Miinoasta Kemiin.
Karjalaisten kylät eroavat meidänpuolisista ensiksikin siinä, että talot eivät ole rakennetut toisistaan hajalle niinkuin meillä, vaan kaikki yhteen ryhmään, aivan likekkäin. Jo rajakylissä niinkuin Miinoassa ja Kivijärvellä tämän erotuksen huomaa, ja kuta syvemmälle Karjalaan kulkee, sitä jyrkemmin se pistää silmään; niin esim. Usmana, ensimmäinen kylä Kemistä tännepäin, käsittää 90 taloa, mutta on toisesta päästä toiseen tuskin puolta virstaa pitkä. Talot ovat tavallisesti järjestetyt riviin kaduntapaisen tien toiselle tai molemmille puolille, niin että useaa karjalaisten asuntopaikkaa yhtä hyvin voisi nimittää kauppalaksi kuin kyläksi.
Toinen erotus heidän ja meidän kylien välillä on talojen rakennustapa, joka heillä on vallan toinen kuin meillä. Antaakseni lukijoille jonkunlaisen käsityksen siitä tahdon tässä tarkemmin kertoa, minkälaatuinen Savinan talo Miinoassa oli — ensimmäinen, jossa kävimme rajan tuolla puolen. Se oli pohatta eli rikas talo, jonka maine jo Kuhmoniemen kirkolta asti oli korvissamme soinut, ja niinkuin jälestäpäin näimme, se oli rakennettu pääasiallisesti samaan malliin kuin muut varakkaat Karjalan talot.
Kun rantaan laskettuamme nousimme veneestä maalle, oli heti vasemmalla sauna ja vähän ylempänä oikealla aitta. Sitten oli astuttava pienen pellon syrjää, ja sen takana näkyi asuintalo tuskin kivenheiton päässä rannasta. Mikä meitä aluksi enimmän kummastutti, oli, että kaikkien huoneitten, yksin pirtinkin, ulkoseinät olivat veistämättömistä hirsistä salvetut. Mitätön on meidän puolella se rakennus, jonka seinähirret eivät ole veistetyt, mutta Karjalassa on tapa toinen — ja se on luultavasti venäläisiltä saatu, sillä esim. Vienassa (Arkangelissa) ovat kaikkien puurakennusten seinät tämän kaltaisia: veistämättömiä ja ilman laudoitusta. Talon etusyrjällä oli seitsemän ikkunaa, kussakin kuusi ruutua; ne olivat hyvin korkealla maasta, niin että kädellä tuskin olisi ylettynyt ikkunanposkeen, ja kovin pieniä rikkaan talon ikkunoiksi — ei kyynärää korkeammat. Kolme vasemmanpuolista niistä kuului pirttiin. Itse pirtti ei ollut samassa rivissä toisten huoneitten kanssa, vaan ulkousi rantaan päin, niin että talo tavallansa oli vinkkelirakennus. Kahden keskimmäisen ikkunan alla oli sisäänkäytävä. Oven aukko oli matala, ei miehen korkuinen, niin että sisään astuessa täytyi kumartua, mutta se oli jotenkin leveä ja ylhäältä kaareva; meidän ulkohuoneissa toisinaan näkee sentapaisia ovia. Oliko oven edessä minkäänlaisia portaita tai kuistia jonkunlaista, en muista, taisi olla, mutta tavallisesti semmoisia ei ole. Ha'alla kiinnipantava ovi aukeni sisäänpäin melkein pilkkopimeään porstuaan, jonka perällä portaat nousivat pitkin vasenta sivuseinää takaisin ovipuolta ja pihaa kohti, niin että ylös tultua saattoi mainituista kahdesta ikkunasta katsoa ulos kartanolle ja rantaan päin. Porstuan pimeys johtui siitä, että välilattia jakoi sen kahteen kerrokseen: portaita noustua oltiin yläkerrassa, ja siihen tuli kyllä valoa ikkunoista; mutta alaporstuaan, jos ulko-ovi pantiin kiinni, ei tullut muuta valoa kuin yläporstuasta hiukka, portaita varten lattiaan jätetyn aukeaman kautta. Nyt seisoimme siis paria syltä leveässä yläporstuassa, kasvot ikkunoita kohti ja rantaan päin; kun tästä käännyimme oikealle kädelle, tulimme kaitaiseen huoneeseen, joka oli puoleksi kamari, sillä siinä oli kaikenlaista talon kalua, puoleksi uusi porstua; pieni ikkuna peräseinässä levitti siihen vähän valoa. Keskellä sen vasenta sivuseinää oli ovi pirttiin; oikeassa sivuseinässä oli kaksi ovea, johtaen kahteen pieneen vierekkäiseen kamariin, joista ensimmäinen oli pilkkopimeä, toinen parilla ikkunalla valaistu. Jälkimmäinen oli varsinainen vierashuone, koristettu useilla pyhillä kuvakaapeilla, joitten edessä pikku lamput riippuivat; sen seinätkin olivat muistaakseni paperoidut, ja siinä me sitten nukuimme. Ennenkuin menemme pirttiin, palatkaamme vielä porstuaan, yläkertaan. Siihen taas astuessamme jäävät ikkunat oikealle ja alaspäin kulkevat portaat vasemmalle kädelle; suoraan meitä vastapäätä on ovi, ja kun sen aukaisemme, tulemme kamariin, jossa on kaksi ikkunaa, viimeiset niistä seitsemästä, jotka taloa lähestyessämme näimme. Tätä kamaria käytettiin myöskin vierashuoneena, "gornitsana", vaikka halvempana; sen alla rinnakkain alaporstuan kanssa sanoivat kumppalimme tallin olevan. Jos sitten kuljemme yläporstuan perälle, on siinä ovi, jonka kautta tulemme suureen huoneentapaiseen, vielä leveämpään kuin porstua ja äskenmainittu gornitsa yhteensä: se oli "saraja" eli ylinen, jossa eläinten rehuja talvella pidetään. Sen lattia oli tehty veistämättömistä, pyöreistä männyistä, niinkuin tervahovin silta Oulussa; lattian alla oli tanhua, jossa lehmiä kesällä pidetään ja johon oli ovi sekä alaporstuasta (talon väkeä varten) että takapihalta (eläimiä varten). Saraihin nousi pihan takapuolelta leveät portaat, joita myöten heinäkuormat ajetaan sisään.
Kun lisään, että pirtin lattian alla oli 2-3 kyynärän korkuinen pimeä huone, "karsina", jossa käsimyllyä ja muita pirtin tarvekaluja säilytetään, ja että pirtin eteisen sekä jo mainittujen kahden pirttiä vastapäätä olevan kamarin alla arvatenkin oli samanlaiset komerot, lienen jotenkin täydellisesti selittänyt, minkälainen Savinan talorakennus Miinoassa oli. Samaan tapaan useimmat varakkaat talot Karjalassa ovat rakennetut. Asuinhuoneet ja eläinten suojat ovat aina yhdessä ryhmässä kiinni toisissansa; jälkimmäisillä kuitenkin on omat seinät ja katot. Pirtti ulkonee aina muista huoneista ja on aina kolmi-ikkunainen etusyrjältänsä; karsinan tähden sen ikkunat ovat niin ylhäällä. Porstua on melkein aina pimeänlainen, ja portaat nousevat aina porstuan perältä oven puoleen.
Mutta jo on aika astua pirttiin. Se oli jokseenkin saman näköinen kuin meidän pirtit, vaikka vähän pienenlainen. Ainoa huomattava erotus oli uunin toiseen kylkeen tehty kaapin tapainen rakennus, "kosana" eli venäjän mukaan "runtukka", jonka päälle portaita myöten noustaan makaamaan. Siinä oli kaksi ovea, toinen pienempi, toinen isompi, ja ensi aluksi luulin sitä kaapiksi vain, mutta jälkeenpäin matkallamme satuin kerran katsomaan isommasta ovesta sisään ja näin kummakseni, että siitä lähti portaat alaspäin; ja silloin kuulin, että kosanan kautta aina kuljetaan alas karsinaan, johon tietääkseni ei muuta ovea ole.[4] Pirtissä muuten oli kaksi ikkunaa vasemmalla sivuseinällä ja yksi oikealla, lavitsat ympäri seiniä ja perällä huonetta pöytä lavitsan edessä; seinät olivat sisäpuolelta hyvin sileiksi veistetyt. Lisättäköön vielä, että keskellä pirttiä uunin yläsyrjästä vastapäiseen seinään kulki lauta siksi alhaalla, että tavallisen miehen täytyy kumarassa kulkea sen alitse, jos mieli päätänsä varoa (minäkin kerran kopsautin otsani semmoiseen lautaan); käytetäänkö sitä ortena vai ortten kannattimena vai mitä varten se on siihen pantu, siitä en saanut tarkempaa selitystä.
Pirtissä istui pöydän takana talon vanha isäntä, ukko Savina; hän oli vaimoinensa ainoa tällä hetkellä kotona oleva — muu väki oli, miehet kaukana niityllä tai koskella naiset nuotalla. Ukko Savina eli "Samppa" oli vieläkin komea mies, tuskin alle kolmen kyynärän, vaikka jo 70 vuoden tienoilla; tukka ja rinnoille valuva tuuhea parta olivat lumivalkeat. Yllään hänellä oli ihomyötäinen, vanhahko sininen hurstitakki, joka ulottui polviin saakka, leveä nahkavyö vyötäisillä ja jaloissa valkeat alushousut. Sittenkuin oli tervehditty, alkoi vähäinen examen rigorosum eli tutkistelu, mistä ja mitä miehiä me olimme sekä mitä varten täällä matkustimme. Edellisiin kysymyksiin oli helppo vastata, mutta viimeiseen vähän vaikeampi, koska matkamme todellista tarkoitusta arvattavasti ei olisi käsitetty, vaikka sen olisimme ilmoittaneetkin. Minä siis vain sanoin, että matkamme piti Uhtualle tuttuja tapaamaan, mutta että teimme pienen kierroksen, laajemmalti saadaksemme Karjalaa katsella — joka kaikki kyllä olikin totta, koska minulla oli mainitussa pitäjässä tuttavia, jotka olivat minua sinne viemisille kutsuneet; mutta heidän tapaaminen ei ollut matkan päätarkoitus, niinkuin lukija tietää. Tämän jälkeen puhe kääntyi muille aloille, kauppoihin Suomessa, passiseikkoihin y.m., ja ukko kertoi sen johdosta muutaman jutun, kuinka hän nuorempana kerran oli Oulussa passinsa tähden joutunut pahaan pulaan kuvernöörinvirastossa, mutta omalla neuvokkuudellaan sekä usean nimeltä mainitsemansa oululaisen kauppiaan avulla selviytynyt siitä ja näppärästi vetänyt nenästä maaherraa. Siitä johtui ukon mieleen joku maariita, joka hänellä aikoinaan oli ollut ja jota hän nyt rupesi laajasti selittämään, mutta kun hän sitä tehden vähitellen muutti puheensa venäjäksi, en tarkkaan voinut seurata kertomuksen menoa, kun en sanottavasti osaa venäjää. Sen vain huomasin, että ukko hieman kerskaili ja pani omiansakin, mikä ei kuitenkaan meitä liian isosti oudostuttanut, kun kumppalimme jo edeltäpäin olivat ilmoittaneet, että ukko oli siitä tunnettu. Oudompaa oli tuo puheen kääntyminen venäjäksi, joka yhdessä ukon ulkomuodon ja vieraannäköisen ympäristön kanssa teki hieman kolkon vaikutuksen, ikäänkuin ainakin olisi oltu vieraassa maassa, Venäjällä. Kolkkoutta enensi se seikka, ettei voitu saada "samovaaria" eli teekeitintä, kun muka nuori emäntäväki ei ollut kotona, ja että pelkäsimme, ettei saataisi voita eikä maitoa, koska ukko oli "starovertsi" eli vanhaa uskoa (vieroa) tunnustava, jotka uskonharjoituksissaan ja varsinkin paastoamisessa ovat hyvin tarkkoja; ja nythän oli palava paasto. Sillävälin oli kuitenkin sauna lämmitetty ja ukko käski meitä "kylyyn", ja kun ei meillä muutakaan tekemistä ollut, noudatimme hänen käskyänsä. Täällä tuntui taas kuin olisi kotimaassa oltu; ukko kylvetti ja palveli kumppaliani ja minua kaikin tavoin, niin että paljoa paremmalla tuulella astuimme saunasta ulos kuin siihen sisään, ja tuo äskeinen kolkkous alkoi osaksi haihtua. Taloon noustessamme tapasimme kaksi matkakumppaliamme, jotka olivat käyneet syömässä viereisessä talossa ja kehoittivat meitäkin sinne menemään, siellä kun saisimme sekä voita että maitoa, vaikka oli paasto; me päätimmekin niin tehdä, sittenkuin olimme pirtissä käyneet tervehtimässä nuorta emäntää, joka kylpiessämme oli tullut kotiin. Pirtissä meitä kyllä pyydettiin aterioimaan talonväen ruuasta, mutta kun olimme jo päättäneet mennä muualle ja olimme kovin nälkäisiä paastoruokaan tyytyäksemme ja kun olo talossa ei ollut tuntunut oikein mieluiselta, olimme siksi epäkohteliaita, että vastasimme pyyntöön kieltävästi. Niin menimme viereiseen Sallisen taloon, jossa söimme aika aterian. Palatessa hieman uteliaina odottelimme, minkä vaikutuksen epäkohteliaisuutemme oli tehnyt, mutta pahaa se ei ainakaan näyttänyt tehneen, sillä matkatavaramme siirrettiin tallinpäällisestä gornitsasta jo mainittuun, ainakin meidän mielestämme parempaan vierashuoneeseen pirtin eteisen viereen, ja ukko sekä molemmat emännät saattoivat meitä siihen makaamaan. Vuodetta verhosi uusi, puhdas karttuunipeitto. Mutta ennenkuin asetuimme maata, tarkastelimme likemmin huonettamme. Se oli hyvin pieni, tuskin päälle kahden sylen nurkasta nurkkaan; paitsi, jo mainittujen pyhien kaappien kohdalla olivat seinät täynnä varsinkin naisväen vaatteita; teekeitin, kahvikuppeja ynnä muuta rikkaan talon tavaraa oli siellä täällä pöydällä ja tuoleilla. Viimein kummaksemme havaitsimme ikkunoissa rautaristikot — ukko Savina näkyi olevan arka aarteistansa — ja niin saimme kerran panna maata kalterien takana, oven ollessa kuitenkin itsemme avattavissa.
Se päivä, heinäkuun 3:s, jonka ilta nyt oli tullut, oli ollut kyllin vaiherikas tarjotakseen hetkeksi miettimisen ainetta: tulo aamulla Kalliojärvelle, yhtyminen karjalaisten kanssa ja matka heidän seurassaan, kulku rajan poikki, ne odottamattomat sanat, mitkä kumppalimme järvellä sanoivat ja jotka antoivat aavistaa, että toivoni kansallisen itsenäisyyden tunteen tapaamisesta karjalaisissa ei raukenisi tyhjään sekä viimein kaikki Miinoan kylässä, joka ensi katseelta näytti oudolta, — näitä muistellessahan kyllä olisi saanut kappaleen aikaa kulumaan. Mutta päivän vaivoista olimme siksi väsyneet, ettemme edes yrittäneet ruveta muistojamme järjestämään ja tunteitamme selvittämään, vaan lopetettuamme huoneen hätäisen tarkastamisen heittäysimme vuoteelle pitkäksemme ja vaivuimme uneen.
Aamulla ani varahin, s.o. noin 5:n seuduissa, olivat kumppalimme jo ylhäällä ja herättivät meidätkin. Sittenkuin olimme kaikki juoneet 2-3 kuppia teetä niistä varoista, joita B:llä oli muassaan, ruvettiin hankkiutumaan matkalle. Meillä oli pitkänlainen taival edessä: Luvajärveen tuli Miinoasta 2 1/2 penikulmaa, lisäksi melkein kaikki käveltävää maamatkaa. Kun emme tälle taipaleelle rohjenneet pelkän teeveden varassa lähteä emmekä eväitä tahtoneet ruveta kantamaan, pistäysimme taaskin Sallisessa haukkaamassa muutaman palan ennen lähtöä. Sieltä tullessamme olivat useat kumppaleistamme jo alkaneet mennä, viimeiset juuri tekivät lähtöä meitä odotellen. Kiireesti siis selvitimme talon — johon ei kulunut paljoa: 10 kopeekkaa eli kurssin mukaan 25 penniä pyydettiin siitä sokerista, jota teehen olimme yhdeksän miehen käyttäneet! — sanoimme talonväelle jäähyväiset, saimme kuulla heidän "tervennä menkää!" ja niin eteenpäin.
Ennenkuin Miinoasta erkanen, tahdon kertoa muutaman vastauksen, jonka Sallisessa aamulla sain, kun eräältä vaimonpuolelta siellä (emännältä?) kysyin, osasiko hän venäjää. "En osaa", vastasi vaimo ikäänkuin vähän häpeillen, "mie en ole Venähellä käynyt". Lukija älköön luulko, että hän oli meidän puolelta kotoisin; ei, hän oli syntyisin Roukkulasta, 6-7 penik. Miinoasta kaakkoon, mutta oli tänne naitu. Venäjän ja Karjalan välillä siis hänkin näytti tekevän samanlaisen erotuksen kuin miehiset matkatoverimme, ja se ajatus nyt äkkiä lensi mieleeni, että tämmöinen erotus varmaan tarkasti tehdään koko Karjalassa.