Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879

by A. V. Ervasti

Pismalahdessa on kymmenkunta talontapaista, jotka ovat rakennetut kahden puolen soukkaa järven lahtea eli salmea. Ensin yritimme varakkaimman, kauppias Nipukan talon rantaan, mutta väki ei ollut kotona, niin että saatiin siirtyä salmen itäpuolelle Rahikaisen taloon. Sisään tultua oli tietysti lämmitteleminen ensi työnä ja sen jälkeen vaatteiden ripustaminen kuivamaan; sitten ruvettiin keittämään sekä kahvia että teetä. Olisi sopinut odottaa, että näin vaivalloisen matkan jälkeen saattajamme olisivat kiittäneet, kun olivat katon alle päässeet, eivätkä miettisi liikkumista paikaltakaan, kun huomenna lisäksi oli pyhä; mutta niin ei käynyt. Lienevätkö ehkä neljännestunnin pirtissä viipyneet, niin ihmeeksemme ilmoittivat aikovansa heti lähteä paluumatkalle, ennenkuin edes mitään lämmitystä olivat suuhunsa saaneet, eikä heitä tarvinnut yrittääkään pidätellä. Jonkunlaiseksi osoitteeksi mielihyvästäni maksoin heille kuljetuksesta vähän runsaammin kuin mistä kumppalit olivat heidän kanssaan sopineet, josta he kuitenkin osoittivat vähemmän iloa kuin kummastusta; ottivat sentään rahat vastaan. Kohta sen jälkeen kuin olivat pirtistä lähteneet, näimme heidän purjeensa kiiruusti lipuvan lahden laineita selälle päin; heillä oli nyt hyvä myötäinen, ja siksi olivat vetäneet purjeen puuhun. Heidän nimensä olivat Doari Saveljovna ja Natalia Vasiljovna.

Ne ominaisuudet, ahkeruus ja rohkeus, jotka näissä naisissa niin huomattavalla ja kauniilla tavalla tulivat ilmi, eivät kuitenkaan, niinkuin jälestäpäin havaitsimme, olleet mitään yksinomaan heille erikoista; samat kiitettävät ominaisuudet tavataan kaikissa Karjalan naisissa. Tähän on epäilemättä haettava selitys siitä, että Karjalan miehet ympäri vuotta paitsi sydänkesällä ovat kotoa poissa, joten naisten on pakko enemmän liikkua ulkotöissä ja siten suuremmassa määrässä karaistua sekä ruumiin että sielun puolesta.

Saattajamme muuten eivät olleet ainoat, jotka meistä tässä odottamatta luopuivat; samana iltana tuli myöskin ero karjalaisista matkakumppaleistamme. Sittenkuin juominen ja syöminen oli suoritettu, vähän aikaa oli levähdetty ja osa meistä pistäytynyt kotiatulleen kauppiaan luona, oli sillä välin sauna valmiiksi lämmitetty ja kumppalit kävivät toinen toisensa perässä kylpemässä. Kylvyn jälkeen luulisi levon etupäässä tulevan kysymykseen, mutta kumppaleillamme oli toinen ajatus: "nyt on raitis kävellä", he arvelivat ja rupesivat valmistaumaan matkaan, lisäten että heidän huomenna välttämättä täytyi ennättää kotiin. Me jouduimme nyt, B. ja minä, kahden vaiheille mitä tehdä: lähteäkö toisten kera taipaleelle vaiko jäädä taloon. Matka, jonka tähän asti olimme yksissä tulleet, oli ollut erinomaisen hupainen. Karjalainen on jo luonnostaan iloinen ja puhelias, ja matkustus tietysti lisäksi vaikuttaa häneenkin virkistävästi niinkuin jokaiseen muuhunkin; ja kun meitä nyt oli ollut 9-henkinen lauma enimmäkseen nuoria miehiä koolla, voipi arvata, ettei ollut juuri oltu "alla päin, pahoilla mielin". Kernaasti olisimme sentähden tahtoneet yhä vielä pysyä seurassa ja kulkea viimeisetkin taipaleet yksissä, mutta toiselta puolen väsymyksemme kahden viime päivä matkan jälkeen sekä tulevan taipaleen pituus, 3 1/2 penikulmaa jalkamatkaa, peloitti lähtemästä. Kauan arveltuamme sinne tänne päätimme viimein olla lähtemättä taipaleelle yön selkään, eikä siis ollut muuta kuin sanoa jäähyväiset kumppaleille. Vähäiset välit selvitettyämme saatoimme heidät rantaan, josta he veneellä lähtivät kulkemaan lahden pohjaa kohti; mutta sade pakotti meidät pian pakenemaan katon alle.

Jonkinlaisin ikävän tuntein palasimme taloon, sillä niinä kolmena päivänä, joina olimme näiden miesten kanssa yhtä matkaa tulleet, olimme oppineet monessa suhteessa pitämään heitä arvossa. Sen ikävän lisäksi, minkä erkaneminen heistä synnytti, oli itse asunnossamme toinen seikka, joka teki mielen apeaksi ja kokonaan pilasi olomme talossa. Sen kyllä saattaisin jättää mainitsemattakin, mutta koska samanlainen ikävä seikka voipi sattua muillekin Karjalan kävijöille, tahdon asiasta kertoa, etten joutuisi syytettäväksi karjalaisten moitittavain puolten tahallisesta salaamisesta. Jo taloon tullessa oli oudonlainen tympeä haju porstuassa pistänyt nenään. Ensin en sitä niin tarkkaan ennättänyt huomata eikä siitä pirtissä tiennyt mitään, siellä kun ilma alituisen valkeanpidon vuoksi oli pysyit puhtaana, mutta kuta useammin kävin ulkona, sitä vankemmaksi tuli vakaumukseni, että joku tuntematon hajulähde oli jossain likitienoilla. Kun eivät muut kumminkaan siitä olleet millänsäkään, en kehdannut ruveta asiata tarkemmin tutkimaan; vasta myöhemmin illalla yksi kumppaleistamme sivumennen tekemäni kysymyksen johdosta selitti, että jossakin komerossa alaporstuan perällä säilytettiin tynnyriä tai ammetta, johon kalantotkuja eli -jätteitä kerättiin pitkin kesää, talvisaikaan lehmille syötettäväksi, ja että haju lähti siitä. Niin kauan kuin oltiin ylhäällä, ei siitä kuitenkaan ollut sanottavaa haittaa, mutta yötä ajatellessa tahtoi huolettaa. Meille valmistettiin, niinkuin olimme arvanneet, makuusija gornitsaan, vierashuoneeseen. Se oli pieni, siisti, kaikenlaisilla seiniin naulatuilla kuvilla koristettu kamari ja yösijaksi kyllä sopiva, mutta tässä mainitun seikan tähden olisin kernaammin jo heti illasta mennyt maata pirttiin, jos en olisi pelännyt pahoittavani talonväen mieltä selittämällä muuton syytä. Kamarin lattia, joka oli tehty yksinkertaisista laudoista ilman alustäytettä, oli näet niin hatara, että päivä kuulti lautojen raosta, joten huone ei ollut talvella asuttava, ja kun alaporstuan ovi yöksi suljettiin, alkoi huoneessamme haju vähitellen tuntua aivan tukalalta; ilma Vetljankassa itä-Venäjällä, jossa rutto edellisenä talvena oli raivonnut, oli epäilemättä ollut tämmöisillä hajuaineilla täytettyä. Sittenkuin kumppalini oli aukaissut ikkunan raolle, minä polttanut jonkun paperossin muka ilman puhdistamiseksi ja molemmat hartaasti sydämen pohjasta kiroilemalla tämmöistä järjestystä talossa olimme koettaneet mieltämme keventää, asetuimme viimein maata. Tuntikauden nukuttuani heräsin kumminkin aivan läkähtymäisilläni, sieppasin päänaluksen ja peitteen (matkavaippani) käteeni ja syöksyin yläporstuan poikki pirttiin, johon paneusin lattialle maata. Pako oli ainoa neuvo tämmöistä vihollista vastaan. Pirtissä oli ilma kyllä puhdas, ja sen puolesta siellä siis oli paljoa parempi olla, suloinen lämmin myöskin virtasi heti sisään astuessa vastaan, kun vieraskamari raolle jätetyn ikkunan tähden oli tullut kylmäksi; kuitenkin yksi lapsista, pieni tyttö, huuteli melkein koko yön, ettei unesta ollut paljon taikaa täälläkään. Kumppalini makasi vierashuoneessa aamuun asti.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 6:ntena, oli taivas pilvessä ja sateli hiukan aina väliin, mutta me emme muuta ajatelleet kuin päästä taipaleelle niin pian kuin suinkin, vaikka isäntä — nuorenlainen mies, joka vasta oli meidän puolelta palannut kotiin — oli hyvin ystävällinen ja kohtelias sekä hupainen puheissaan. Kantajan saimme viereisestä pikku talosta, jossa illalla olimme käyneet syömässä — sillä majatalomme vanha emäntä oli taas "starovertsi" eikä olisi meille antanut muuta kuin paastoruokaa. Isoon laukkuun, semmoiseen jossa karjalaiset meidän puolella kauppatavaroitaan kantavat, pantiin meidän molempain laukut sekä muuta sälyämme, ja niin päästiin erkanemaan katalasta yökortteeristamme. Vasta kun olimme veneellä kulkeneet lahden pohjaan ja nousseet maalle metsään, saatoin taas vapaasti hengittää.

Tämän tässä kerrotun tapauksen johdosta olkoon muutama sana sanottu karjalaisten puhtaudesta. Meillä on venäläisistä ylimalkaan, ja siis karjalaisistakin, joita emme tiedä venäläisistä erottaa, se ajatus, että siisteyttä ei heidän kesken vallan suuressa arvossa pidetä. Kuinka oikea ja perusteltu tämä luulo varsinaisten venäläisten suhteen lienee, en tohdi tarkkaan sanoa, koska heidän parissaan olen liian vähän liikkunut, mutta mitä karjalaisiin tulee, on se luulo aivan väärä. Harvassa meillä näkee niin siistejä pirttejä kuin Karjalassa joka paikassa tapaa. Lattia, pöytä ja lavitsat oikein hohtavat puhtaudesta; ne pestäänkin eli kuurataan vähintään kerta viikossa hyvin tarkkaan. Oven suussa riippuu tavallisesti vedellä täytetty metallinen taikka puinen astia kätten pesemistä varten, ja sen alla on lattialla isompi astia pestessä läikkyvää vettä kokoamassa, ettei lattia kastu; vieressä on myöskin usein pyyhinliina eli "käsipaikka". Tämmöinen liina, joka on paria korttelia leveä, mutta syltä pitkä ja molemmista päistä kirjauksilla koristettu, pannaan usein syödessä pöydän ympärille servetiksi. Niin huonoa talonpöksää ei löydy, ettei saunaa sen vieressä näkisi, ja "kyly" oli tavallisesti ensimmäinen, johon käskettiin, kun iltasilla tulimme taloon. Mutta myönnettävä on, että talojen rakennustapa, jonka karjalaiset varmaan ovat venäläisiltä saaneet, pikemmin voipi olla siisteyden vihollinen kuin ystävä, koska sen kautta ihmiset ja elukat tulevat kovin likekkäin, ja ainoastaan sitä meidän tuli kiittää siitä kiusasta, minkä Rahikaisessa saimme kärsiä. Karjalaiset kyllä itse, varsinkin ne, jotka meidän puolella ovat liikkuneet — ja kukapa heistä ei sitä olisi tehnyt? — myöntävät rakennustapansa puheenalaisessa suhteessa moitittavaksi, mutta puolustautuvat syyttämällä yleistä tapaa, ja tälle syyllehän meidän täytyy antaa täysi arvo, sillä vanhoissa tavoissa pysyminen on aina ollut suomalaisen kunnia ja ylpeys. Useassa paikoin näkyi kuitenkin jo taloja, jotka olivat rakennetut meidän tavan mukaan, s.o. asuinhuoneet ja eläinsuojat erilleen molemmin puolin kartanoa; Uhtualla luimme kymmenkunnan semmoista taloa.

Kysymykseen puhtaudesta on vielä lisättävä, että pirteissä ei koskaan sallita tupakoida. Ensin luulin joitakin uskonnollisia epäilyksiä syyksi tähän yleiseen kieltoon, mutta näyttää kuin olisin erehtynyt — ainakin kerran kysymykseeni vastattiin, että naisväki pelkää lattian sylkemisestä likautuvan. Vierashuoneissa kuitenkin on tupakanpoltto enimmäkseen sallittu. Uskonnollisista syistä sitävastoin ei anneta muukalaisten syödä talonväen astioista, vaan pidetään heitä varten erityiset astiat ("mieronkupit"). Tämän suhteen ollaan luullakseni hyvin tarkkoja koko Karjalassa, vaikka sitä vieras ei niin äkkiä hoksaa, kun ruualle käydessä astiat ovat tavallisen näköisiä; vasta Paanajärvellä se muistui meille mieleen, kun syödessä otin emännän kädestä kivipadan ja siitä maistoin suorastaan maitoa, sen sijaan että ensin olisin kaatanut omaan maljaamme, sillä emäntä silloin suuresti säpsähti. Tämä pyhyys ei kuitenkaan näytä ulottuvan kaikkiin astioihin; ainakin kahvikupit ovat siitä poisluettavat, sillä kahvia tai teetä yhteisesti juodessa oli valta ottaa mikä kuppi tahansa. Ja lienee olemassa niitäkin, jotka kaikkien astiain suhteen ovat yhtä välinpitämättömiä, sillä Röhön ja Uhtuan välisellä taipaleella söi miespuolinen saattajamme loput siitä rahkamaidosta, jota emme itse jaksaneet syödä, mutta naispuoliset saattajat pitivät sitä synnintekona.

* * * * *

Pismalahdesta — johon Kuhmoniemen rajalta tulee noin 9 penik. suoraan itäänpäin — oli pitkänlainen taival edessä, mutta iloisella mielellä lähdettiin matkaan. Pilvinen päivä oli sen puolesta hyvä, ettei kulkiessa tullut kovin lämmin. Saattajamme oli vaaleaverinen nuori mies, lyhyenläntä, mutta leveähartiainen ja väkevä; hänellä oli vähäinen huuli- ja leukaparta. Hänen nimensä oli myöskin Rahikainen, ja hän oli viimeisen isäntämme orpana. Matka kävi nyt melkein suoraan pohjoista kohti samaa suuntaa kuin Tshirkkakemin joki, josta astuimme jonkun penikulman päässä. Tie kulki enimmästi pitkin kuivia, avaroita petäjikkökankaita, ainoastaan joskus joku suo välissä; se oli "jaama", siis hevosen ajettava, vaikka kyllä sillat muutamissa soissa olivat vanhuuttaan niin huonot, etten ymmärrä kuinka hevosella voisi niitä kulkea. Pisimmästä tämmöisestä sillasta, joka vei Nevan (eli Nivan) suon poikki ja lienee ollut virstaa paria pitkä, kertoi saattajamme, että joku — jyskyjärveläinen muistaakseni — oli sen korjaamiseksi testamentissaan määrännyt niin ja niin monta sataa ruplaa, mutta niistä rahoista ei miehen kuoleman jälkeen ollut kuulunut sen kummempaa; kuka lie haltuunsa ottanut. Oikealle kädellemme, jollen erehdy, meidän ja joen väliin, jäivät Ranis- ja Lontusvaarat; vasemmalla ei korkeampia vaaroja näkynyt, mutta järviä tavattiin tuon tuostakin.[5] Erään semmoisen, nim. kirkasvetisen Ison Mölläkän rannalla, jossa tie oli puolessa, syötiin päivällinen, jota varten olimme käskeneet saattajamme ottaa kotoa ruokaa meillekin. Paljon ruokia ei tässä ollut tarjona: leipää, voita ja järven vettä; mutta nälkäiselle nämä maistuivat paremmalta kuin suuretkin herkut kaupungissa toisinaan nälättömälle. Pakinoistamme saattajan kanssa olkoon mainittu seuraavaa. Tavarain hinnoista puhuessamme tuli myöskin kysymys voista, tokko sitä valmistetaan yli oman tarpeen. "Sitä pitkin suvea kerätään", vastasi mies, "ja viedään joulun aikana Ryssän maalle, Sunkuun". Tässä taas sama erotus Karjalan ja Venäjän välillä, jonka jo olimme Miinoassa huomanneet! Vastaus kehoitti minua tarkemmin tutkimaan toverimme kansallisuudenkäsitteitä, ja sentähden tein hänelle seuraavan kysymyksen: "Miksikä meitä täällä aina sanotaan ruotsalaisiksi ja Ruotsin miehiksi, vaikka suomalaisia olemme?" Karjalassa näet varsinkin naiset ja vanhemmat miehet olivat meitä nimittäneet ruotsalaisiksi, joka oudoksesta ensi alussa kyllä huvitti, mutta kohta kävi harmittavaksi. Miehen vastaus oli paikalla valmis ja kävi suoraan kysymyksen ytimeen: "Miksikäs teillä meitä sanotaan venäläisiksi ja ryssiksi, kun siellä kaupalla käymme?" Tähän tietysti ei ollut mitään sanomista; täytyi jäädä äänettömäksi. Sitten tiedustelin, tekevätkö venäläiset yhtä tarkan erotuksen itsensä ja karjalaisten välillä kuin karjalaiset näkyvät tekevän, ja sain vastaukseksi, että venäläiset pitävät karjalaisia ikäänkuin halvempinansa ja käyttävät heidän nimitystänsä "korelaak" melkein haukkumasanana, johon karjalaiset puolestaan vastaavat käyttämällä heistä nimitystä "rusak".

Neljättä käydessä iltapäivällä harveni äkkiä metsä molemmin puolin tietä, ja edestäpäin näkyi vesi, Tshirkkakemin joki. Rannalta tuli vastaamme vanha vaimo ja nuori tyttönen — ensimmäiset ihmiset, jotka taipaleella tapasimme; he olivat meitä odottamassa. Edellisenä iltana olivat nimittäin entiset matkakumppalimme luvanneet Jyskyjärveltä laittaa veneen meitä vastaan, että pääsisimme jokea pitkin loppupuolen taipaletta — noin pari neljännestä, mutta hyvin huonoa suomatkaa —, ja lupauksensa he olivat hyvin täyttäneet. Kohta astuttiin veneeseen ja lähdettiin lipumaan alas jokea, jonka rannat olivat tällä kohtaa jotenkin matalat. Tuo nuori tyttö, vielä melkein lapsi, oli erinomaisen kaunis ja muuten käytökseltään ujo ja hiljainen, ja häntä katsellessamme ja puhutellessamme kului aika niin, että kylään tullessa kummastelimme huomatessamme kellon jo olevan 5:n paikkeilla.