Päivä oli kaunis, ja hyvällä tuulella siis ruvettiin astumaan. Miinoasta lähti n.s. "jaama" eli postitie, s.o. leveähkö metsäpolku, jota voipi ratsastaen kulkea. Postia ajetaan näet Karjalassa luullakseni aina ratsain, ja sentähden on suopaikkoihin rakennettu samanlaiset sillat kuin meillä karjateillä, niin että niistä hyvästi pääsee kuivin jaloin poikki. Tämmöistä jaamaa on hyvin mukava kulkea, kun on anturasaappaat jalassa; pieksuissa jalat äkkiä heltyvät, jos noita suosiltoja on tiheässä. Meitä oli varoitettu paljailla saappailla sinne lähtemästä, ja sentähden Kuhmoniemellä olimme ostaneet yhdet pieksut — toista paria ei onneksi saatu — mutta yhden taipaleen meidän puolella rajaa niillä kuljettuani kyllästyin niihin jo niin, että lahjoitin ne kumppalilleni, ja hän sitten matkalla päästi monta huokausta niiden tähden. Pieksuja älköön siis anturoilla kulkemaan tottunut, ainakaan kesäsydännä, ottako mukaansa, jos Karjalaan lähtee. — Ne maat, joita kuljettiin, olivat hyvin epätasaisia: jyrkkiä mäkiä ja syviä laaksoja vaihteli myötäänsä. Jylhää petäjikköä ja kuusikkoa kasvoi molemmin puolin tietä, laaksoissa myöskin lehtipuita; kaatuneita honkia makasi tiheässä kankailla. Mutta siitä asti kuin niin sanoakseni kylän veräjältä olimme lähteneet, ei koko taipaleella näkynyt vähintäkään viljelyksen merkkiä — lukuunottamatta tiestä vähän syrjään tulevan pienen järven rannalle rakennettuja paria torpantapaista Härköniemen taloa, joihin poikkesimme päästäksemme kulkemaan veneellä järveä pitkin; kaikkialla vain vallitsi erämaan synkkyys. Tämä muuten on tavallista Karjalassa, että kylästä kylään on paljasta erämaata, oli väli kuinka pitkä tahansa; niin esim. Uhtualta Röhöön on neljä penikulmaa eikä ainoastaan taloa taipaleella, Paanajärveltä jokea Usmanalle kahdeksan penik. ja ainoastaan pari asumatonta kalasaunaa välillä. Kun olimme lähes pari tuntia astuneet, istahdimme hetkeksi levähtämään, koska aurinko alkoi kovasti paahtaa; sitten vähän jatkettuamme matkaa tulimme purolle, jonka yli johti silta ja jonka toisella puolella patsaantapainen osoitti, että oli penikulma kuljettu. Toisen kerran levähdimme, kun vähän puuttui kahdesta penikulmasta — paikalla, jossa kuului olevan tapa levähtää; joka taipaleella tavallisesti on määrätyt levähdyspaikat. Sitten saavuimme kylään klo 1/2 1, oudoksesta vähän väsähtäneinä, viivyttyämme 5 1/2 tuntia matkalla; kumppaleista olivat ensimmäiset tulleet puolta tuntia, jälemmäiset kymmenkunnan minuuttia ennen meitä.

Matka ei ollut ollut ikävä. Puhumatta siitä, että metsässä on aina hupainen liikkua kesäsydännä ja kauniilla ilmalla, lyhensi kumppali Kuosma matkaamme selityksillään Karjalan oloista ja kertomuksillaan matkoistansa meidän puolella, joita kaikkia olimme uteliaat kuulemaan. Mitä karjalaisten eli "laukkuryssäin" kaupantekoon meidän puolella, tulee, niin se varmaan olisi paljon vähempi kuin se nykyään on, jolleivät taloudelliset seikat kotimaassa — joista vasta tarkemmin — heitä siihen välttämättä pakottaisi; sillä monta vastusta ja vaaraa saapi laukkumies matkoillansa täällä vielä kokea. Ensiksi kaikki, yksin heidän parhaat ystävänsäkin, tietämättömyydessään sanovat heitä venäläisiksi ja ryssiksi, jota nimitystä he kuitenkaan eivät kotimaassaan juuri siedä, ja tämä muukalaisena-pito ja siitä johtuva isompi tai vähempi halveksiminen varmaan useasti heidän mieltänsä katkeroittaa; toiseksi, kun kulkukauppa meillä yhä ruotsinaikuisten, jo harmajiksi käyneiden periaatteiden mukaan on kielletty, täytyy heidän myötäänsä varoa tavarainsa joutumista takavarikkoon, koska lahjatkaan eivät kaikin paikoin kelpaa, ja sentähden heidän on pakko karttaa isompia kyliä, joissa kauppa paremmin kannattaisi, ja liikkua enemmän syrjäkylissä ja sydänmaitten laiteilla; ja viimeksimainitun seikan tähden heidän kolmanneksi täytyy pelätä pahoja ihmisiä, jotka mielivät heidän tavaransa ryöstää. Lähes joka vuosi joutuukin joku karjalainen meillä surman suuhun ja murhaajan käsiin, heillä kun tavallisesti ei ole muuta puolustusasetta kuin puukko, hyvin harvalla joku vanhanaikainen pistooli. Ystävämme Kuosma oli myöskin jonkun kerran ollut peloissaan rosvojen tähden. Niinpä hän Kangasalla liikkuessaan muutamana syysiltana oli tullut kulkeneeksi Kaivannon kanavan poikki, josta on neljänneksittäin ensi taloihin. Toisella puolen siltaa hän silloin näkee rikkinäisiin vaatteisiin puetun, roistomaisen miehen seisovan toimetonna, kirves kädessä ja kasvot verissä ikäänkuin tappelusta karanneella. "Jo luulin viimeisen hetkeni tulleen", kertoi Kuosma, "mulla kun ei mitään asetta ollut enkä pakoa voinut ajatella, koska hän äkkiä olisi minut saavuttanut raskaan laukkuni kanssa. Astuin siis sillan toista syrjää ja kohdalle tultua ärjäisin (Kuosma itse näytti mustan partansa vuoksi vähän kolkolta mieheltä): 'mitäs mies yksinänsä miettii', johon toinen vastasi kumppalia odottelevansa; ja niin sivuutin hänet ja sain rauhassa jatkaa matkaani." Myöhemmin samana iltana oli sitten samoilla tienoin kaksi miestä ryöstänyt erään matkustavaisen. — Olivatko esivallan palvelijat Kuosmalta koskaan laukun vieneet, en tarkkaan muista.

Luvajärvi on vähän isompi kylä kuin Miinoa; siinä sanottiin olevan parikymmentä taloa, kun Miinoassa vain oli 7-8. Se on rakennettu noin 1 1/2 penik. pitkän Luvajärven länsipäähän, molemmin puolin järveä, joka tässä ei ole erittäin leveä. Majoituimme Tomentti Ohvosen taloon eteläpuolella järveä, jossa ensin syötiin, sitten juotiin sekä teetä että kahvia päälle — nuori emäntä oli näet Hyrynsalmelta kotoisin ja kahvia sentähden käytettiin talossa. Se oli varakas talo, jonka saatoimme siitäkin päättää, että talon vanha vaari useimmille meistä särki 3 ja 5 ruplan seteleitä pieniksi. Nuori isäntä ei ollut kotona; vähän alempana Nokeuksessa oli paraikaa kanavatyö, ja siinä hän toimitti "piissarin" eli kirjanpitäjän virkaa. Muita miehiä emme talossa myöskään tainneet nähdä, kartanolla vain tapasimme muutaman nurmekselaisen, joka oli lähtenyt Karjalaan työnhakuun. Sitävastoin pirtissä liikkui paljon naisia, lienevätkö sitten kaikki olleet talonväkeä, ja paljon lapsia siellä myöskin oli.

Täällä saimme ensi kerran maistaa rahkamaitoa. Sen valmistuksesta en tullut ottaneeksi aivan tarkkaa selkoa, mutta se luullakseni tapahtuu seuraavalla tavalla. Kun maitoruokaa ei saa syödä paaston aikana — ja paastopäiviä kreikanuskoisilla on enemmän kuin puolet vuodessa — säilytetään maito siten, että se ensin kaadetaan pieniin, noin puolen tuopin vetoisiin kivivateihin eli "patoihin", niinkuin Karjalassa sanotaan, joita vähänkin varakkaassa talossa on monta kymmentä, ja annetaan niissä seisoa, kunnes kerma on noussut pinnalle; tämä sitten kuoritaan voin tekoa varten pois ja pata pannaan kuumaan uuniin, jossa sen sisällys muutamain tuntien kuluttua on kovettunut jonkunlaiseksi juustoksi; sen jälkeen padat tyhjennetään pönttöön, johon pahnaan paino päälle. Tämä rahkamaito eli -juusto säilyy pilautumatta koko talvikauden, ja kun siihen syödessä kaataa vähän tuoretta maitoa, on se happamen makunsa vuoksi varsinkin kesähelteellä hyvin mieluinen ruoka.

Syötyä heittäysimme pihan nurmikolle pitkäksemme nurmekselaisen seurassa odottamaan, milloin pääsisimme jatkamaan matkaa, joka oli tapahtuva veneellä. Veneen ja soutajienkin puolesta kesti kaikenlaisia arveluita, jotapaitsi tuuli oli kovanlainen ja idässä, siis nokkavastainen. Kolmen neljän seudussa kuitenkin oltiin valmiina, ja niin lähdettiin taipaleelle, kaikki yhdessä veneessä. Ensin oli vajaan penikulman pitkältä Luvajärveä kuljettava, joka vastatuulessa kävi jotenkin hitaasti; sen itäpäässä tuli meitä vastaan purjevene, joka saattajaimme selityksen mukaan toi kotia "pyhässä kaupungissa" eli Solovetsin monasterissa kävijöitä. Sitten suuntamme kääntyi pohjan puoleen pitkin yhä kapenevia vesiä sieväin niitty- ja lehtipuunienten sivutse, kunnes Kovaran kosken niskassa laskettiin maihin. Tämän sekä vähän alempana sitä tulevan Vongan kautta Luvajärvi purkaa vetensä Kiimasjärveen. Molemmat kosket ovat jotenkin jyrkät, vaikka lyhyet, sen ohessa mutkaiset (josta edellisen nimi), ja kun niitä ei koskaan ole perattu, lasketaan niissä veneet tavallisesti köydestä. Niin nytkin tehtiin. Koskien partaat ovat jylhän kauniit ja niitä kernaasti kävelee. Vongan alla huomasin muutaman rantatöyräällä kasvavan petäjän kyljessä vaatepalasen liehuvan tuulessa, ja kun nousin tuota tarkemmin katsomaan, havaitsin, että se peitti koloa puussa, johon oli naulattu pyhä kuva eli messinkilevy, esittäen muistaakseni pyhää neitsyttä vapahtajan kanssa. Karjalassa muuten on tapana pystyttää koskien sekä niskaan että alle korkeita puuristejä, joita sitten aina kumarrellaan. Vongan alta kulki matka taas itää kohti pitkin Kiimasjärveä, joka ei ole isosti leveämpi Luvajärveä, mutta kahta vertaa pitempi. Kun ensimmäisen, noin kolme neljännestä pitkän selän poikki oli vastatuulessa soudettu, laskettiin muutamaan saareen levähtämään ja samalla lämmittelemään, sillä aurinko jo alkoi mennä mailleen ja tuuli tuntui kylmältä. Viritettiin siis suuri nuotio ja asetuttiin sen ympärille. "Kukas nyt saarnoja ajan kuluksi sanelemaan?" Ka Timo, Timo osaa, kaikui joka haaralta, ja vähän esteltyänsä Timo viimein kertoi pari "saarnaa" à la Decameron, jotka eivät olleet niinkään hulluja. Sitten lähdettiin taas taipaleelle, kuljettiin salmivesiä, ja kun jonkun ajan kuluttua edessämme näkyi vene, päätettiin koettaa saada joku osa meistä siihen, että matka kävisi joutuisammin ja helpommin, jonka tähden Matti koki pysäyttää venettä huutaen: "Vuottakkoa, pyhät vellet, vuot-tak-koa! Vuottakkoa, ristikansa, vuot-tak-koa!" Mutta pyhät vellet, joita oli vanhanpuoleinen mies ja poikanen, kun huudon kuultuansa jäivät meitä vuottamaan, ilmoittivat, etteivät kulkeneet kylään, vaan olivat juuri tulleet kalanpyydyksiään kokemaan, joten saimme omin neuvoin yhä jatkaa matkaa kylään saakka. Sydänyön seudussa sitten veneemme viimein pysähtyi Ryysän talon rantaan pohjoispuolella järveä. Sinä päivänä oli kuljettu noin viisi penikulmaa.

Kun teetä oli juotu 3-4 lasia mieheen ja sen päälle syöty vankka illallinen, nousi kysymys, joko heti taas lähdettäisiin matkaan vai levähdettäisiinkö ensin pari tuntia; kumppalit halusivat jo nimittäin päästä pyhäksi kotiin, johon heillä oli 7-8 penikulmaa — nyt oli perjantai-ilta — eivätkä sentähden tahtoneet yhdessä kohti pitkältä levähtää. Unta olen kuitenkin aina pitänyt suuressa arvossa ja puolustin siis nukkumista; ja niin päätettiin jäädä taloon. Minulle ja kumppanilleni valmistettiin sija vierashuoneeseen, ja tuskin olimme vuoteelle heittäytyneet pitkäksemme, ennenkuin unetar silmänräpäyksessä kääri väsyneet jäsenemme helmoihinsa.

Kolme tuntia maattua oltiin seuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä, kohta auringon noustua taas matkassa Kiimasjärven tyvenellä, vielä usman peittämällä pinnalla, raikkaassa aamuilmassa. Mikä ensinnä veti silmät puoleensa oli joukko uusia hirsiä heti Ryysän talosta alaspäin järvenrannan törmällä: ne olivat sen kansakoulun rakennuspuita, jonka perustamiseen Kiimasjärveltä kotoisin oleva pietarilainen kauppias Minin vuosi takaperin testamenttasi 40,000 ruplaa. Matkamme kävi pitkin järven pohjoisrantaa, jossa kuljimme usean varakkaan näköisen talon ohitse; etelärannalta, selän tuolta puolen noin neljänneksen päästä näkyi toinen osa kylää sekä kirkko ja taempaa korkeat vaarat. Järven itäpäässä vedet vähän kääntyvät kaakkoa kohti, mutta palaavat taas pohjaan taikka luoteeseen päin, siten muodostaen jonkun neljänneksen pituisen korkean niemen. Kun olimme kiertäneet niemen nenän ja kulkeneet luoteeseen lähtevää selkää runsaasti toisen puolen, laskimme itäiseen rantaan, josta vesi taas jokena lähtee juoksemaan ensin kaakkoa ja sitten pohjaa kohti, niin että toinen pienoinen niemi syntyy. Tämän niemen kannaksen poikki kaivettiin sitä kanavaa, josta äsken mainitsin ja jonka yläsuuhun veneemme oli laskettu. "Kaivettiin" on ehkä väärä sana, sillä ainakin se osa kanavaa, minkä me näimme, ei ollut maahan kaivettua, vaan kallioon louhittua. Joessa on tällä kohdalla jyrkkä koski; mutta kanavan tarkoitus ei ole tulla venekululle avuksi, vaan ainoastaan paremmin juoksuttaa vettä Kiimasjärvestä, joka keväisin kuuluu nousevan hyvin tulville. Vastamainittu jalohenkinen Minin — hänen suomalaista sukunimeänsä en tullut kuulleeksi — on tämänkin työn syntymäseutunsa hyväksi pannut toimeen ja sitä varten määrännyt runsaan summan. Useita kymmeniä henkiä oli tällä paikalla täydessä työssä. Tuskin olimme maihin nousseet, niin kaksi miestä tuli alas rantaan tervehtimään, ei ainoastaan kumppaleitamme, vaan meitäkin, B:tä ja minua. Toinen oli arvokkaan talonpojan näköinen ja toimitti luullakseni työpäällikön virkaa, toinen pieni kyttyräselkä, puettu vähän eriskummaisiin herrasvaatteisiin ja hiukan naurettavan näköinen. Jälkimmäinen oli edellämainittu Ohvonen Luvajärveltä, kirjanpitäjä kanavatyössä. Nauruhaluni kuitenkin äkkiä sammui, kun hänen kanssaan olin muutaman sanan vaihtanut, sillä hänen puheessaan ilmausi niin paljon ystävyyttä ja sydämellisyyttä meitä ventovieraita kohtaan, että huomioni kokonaan kiintyi siihen eikä ehtinyt syrjäseikoista vaaria ottamaan. Kauan ei tässä kuitenkaan viivytty, vaan lähdettiin astumaan tuota 1-2 virstan pituista matkaa Nokeukseen.

Nokeus on pienenlainen, vähän hajanainen kylä Nuokka eli niinkuin karjalainen sanoo Njuokkajärven länsipäässä. Sitä lähetessämme vähän kummastelimme, että siitä näkyi pieni kirkko eli "tshassouna", rukoushuone, vaikka Kiimasjärvelle tuskin on täyttä penikulmaa; mutta jonkunlainen jumalanhuone näkyy olevan melkein jokaisessa Karjalan kylässä. Merkillisempää kuin itse kirkko oli kuitenkin sen asema: se oli niin sanoakseni muutaman talon kartanolla, sillä sen ja talon pihan välillä oli vain hyvin pieni perunamaa. Mitään aitausta tai muuta erottajaa ei kirkolla ollut ympärillänsä. Sen yhdellä syrjällä näkyi muutamia ristejä, osoittaen siihen laskettujen kylän vainajien hautoja. Oma hautausmaa eli kalmisto muuten on kussakin Karjalan kylässä, ja sen paikkaa osoittaa tavallisesti jo etäältä näkyvä tiheä kuusikko.

Nokeuksessa oltiin sisällä Makarien talossa; kun siinä oli syöty ja viereisessä talossa kahvit juotu, astuttiin noin klo 10 ap. rantaan, josta kaksi naishenkilöä lähti meitä saattamaan Nuokkajärven poikki Pismalahteen. Tuuli oli taaskin idässä, siis meille vastainen, mutta aluksi ei erittäin kova. Meillä tuli Pismalahteen matkaa 3 penik., mutta itse Nuokkajärvi kyllä on neljääkin pitkä. Se on kaunis järvi; tuuheat lehtimetsät ja vankat petäjiköt kohoavat sen korkeilta rannikoilta. Länsipäässä se on tuskin penikulmaa leveä, mutta itäpuolessaan laajenee päälle kahden penikulman levyiseksi seläksi. Tämän suuren selän takaa siinti etäinen vuori kaakosta päin: se oli Kiperäisen vaara. Saattajamme ilmoittivat sen olevan penikulman tällä puolen Rukajärven kirkkoa, siis nelisen penikulmaa järveltä, ja minun heikon laskuni mukaan tämä pitikin paikkansa, sillä Vuokatti on Kajaaniin samannäköinen kuin tämä nyt oli meille. Yhtä järvi kuitenkin oli vailla, nimittäin liikettä: koko matkalla näimme ainoastaan yhden pienen veneen. Näin suurilla vesillä me jo meidän puolella olemme tottuneet tuon tuostakin näkemään höyryveneestä nousevan savun, ja aina kun uusi selkä nyt eteemme aukeni, etsin ensin silmilläni tämmöistä savua, ennenkuin hoksasin, että etsintä oli aivan turha. Mutta vaikka tiesinkin, ettei tarvitse Karjalan vesillä höyryveneitä odottaa näkevänsä, toivoin kuitenkin jonkunlaisen liikkeen merkkejä tapaavani, mutta turhaan. Ja mitäpä liikettä esim. Nuokkajärvellä voisikaan olla, kun sen rannalla yhteensä on vain kolme pientä pahaista kylää: jo mainittu Nokeus länsipäässä, Pääkönniemi (?) etelä- ja Pismalahti pohjoisrannalla, joitten yhteinen väkiluku tuskin nousee päälle 200 hengen!

Tuuli ei ensin sanottavasti haitannut kulkuamme, maa kun sitäpaitsi vähän suojasi, mutta penikulman päästyämme sen hidastuttava voima jo alkoi tuntua, se kun päivän mittaan yhä kiihtyi, ja kun toisen penikulman olimme matkanneet, oli se yltynyt ankaraksi myrskyksi, joka uhkasi kerrassaan keskeyttää koko eteenpäin pääsymme. Matka kääntyi nyt hiukan koillista kohti, johon tuulikin oli siirtynyt, niin että meillä ensi neljännes lopputaivalta muutaman niemen nokkaan oli täysi vastainen. Tässä soutajat — joita pitkin matkaa oli ollut neljä, sillä kumppalimme soutivat myöskin vuorotellen — saivat aikalailla ponnistella; vettä räiskyi sisään, että myötäänsä yksi sai auskaria käyttää. Jonkun tunnin kuluttua päästiin kuitenkin niemen kohdalle, josta käännyttiin pohjaan päin, niin että tuuli tuli hankavastaiseksi. Nyt syntyi toden perästä kysymys, soutaako yhtäpäätä eteenpäin vai laskeako maihin säätä pitämään. Kumppaleista valittivat muutamat väsymystä, toiset taas ilmeistä pelkoa osoittaen arvelivat, ettei vene kestäisi aallokkoa. Tämä arvelu oli kyllä turha, sillä hätää ei ollut sanottavaa, ja omasta puolestani olisin kernaasti suonut matkaa yhä jatkettavaksi, varsinkin kun oli alkanut rankasti sataa, mutta tuo puhe väsymyksestä sulki suuni. Kumppalini B., arvaten ehkä koko väsymyksen paljaaksi tekosyyksi, jonka piti peittää asianomaisten pelkoa, rupesi kuitenkin selittämään vaaran mitättömyyttä ja sai tässä, kumma kyllä, harrasta kannatusta keulassa soutavilta naisilta, jotka alkoivat varsin terävästi tehdä pilkkaa pelkureista. Kun rantaankaan ei olisi ollut helppo laskea, se kun oli kallioinen ja siinä kävi kova tyrsky, päätettiin sitten yhtämittaa kulkea eteenpäin. En tiedä mitä enimmän ihmettelin: naispuolisten soutajaimme rohkeutta — sillä jos ei miehen, niin naisen kyllä olisi tässä tilassa sopinut vähän pelkoa osoittaa — vai heidän kestävyyttänsä — sillä vaikka he jo olivat ahkeraan soutaneet kuusi tuntia, eivät he tahtoneet kuulla maihinmenosta puhuttavankaan — vaiko sitä loppumatonta hilpeyttä, jota he yhä vain osoittivat, vaikka aaltokin toisinaan kasteli heidän selkänsä läpimäräksi. Tuommoinen miehuullinen ja reipas käytös oli jotakin aivan odottamatonta. Niin jatkettiin kulkua ja klo 6:n tienoissa viimein päästiin läpimärkinä ja aivan vilustuneina Pismalahden pieneen kylään. Niin katala kuin tilamme olikin, eivät Matti ja Aappo kuitenkaan unohtaneet laukaista pistoolejansa tulomme merkiksi.