs teidän kirjoissa siitä sanotaan? "Kova kuuluu niissä rangaistus olevan määrätty", oli vastaus. — Taipaleella Uudestakylästä eteenpäin lähti kerran saattajamme Iivanan puhe taas taikauskoiselle uralle, mutta kumppalini kerkesi nytkin ruveta asiata oikaisemaan, ennenkuin puhe oli loppunut, ja sitten ei Iivana enää tahtonut ajatustaan selittää.
Uimasta tultua ruvettiin tuumimaan, miten matkaa eteenpäin jatkettaisiin. Kaksi tai oikeastaan kolmekin tietä oli tarjona: Tyrhyyn, johon tuli runsas penikulma, enimmäkseen soista jalkamatkaa, sekä Suurijärveen, johon jalkaisin pitkin kuivaa kangasta tuli 2 penik., veneellä vähän enemmän. Syistä, joita en tässä tahdo laajemmin ruveta esittelemään, päätimme lähteä ensimmäistä tietä. Saattomieheksi tuli Iivana, otettuaan kirveen ja 7-vuotiaan poikansa mukaan turvaksi karhua vastaan.
Uudestakylästä vielä mainittakoon, että siellä tapasimme kaksi nuorta miestä Vuonnisen kylästä Kiannan rajalta, jotka olivat tulleet simpukoita Kieretinjoesta pyytämään. Pyynti olikin onnistunut hyvin, kuulin seuraavana talvena Oulussa heiltä, kun täällä kävivät metsälinnun kaupalla.
Taipale Uudestakylästä Tyrhyyn, jolle nyt lähdimme keskiviikkona 23 p. heinäk., oli matkamme vaivalloisimpia. Ensin soudettiin Uudenkylänjärven eteläpään poikki, astuttiin sitten virstan verran kangasmaata, tultiin joelle ja kuljettiin sitä virsta pari — jos en muista väärin, myötävirtaa, sillä Kierettijoki on hyvin mutkitteleva — vedettiin sitten eräässä paikassa vene kannaksen yli ja kuljettiin Hirvasjärven poikki. Tähän saakka, nelisen virstaa, matka kyllä oli käynyt laatuun, mutta nyt alkoi kahdeksan virstan pituinen taival yhtämittaista rämettä ja suota. Polkua tuskin yhdessäkään kohti saattoi erottaa, ja onnen kauppa oli, jos porrasten palasia joskus löysi. Siinä sai ponnistaa voimiaan, eikä matka kovin isosti edistynyt. Ainoa toivoni, että tarpeellisen matkan päästä saataisiin nähdä metsänkuningasta, ei myöskään käynyt toteen, ja kun viimein päästiin Neitijärven rantaan, jonka tuolta puolen muuan talo näkyi, oltiin aivan uuvuksissa. Pahaksi onneksi ei, niinkuin vähän olimme toivoneet, järven rannalla ollut venettä, ja vaikka "ve-net-tä" huudettiin minkä jaksettiin, vieläpä revolveri laukaistiin pari kertaa, ei vain kylästä alkanut venettä näkyä tulevaksi. Tässä nyt kyllä olisi saattanut asettua levähtämään ja odottelemaan vähäksi aikaa, mutta oli yksi seikka, joka ei sitä sallinut: mäkäräiset. Lammen eli järven ranta oli tällä kohdalla alava ja viidakkoa kasvava, ja kun hetkeksikään seisahtui, keräysi noita pikku itikoita aivan kuin tomupilvi ympärille, niin että koivunlehvillä sai viuhutella päänsä ympäri niin paljon kuin suinkin kerkesi, jos mieli vähänkään rauhassa saada olla. Iivanalla oli hyvänmakuisia voileipiä muassa, mutta hädin tuskin sain yhden syödyksi, ja monta vihollista seurasi myötä; kun vedin kelloni, en voinut muuten painaa kuorta kiinni kuin että pari mäkärää jäi väliin, jotka yhä vielä ovat muistona siinä. Lyhyen viivähdyksen jälkeen lähdettiin siis painamaan järven etelärantaa pitkin — Neitijärvi tekee näet länsipäässään pienen lahden etelää kohti, ja kylä on sen lahden tuolla puolen. Kun ei kylässä ketään liene kotona, arvelimme, niin tehdään lautta, jolla mennään lahden poikki, ja kun viimein nousimme kankaan harjulle lahden itärannalla, tapasimmekin valmiita lautan aineita, nim. pitkänään makaavia kuorittuja mäntyjä, kyläläisten "leipäpuita", niinkuin Iivana sanoi. Mutta samassa vene toiselta puolen laski meitä rannasta noutamaan, joten lautan rakennus ei tullut kysymykseen, ja niin päästiin välehen veden poikki. Huutomme kyllä oli kuulunut kylään, mutta ennenkuin olivat ehtineet saada meidät näkyviin, olimme jo siirtyneet pois, selitti noutajamme.
Tyrhy ei ollut suuren suuri kylä: siinä oli kokonaista kolme taloa (lue mökkiä) ja tekeillä neljäs. Lehmiä oli yhteensä 9, hevosia 1; talojen ympärillä oli hiukan peltoa. Varallisuutensa puolesta se siis saattoi vetää Uudellekylälle vertoja.
Tyrhy on Kierettijärven pohjoisimmassa päässä, penikulman, niinkuin jo sanoin, etelämpänä Uuttakylää. Siitä voidaan kulkea ja kuljetaan suoraan Kieretin kauppalaan, johon tulee ihan sama matka kuin Uudestakylästä eli 4 penik. Nämä kolme paikkaa siis muodostavat tasakylkisen kolmion. Inbergin kartta ei anna mitään käsitystä Tyrhyn asemasta.
Se mökki, jossa olimme majaa, oli jotenkin siivoton paikka, — köyhyys ja lika tekivät siinä uskollisesti seuraa. Syönnistämme varmaan ei olisi tullut mitään, jos nälkä olisi ollut vähempi, ja muutaman palan haukattuamme täytyi jo paeta pihalle. Minkälaiset toiset kaksi taloa kylässä olivat, en tiedä, kun emme niissä käyneet, mutta arvatenkin samanlaiset. Puhtaus huoneissa oli muuten, niinkuin jo varemmin olen sanonut, asia, joka kaikkialla Karjalassa pisti silmään, ja Tyrhy siis tässä suhteessa teki huomattavan poikkeuksen. Ainoastaan yhdessä toisessa paikassa, Lohilahden kylässä, tulimme myöskin taloon, joka puhtautensa puolesta antoi syytä muistutukseen.
Tyrhy on muuten omituisen viehättävälle paikalle rakennettu. Etelään päin tulee Kierettijärven pohjoisin osa Särkijärvi salminensa, saarinensa, pohjaan tai koilliseen päin Neitijärvi, ja korkeahko kannas molempain välissä on kapeimmalta kohdalta ainoastaan muutaman sylen levyinen, niin että mökki siihen juuri sopii. Tuo Neitijärvi näytti olevan kauniin nimensä arvoinen. Harvoin, ainoastaan joskus sydänmaissamme, tapaa syrjäisen lammen, jonka rannalta katselijalle aukenee sellainen neitseellistä viattomuutta muistuttava rauhallisuuden kuva kuin minulle nyt Neitijärven länsipäästä. Kirveen koskemattomina männyt ja petäjät uljaasti kohottivat hoikkia vartaloitaan taivasta kohti, ja koivut kuvastelivat ihanaa lehtipukuansa järven kirkkaassa pinnassa. Ei mikään ääni eikä liike häirinnyt luonnon hiljaisuutta, tyyneys ja suloinen lepo vallitsi kaikkialla. Tämmöisen näyn edessä ajatus ikäänkuin sammuu, huolet haihtuvat, mieli vaipuu unelmiin, elämän levoton riento unehtuu hetkeksi pois, ja sielu täyttyy ihanuuden äänettömästä nautinnosta.