Paltaniemellä laskettiin Hövelön rantaan, koska matkakumppalini tahtoi tavata talon nuorta herraa, hyvää tuttavaansa.[3] Minä kun olin aivan tuntematon talon muulle perheelle paitsi isännälle, jonka tiesin olevan poissa kotoa — Oulussa olin juuri tavannut hänet matkalla Lappiin —, olisin kernaasti jatkanut matkaa veneessä Kajaaniin asti, etten vieraille ihmisille tulisi vaivaksi, mutta kun kerran olimme rantaan päässeet, eivät hyväntahtoisuudessaan laskeneet minua pois, vaan pakottivat jäämään taloon. Tässä erosimme saattajistamme, jotka kulkivat yhä edelleen, vaadittuaan järven poikki tuonnista "jonkun markan" ja saatuaan kolme, joka ei suinkaan ollut kallis kuuden penikulman matkasta. Hövelössä meitä kestittiin ja pidettiin jos kuinka hyvänä ja viivyimme siellä huomispäivän puoliseen asti, mutta minulla kun oli vähän yksityisiä asioita Kajaanissa toimitettavia, lähdin silloin edeltäpäin maitse ajamaan kaupunkiin, jättäen kumppalini toisten seurassa jälestäpäin veneellä tulemaan; samana päivänä oli näet isot pidot ja nimipäivänvietot Polvilassa, ulkopuolella kaupunkiapa niihin oli Paltamostakin lähtijöitä. Matkallani pistäysin sivumennen Paltamon kirkkoa katselemassa, jota pitäjän nuori, kohtelias lukkari oli hyvin valmis näyttelemään. Kirkko on merkillinen runsaslukuisten seinä- ja kattomaalaustensa vuoksi, ja sisään astuessa tuo kuvien paljous teki oudon, vaikk'ei suinkaan vastenmielisen vaikutuksen silmään — tämäntapaisessa kirkossa en pitkään aikaan ollut käynyt. Mikä taiteellinen arvo noilla kuvilla voinee olla, en pysty sanomaan, mutta syrjäiselle maaseutukirkolle ne kieltämättä ovat kaunistuksena pidettävät sekä soveliaampina mieltä ylentämään kuin alastomat seinät. - Lähellä Kajaania tavattuani kaksi karjalaista, jotka tyhjin laukuin palasivat kotia Vuokkiniemen puoleen, saavuin hyvissä ajoin iltapäivällä kaupunkiin, toimitin asiani ja rupesin kumppaleita odottamaan, jotka viimein saapuivatkin. Kuusihenkisenä joukkona, jossa oli sekä mies- että naisväkeä, lähdettiin sitten astumaan sitä neljänneksen pituista metsätietä, joka vie Kajaanista pitkin jokivartta Polvilaan, ja joka tie sen puolesta ansaitsee mainitsemista, että Lönnrot aikoinaan monet kerrat on sitä astunut, sillä piirilääkärinä Kajaanissa ollessaan hän asui Polvilassa. Kun tulimme tien päähän, sen pienen lahden länsirantaan, jonka toisella puolella Polvila on, huomasimme, ettemme olleetkaan niin odottamattomia vieraita kuin olimme luulleet; rannalla oli näet vene ja soutajat meitä varten valmiina. Tähän arvoitukseen sain sittemmin selityksen: kyytimieheni Paltaniemeltä, jonka lähetin "pitkän mäen" alta edeltäpäin kaupunkiin, oli jotenkuten saanut tietää nimeni ja kertonut tulostani kestikievarin emännälle, rouva Svedlinille, ja hänen mielestään tämä uutinen taas oli ollut kovin tärkeä salassa pidettäväksi, niin että hämärä huhu tulostamme yht'äkkiä oli ennättänyt Polvilaan asti. Täällä, johon Kajaanin koko seurapiiri oli kokoontunut, otti isäntäväki meidät erinomaisen ystävällisesti vastaan. Talosta kuului iloinen soitto, siellä tanssittiin paraikaa, ja tuota pikaa kaikki viisi kumppaliani olivat kadonneet tanssin vilinään; minä jäin ulommaiseen huoneeseen tapailemaan vanhoja tuttuja, jotka vielä jaksoivat minua muistella siitä ajasta, jolloin kotini oli Kajaanissa — josta jo oli 20 vuotta. Polvila on sievällä paikalla Rehjänselän etelärannalla; sitä sopii jokaisen suomalaisen muistaa, sillä siinä on suurin osa Kalevalaa kokoon kirjoitettu. Kesäillan ihanuus levitteli suloansa maille, ja kesken puhetta ja leikkiä oli huomaamatta sydänyö käsissä; kun oli käyty kartanolla runsaasti varustetussa illallispöydässä, saatiin ruveta paluumatkaa miettimään. Paitsi maamatkaa oli toinenkin tie nyt tarjona, nim. veneellä jokea pitkin, jolloin kuitenkin Petäisen ja Kuurnan kosket oli laskettava Viskaali V., vanha koskimies — ja tanssimies myöskin, sillä 60:sta vuodestansa huolimatta hän oli koko illan johtanut tanssia — aikoi pelkäämättä kulkea vaimonpuolinensa omalla veneellä alas, mutta muita rannalle keräytyviä näytti matka arveluttavan, vaikka nuori isäntä, kauppias Kaarle B., jätti vierastensa käytettäväksi kaksi tervavenettä ja miehiä, jotka joka päivä olivat kaupungissa kulkeneet. Sokea maanmittari Kaarle R. kysäisi silloin venemiehiltä, osasivatko he laskea, ja saatuansa heiltä varman vakuutuksen sanoi ääneen: "Minä lähden veneessä, koska tuo mies niin vissisti sanoo saattavansa laskea", ja niin talututti itsensä alas. Hänen esimerkkinsä rohkaisi toisia sen verran, että noin 30 henkeä oli äkkiä veneissä, mutta muut lähtivät maitse. Leikkiä lyöden kuljettiin sitten joutuisaan ja vahingoittumatta kaupunkiin.
Lukija suokoon anteeksi, että matkasta tänne saakka olen ollut vähän laajapuheisempi kuin asiaan oikeastaan kuuluisi. Mutta syy tähän poikkeukseeni aineesta on osittain ollut jonkunlainen täydellisyyden halu matkakertomuksen suhteen, osittain että Kajaani on lapsuuteni koti, ja se paikkahan itsekullekin on rakas, jossa muisti kernaasti hetken viivähtää. Aivan heti ollaan Kuhmoniemellä, josta kertomukseni kaikissa tapauksissa saisi alkaa.
Seuraavana päivänä, kesäk. 30 p., jatkoimme hevosella matkaa itään päin, jättäen entisistä ajoista melkein ihan muuttumattoman Kajaanin yhä edelleen kuuntelemaan sitä kehtolaulua, jota Koivukoski ja Ämmä sille väsymättömästi veisaavat. Linnanraunioille, joitten poikki maantie kulkee, on kaupungin apteekkari toimittanut vesimyymälän; mutta Fieandtin haamua emme nyt päiväsydännä erottaneet enemmän kuin edellisenä yönäkään, vaikka "Välskäri" sanoo sen toisinaan näkyvän linnan raunioilla. Yöksi jäimme Sotkamoon ja toisena päivänä ajoimme Kuhmoniemelle, jossa entisen opettajani, rovasti Roosin perheessä vietimme hupaisen illan. Kuhmoniemen kirkolle maantie päättyy; siitä alkavat vesi- ja jalkamatkat, joiden tiesimme kestävän ei ainoastaan rajalle, vaan yhä eteenpäin Vienanmeren rantaan asti. Vähän oudolta tuntui ajatus, että sivistynyt maailma nyt jäi taaksemme ja että erämaahan oli painuminen, ja kun satuimme tulemaan kestikievariin tuntia ennen postin lähtöä — postikonttori on kestikievaritalossa Tuupalassa — emme laiminlyöneet tilaisuutta lähettää viimeiset terveiset kotia; Karjalasta näet ei kannattaisi yrittää tietoa lähettää, postinkulku kun sieltä Vienan kautta Suomeen on kovin hidas.
Hiukan vakavalla mielellä jätimme aamulla jäähyväiset talon ystävälliselle isännälle ja astuimme veneeseen, jolla kohta kuljimme Lammasselän poikki Koskelle eli Porolaan. Siitä saattoi ainoastaan yksi mies lähteä meitä viemään, niin että toinen meistä sai pitää perää; nousimme ylös Lentuan koskea, joka on niin väkevä, että virta oli veneemme kaataa, ja jouduimme Lentuan järvelle, josta pääsee kahta tietä Karjalaan: toinen, pohjoisempi kulkee Lentiiran kautta Akonlahteen (tätä kylää ei Inbergin kartalle ole merkitty), toinen, alempi Miinoaan; ja sinne meidän matkamme piti. Kyytimiehemme, vanha koskenlaskija, oli laajalti nähnyt maailmaa, oli käynyt Äänisjärvellä Petroskoissa ja muistaakseni "Kinkerinmaallakin", tunsi "Lentruotin" (joksi Lönnrotin nimen oikaisi), jota nuorempana oli ollut saattamassa, mutta oli laiskanvoipa, niin että meilläkin venettä soudatteli: ja niinpä vasta klo 6:n paikkeilla kerkesimme Korpelaan (Inbergin kartalla Korpimäki). Tästä kyllä olisi hyvästi vielä saattanut sinä päivänä kulkea eteenpäin, sillä ensi taival Kalliojärveen oli tuskin penikulmaa pitkä, mutta saattajaa saimme turhaan odottaa tuntikausia, vaikka yksi mies karhitsi peltoa aivan lähellä taloa ja toinen vähän edempänä oli verkkoja laskemassa; vanha äijä vain pirtissä äyski: "Ei meidän talosta kesäkeskievaria tehdä." Viimein, kun kärsivällisyytemme oli aivan katketa, tuli toisen pirtin isäntä 9:n tienoissa kotiin, ja hän, joka oli vilkas ja näppärä mies, lupasi kohta lähteä matkalle, kunhan saisi kylpeä ja illastaa; mutta kun matka näin oli jäänyt kovin yön selkään, päätimme kyllästyksissämme asettua taloon yöksi. Merkillinen on se hitaisuus ja huolettomuus, jota sydänmaalaisemme hankkeissaan osoittavat; tässäkin oli köyhä, usein petun varassa elävä talo, mutta tarjona olevaan raha-ansioon ei ennätetty taikka huolittu käydä kiinni. Aikaisin aamulla lähdettiin sitten matkaan ylöspäin yhä kapenevaa jokea ja jouduttiin 2-3 tunnin päästä Kalliojärvelle. Isäntämme meille matkalla kertoeli kaikenlaisia rosvojuttuja "Venäjältä", joitten mukaan Karjala olisi koko "miesten syöjä sija", — ja samanlaisia juttuja eräs toinenkin saattajamme, muuan vanha vaimonpuoli, samana päivänä myöhemmin meille syötteli varoitellen vieraaseen maahan lähtemästä; mutta näihin tietysti emme paljon arvoa panneet. Matkalla muuten kumppalini koetti sekä uistintansa (H. Renforsin tekoa) että perhosonkiaan ja saikin paitsi muita kaloja muutamasta pikku koskesta sievän lohentonkosen, jonka päätimme syödä eineeksi.
Kun Kalliojärven ruohoisella kartanolla nyt odotellen kalamme paistamista ja ihanasta aamu-ilmasta nauttien juttelimme saattajamme kanssa, vilahti äkkiä sen aukon suulla kahden rakennuksen välissä, josta mekin olimme tulleet taloon, ensin yksi, sitten toinen mies, jotka näyttivät laukkua kantavilta karjalaisilta. Jo ajattelin taikka taisin kysyäkin, mitä he mahtoivat olla miehiään, kun samassa molemmat astuivat kartanolle meidän luoksemme ja heittivät laukkunsa maahan, jolloin huomasimme heidän olevankin karjalaisia. Heidän astuessaan pihalle lensi heti se ajatus päähäni, että heistä kenties saamme matkatoverit, koska he näyttivät tulevan jälestämme ja arvatenkin kulkivat kotipuoleen; mutta tuskin olimme hyvän päivän sanoneet, niin heidän jälessään seurasi kolmas mies, sitten neljäs, sitten viides, kuudes, jopa lopuksi seitsemäskin, kaikki pitkiä, rivakoita miehiä. Siinäpä koko joukko! Saattajamme vast'ikäiset puheet muistuivat tässä mieleeni ja saivat minut miettimään, että tämmöiseen mieslaumaan liittyessämme olisimme auttamattomasti heidän vallassaan, jos voimista tulisi kysymys, ja sentähden päätin olla ilmoittamatta tuumaani matkakumppanuudesta, kunnes olin keskustelemalla ja katselemalla ennättänyt saada jonkunlaisen käsityksen heistä ja heidän luonteestaan. Niinpä ruvettiin pihalla pakinoihin, sillä välin kuin heillekin ruokaa valmistettiin, ja saimme kuulla, että he olivat matkalla kotimaahan; kuusi oli kotoisin Suopassalmelta, noin 14 penikulmaa rajalta Kemijoen varrella, seitsemäs vähän tännempää Jyskyjärveltä; kuudessa päivässä he nyt olivat jalkaisin tulleet Tampereelta Jyväskylän ja Kajaanin kautta, s.o. noin 50 penik., ainoastaan paikoitellen venettä käyttäen, mutta unen ajat eivät olleetkaan olleet pitkät. Sitten juteltiin menneentalvisista kaupoista, jotka olivat olleet huonot, niin että kunkin miehen voitto teki vain 4-500 markkaa eli tuskin puolet entisestä, puheltiin matkan vaiheista y.m., ja sillä välin oli minulla hyvä tilaisuus tehdä havaintojani. Puheliain joukosta oli valkoverinen, lihava, noin 25-vuotias mies, joka ei voinut lausettakaan sanoa panematta siihen jotakin leikkisanaa, jolle itse etupäässä nauroi ja enimmästi siten houkutti muutkin nauramaan; hänellä oli lyhyt, vaalea parta, ja hänen nimensä oli Matti. (Sivumennen tässä mainittakoon, että karjalaiset aina nimittävät toisiaan vain ristimänimellä; sukunimeä saa toisinaan hyvin tarkasti urkkia. Matin sukunimi oli Hokkinen, passissa venäjäksi Artemjev.) "Tuo ei ole vaarallinen mies", arvelin itsekseni. Matin vieressä istui kaksi parratonta nuorukaista, jotka sittemmin kuulin olevan veljeksiä ja nimeltä Trohkimo (eli Topias) ja Simo Kononen. He olivat hyvännäköisiä, hoikkavartisia poikia, vanhempi 2-3 tuumaa päälle sylen pitkä; kasvot kuvastivat iloa ja tyytyväisyyttä, ja varsinkin nuorempaa näyttivät Matin jutut suuresti huvittavan. "Lystejä matkakumppaleita", arvelin kohta. Neljäs toveri, Aappo Mihkaalov eli Mikkola, oli keskikokoinen, noin 30 vuoden ikäinen mustapartainen mies, iloisen näköinen hänkin; kun toiset häntä nuhtelivat hänen kovasta käynnistään taipaleella, hän vain vastasi naurahtamalla. Muut kolme näyttivät yli 40 vuoden vanhoilta ja vakaisemmilta; kahdella oli musta parta, joka ensi näkemältä teki heidän muotonsa hiukan kolkoksi; kolmas oli laiha, rokonarpinen ja parraton. Ensinmainittu, nimeltä Kuosma (sukunimeä en tullut tiedustaneeksi), Jyskyjärveltä kotoisin, oli harvapuheinen, joten hänestä en aluksi saanut varmaa käsitystä, — jälestäpäin näimme, että hän oli hyvin siivo mies; toinen, Oleksei eli Santeri Hokkinen, oli Hämeessä naimisissa ja siellä asuva, mutta kulki nyt kymmenkunnan vuoden takaa syntymäpaikalleen kotitalon raha-asioita järjestämään, hänen kun täytyi maksaa kaksinkertaiset verot, s.o. sekä itsensä puolesta Hämeessä että kotitalon puolesta Karjalassa; olo Hämeessä oli ehkä vaikuttanut, että hänestä oli kadonnut se avosydämisyys, josta karjalaisen heti tuntee, ja että hän näytti tylyltä kuin hämäläinen ainakin, mutta vähän aikaa keskusteltua täytyi tulla siihen vakaumukseen, että hän oli rehellinen ja luotettava mies. Kolmas, Timo Paavilainen, pisin kenties koko joukosta, oli ulkonäöltään ruma; mutta tuskin hän oli suunsa aukaissut, ennenkuin huomioni heti kiintyi häneen. Niinkuin kullan tuntee helähdyksestä, niin muutamain ihmisten ääni ja puhe heti ilmaisee puhdasta, vilpitöntä sydäntä, ja niin oli Timon laita. Hän osoitti puheessaan samaa vakavuutta kuin Santeri, hämäläinen, mutta tämän tyly ulkomuoto häneltä puuttui ja sen sijaan ystävällisyys ja hyväntahtoisuus kirkastivat hänen rumia kasvojansa. Kun häntä olin puhutellut, haihtuivat kaikki arveluni matkakumppanuudesta, jos semmoisia oli sanottavia ollutkaan; hänen kehoituksestaan olisin ollut valmis lähtemään mukaan, vaikka toiset olisivat näyttäneet kuinka epäilyttäviltä, jota he eivät suinkaan tehneet. Niin avosydämistä miestä kuin Timoa, jonka koko sielu ikäänkuin kirkas kesäpäivä paljastui katsojalle, tapasimme sitten Karjalassa tuskin muuta kuin yhden ainoan, Isossima eli Iisakki Lesosen, joka paluumatkalla Kivijärveltä saattoi meitä rajan poikki takaisin, — vaikka kohta siitä tavasta, jolla karjalaiset ylimalkaan meitä kohtelivat, en voi muuta sanoa kuin suurimpia kiitoslauseita.
Kun olimme jonkun kymmenen minuuttia puhelleet, käskettiin kaikkia ruualle, joka kumppaliani ja minua varten oli laitettu kamariin. Loheemme kiinni käydessäni sanoin kumppalilleni: "Noiden miesten kanssa lähdetään yhtä matkaa, niin emme tarvitse opasta ja matka sujuu nopeasti", johon hän heti suostui. Syötyämme menimme pirttiin ja kysyimme sitten, saisimmeko kulkea heidän seurassaan, meilläkin kun oli matka Karjalaan, ja ottaisivatko he kapineitamme kantaaksensa, johon he paikalla olivat valmiit, kun heillä oli tyhjät laukut; ja niin lähdimme vähän ajan päästä uusien, vielä vierasten toveriemme kanssa taipaleelle, jäähyväisiksi kättä lyötyämme entiselle saattajallemme.
Matka kävi ensin Kalliojärven poikki, sitten vuorotellen maitse ja vesitse Keräsenmäelle tuolle puolen Kaurojärveä. Koko taival saattoi olla runsas penikulma, mutta nuo useat venemuutot veivät aikaa, niin että viivyimme kolmisen tuntia taipaleella, vaikka kyllä toverimme olivat mestareita saamaan soutajia liikkeelle. Taipaleella kävi toinen puoli meistä muutamassa talossa tietä kysymässä ja juomassa, ja juodessamme sanoi emäntä minulle, vähän mietittyään: "Oletteko tekin tuolta puolen?" Tuo odottamaton kysymys oli niin huvittava, että vastasin sieltä puolen olevani, johon emäntä hetken perästä vähän epäillen sanoi: "Ette taida olla." Mutta kun uudistin vakuutukseni, näytti hänen epäilyksensä katoavan.
Keräsenmäellä, joka tuntui vankalta talolta, tuli taas puhe syönnistä, ja vaikka meitä (kumppaliani ja minua) ei nälkä ollenkaan vaivannut, suostuimme kuitenkin seuran vuoksi tuumaan, varsinkin kun karjalaiset sanoivat, ettei ruokaa ollut niin hyvästi edessäpäin saatavana. Oli heillä toinenkin syy, jonka vasta jälestäpäin hoksasin: Venäjällä oli näet paraikaa paaston aika, jolloin esim. voita, maitoa ja lihaa ei saa syödä, ja samoin kuin katolilainen karnevaalin huvituksilla valmistaikse lähestyvää paastoa varten, samoin ystävämmekin nyt olivat päättäneet viimeisen kerran hyvästi ruokkia itseään, että paremmin kestäisivät paaston aikaa. Venäjällä tosin ei paasto nyt ollut alkamassa, vaan päinvastoin loppumassa, mutta meidän kumppaleille se alkoi, sillä Suomessa he eivät olleet paastoamisesta huolineet. Kahvit vielä ruuan päälle juotuamme lähdettiin taas matkaan; kuljettiin ensin veneellä noin penikulma, jolloin emienmainittu "rosvojuttujen" kertoja ämmä meitä saatteli, sitten korkeata kangasta pari neljännestä ja tultiin niin Taipaleen mökille, joka sijaitsee lähellä Maanselänjärven lampea. Tämä oli viimeinen asumus meidän puolella, sillä lammen koillispäähän päästyämme aukeni eteemme ensin kaakkoa, sitten luodetta kohti neljän sylen levyinen linja: se oli Suomen ja Venäjän raja. Kun en ennen ollut itärajallamme käynyt, jäin hetkeksi katselemaan tätä linjaa, joka suorana ja mahtavana kulkee hiljaisten erämaitten halki, mutta kumppalit olivat tavallisella vikkelyydellään jo alkaneet nousta lammen rannalta kohoavaa kankaanrinnettä ylös, ja heidän peräänsä täytyi kiirehtiä. Maanlaatu oli tuolla puolen ihan samanlaista kuin meidänkin, mutta vaikka Karjalaa olin tottunut pitämään Suomenmaana, tahtoi se ajatus ensin kuitenkin tunkea mieleen, että nyt oltiin muka vieraassa maassa. Virstan toista kuljettuamme saavuttiin Miinoanjärven rantaan, jolloin kumppalit päästivät riemuhuudon: rannalla oli näet vene. Se kohta lykättiin vesille ja niin lähdettiin järven päässä näkyvää kylää kohti soutamaan Samanlaiset ajatukset kuin minussa näkyivät matkakumppanissani B:ssäkin liikkuvan, sillä kun kaikki olimme veneeseen hyvästi asettuneet, hän lausui: "Vai niin, vai nyt ollaan Venäjällä!" Mutta tuskin oli hän nämä sanat saanut sanoneeksi, ennenkuin karjalaiset yhteen ääneen vastasivat: "Ei Venähellä, vaan Karjalassa!" Tämä vastaus oli yhtä odottamaton kuin ilahuttava ja karkoitti paikalla mielestäni sen arvelevaisuuden, minkä omasta maasta muka lähteminen oli tuokioksi synnyttänyt; en kuitenkaan rohjennut ruveta tarkemmin tutkimaan vielä ainoastaan vähän tuttujen kumppalieni kansallisia käsitteitä, etten ehkä havaitsisi erehtyneeni, riemuitsin vain sydämessäni. Ei B:lläkään ollut tähän oikaisevaan vastaukseen mitään sanomista, ja äänettöminä siis kuljettiin kappale matkaa. Huvin vuoksi olkoon tästä matkasta vielä mainittu, että vesille päästyämme vieressäni istuva Matti otti messinkipiippuisen pistoolin esiin ja rupesi sitä lataamaan, kehoittaen toista toveriansa tekemään samoin. Minä kun en tuon tehtävän tarkoitusta ymmärtänyt, en voinut olla heidän valmistuksiansa vähän pitkään katselematta. Mutta valmiiksi tultuaan Matti kääntyi taaksepäin ja laukaisi kovalla paukkeella pistoolinsa, jonka jälkeen kohta toinenkin pamahti; ja silloin älysin, että laukaukset tarkoittivat tulomme ilmoittamista kylälle. Tämä oli toinen, mutta samalla viimeinen kerta, jolloin karjalaisten suhteen olin epäluulon kaunaa pitänyt; sittemmin ei semmoinen ajatus koskaan johtunut mieleeni.
Aurinko oli länteen vaipumassa ja heitti viimeisiä kultiaan järven rasvatyynelle pinnalle ja ympäristöön, kun hiljalleen lähestyimme järven itäpuolelle rakennettua kylää.