Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879

by A. V. Ervasti

Jyskyjärven kylä on rakennettu molemmin puolin Tshirkkakemin laskua varsinaiseen Kemijokeen, joka tässä luodetta kohti leviää järveksi; pääkylä kuitenkin on itärannalla, mutta kirkko läntisellä. Kylässä on 90 taloa, jotka ovat järjestetyt vierekkäin pitkin kumpaakin jokivartta, kaduntapaisen tien yhdelle puolelle, etusyrjät jokea vasten; kylä tällä tavoin saattaa olla ehkä virstaa pitkä. "Stantsia" eli kestikievari, johon meidät vietiin kortteeriin, oli itärannalla keskellä kylää. Isännän nimi oli Mäkushkin, mutta ainakin yhtä hänen velimiestään kuulimme myöskin sanottavan Miikkulaksi, josta päättäen jälkimmäinen nimi lienee ollut alkuperäinen ja edellinen korkeilta viranomaisilta saatu. Näitä veljeksiä tulimme tuntemaan kolme: keskimmäinen oli stantsian isäntä; nuorin oli saman päivän aamuna, jonka illalla me tulimme kylään, palannut kauppamatkoilta meidän puolelta, Nurmeksesta kuljettuaan suoraan Miinoaan ja sitten ollen aina puoli päiväystä meidän edellämme; vanhin veli oli kestikievarin isäntä Kemin kaupungissa. Stantsia näytti vankalta talolta; vieraita varten siinä oli kaksi kamaria. Ensi tehtävä, kun olimme sisään tulleet, oli peseytyä ja vähän järjestellä pukuaan sekä sitten lähteä "tanssia" katsomaan; tässä kylässä (ja ehkä muissakin) on näet nuorisolla tapana aina kirkonmenojen jälkeen pyhä-iltapäivinä kokoontua tanssimaan eli "kisailemaan", kesällä tasaiselle tantereelle taivasalla, talvella johonkin pirttiin, ja tämmöinen tanssi tietysti oli nähtävä. Oppaaksemme tarjoutui alttiisti eräs vanhanpuoleinen, jo valkopartainen mies, joku talon sukulainen, ja niin kuljettiin pitkin joen vartta alaspäin joku kivenheiton matka, kunnes vähän väljempi kenttä talojen välissä tuli eteemme. Siellä oli ehkä kaksikymmentä paria koolla, suorittaen jonkinlaista piiritanssia. "Päätuuri" siinä oli, että parit käsi kädessä tai sylitysten kulkivat jälekkäin kentän poikki ja tuonnimmaisessa päässä erkanivat, pojat kääntyen toiselle, tytöt toiselle puolelle, kunnes lähtöpaikalla tällä puolen kenttää taas tulivat yhteen; joskus he myös ottivat toisiaan kädestä ja muodostivat joko pitkiä jonoja taakka piirejä. Monta mutkaa tässä tanssissa ei ollut, ja sekä pojat että tytöt osoittivat jotenkin suurta vakavuutta, niinkuin suomalaisen sopiikin. Pojat olivat melkein kaikki aivan nuoria ja kavaljeereiksi mitättömän näköisiä; puku heillä oli samanlainen kuin meikäläisillä. Tytöt olivat edistyneempiä, ja heidän kirjavat vaatteensa pistivät räikeästi silmään. Karjalan naiset ovat arvatenkin ottaneet pukunsa venakoilta, — leninkinä heillä on venakoiden sarafaani, jota he nimittävät milloin kostoksi, milloin kumasniekaksi tai siitsavikoksi, sen kankaan mukaan, josta vaatteus on tehty; se on tavallisesti punainen taikka myös sininen. Päässä on naimattomilla ensin kämmenen levyiseksi taitettu, tavallisesti punainen, otsasta niskaan sidottu huivi, "otshipaikka", ja sen päällä toinen leuan alle sidottu, "korvipaikka", naimisissa olevilla on samoin jälkimmäinen, mutta edellisten sijasta punainen "sorokka" eli lakintapainen, jonka päällyspuoli on kultakirjaimista toisinaan aivan kankea. Semmoiset sorokat maksavat aina 10 ruplaan asti. Mikä teki tämän tanssin meikäläiselle vähän oudoksi ja vastenmieliseksi, oli se, että sitä suoritettaessa tanssijat, etenkin tytöt, lauloivat jotakuta venäläistä laulunrenkutusta, jonka sanoja luultavasti tuskin yksikään ymmärsi ja joka päättyi pitkäveteiseen säveleen, vähän niinkuin kasakkain laulu meillä. Ilman sanottavaa kaipausta näimme sentähden "kisojen" vähän ajan takaa loppuvan.

Jyskyjärvi on lähes keskivälillä rajalta Kemiin, ja tässä olisi hyvin sopinut viivähtää hiukan, tarkemmin oppiakseen kansan elämää ja tapoja tuntemaan, mutta meillä ei ollut aikaa siihen. Matkamme määränä oli nimittäin Solovetsin "monasteri" eli luostari Vienanmeressä, ja sinne tahdoimme ennättää siihen suureen, 11 p. heinäk. vietettävään Petrun (Pietarin) päivän juhlaan, johon tiesimme kansaa hyvin runsaasti aina keräytyvän eri paikoilta laajaa Venäjän valtakuntaa. Sinne oli 21 penikulmaa eli neljän päivän matka, ja kun meillä jo oli 6:nnen päivän ilta käsissä, ei siis ollut aikaa viipymiseen. Kestikievariin palattuamme tuli siis kohta kysymys matkan jatkamisesta. Jokea pitkin luetaan Jyskyjärveltä lähes 15 penikulmaa Kemin kaupunkiin, ja sillä välillä sen varrella on ainoastaan kolme kylää: Suopassalmi, Paanajärvi ja Usmana; Jyskyjärveltä Suopassalmeen on 1 penik., siitä Paanajärvelle 4 ja Paanajärveltä 8 Usmanalle, josta vähän vaille 2 Kemiin. Isäntämme arvelivat sopivimmaksi ottaa täältä veneen kerrassaan Usmanalle asti, 13 penik., koska paanajärveläiset muka olivat liian valmiit hyvän maksun ottoon; ja kohta ilmestyikin luoksemme kumppalin kanssa muuan reippaan näköinen mies, jolla oli komea vaalea parta. Hänen sanottiin osaavan kaikki kosket hyvin laskea, ja hän oli valmis matkaan, kunhan maksusta sovittaisiin. Siitä siis nyt syntyi keskustelu, ja muutamain mutkain perästä mies vaati 15 ruplaa; saattajia tulisi silloin kolme miestä. Kun en tarkkaan tiennyt, oliko tämä kohtuullinen vai liiallinen summa, pistäysin viereisessä huoneessa isännältämme neuvoa kysymässä, ja hän sanoi 12 ruplassa olevan aivan kyllin eikä enempää tarvitsevan tarjota; sillä hinnalla kyllä viejiä saisi. Palaten etuhuoneeseen mainitsin tämän summan antavamme, ja vieläpä nostin sen kolmeentoista, sillä mies oli miellyttävän näköinen; mutta hän ei luopunut ensi vaatimuksestaan, vaikka kyllä näytti vähän empivän, eikä kaupasta siis tullut mitään. Miehet lähtivät pois, vakuuttaen että alle 15:n ei kannattanut niin pitkälle taipaleelle lähteä, ja me annoimme heidän mennä, arvellen puolestamme, että he kyllä hetken perästä alentavat vaatimuksensa, vaikka jonkunlainen häveliäisyys ensin käski heidän osoittaa jäykkyyttä. Hyvin luultavaa on, että olisimmekin heidän kanssaan tulleet tehneeksi matkan, sopien hinnasta jos ei muutoin niin riitarahan kahtia panemalla, ellei äkkiä eräs tertius interveniens nuoremman isäntämme muodossa olisi pistäytynyt väliin. Miesten mentyä hän nimittäin arveli heidän kyllä palaavan takaisin, koska 13 ruplaa oli yltäkyllin, ja sanoi hätätilassa itse olevansa valmis meitä siitä maksusta kuljettamaan; ja kuinka siinä sitten puhetta yhä jatkettiin, sovittiin kuin sovittiinkin matkasta hänen kanssaan, ja hän lupasi, vaikka samana päivänä kotia tullut, seuraavana aamuna itse lähteä meitä viemään Usmanalle sanotusta hinnasta sekä lisäksi saattaa meitä Kemiin asti, jossa hänen sopi toimittaa joitakuita asioitansa. Näin oli se seikka selvitetty, ja huvin vuoksi vain mainittakoon, että myöhemmin illalla tapasimme ensimmäiset miehet, jotka silloin ilmoittivat 13:sta lähtevänsä, mutta tietysti ei lähdöstä heidän kanssaan enää voinut tulla puhetta.

Tämänpäiväisen kävelyn perästä olisi nyt kyllä sopinut jäädä kotiin ja vähitellen ruveta miettimään maatapanoa, mutta kumppalini alkoi tiedustella, olisiko runolaulajia kylässä, ja kuultuaan että semmoisia löytyi kaksikin, päätti käydä heidän luonaan, ja seuran vuoksi minäkin lähdin mukaan. Muuan poikanen rupesi meille oppaaksi ja samalla soutajaksi, sillä laulajat asuivat länsipuolella Tshirkkakemiä. Ensimmäinen, matalan mökin vanha omistaja, oli kuitenkin pahoinvoipa eikä ruvennut laulamaan, niin että tyhjin toimin saimme palata ja kulkea veneellä kappaleen matkaa jokea alaspäin toisen luokse. Rannasta kumppalini ja saattaja nousivat ylös taloon, joka oli varakkaan näköinen, mutta minä lähdin ensin kävelemään edemmäksi sen niemen päätä kohti, joka syntyy molempain jokien yhtyessä, lähemmin katsellakseni kirkkoa ja pappilaa, jotka kumpikin ovat niemen kannaksella. Pappila oli tavallisen talonpoikaistalon näköinen, eikä kirkkokaan ansaitse paljon mainitsemista. Kirkot Karjalassa ovat enimmäkseen hyvin pieniä, noin 4-5 syltä pitkiä ja 2-3 leveitä ja korkeita, muodoltaan katolla varustetun laatikon kaltaisia, tuntomerkkinä pieni tornintapainen toisessa päässä ja risti toisessa; seinät ovat toisinaan, niinkuin tässä esim., laudoitetut; ikkunoita on kummallakin sivuseinällä tavallisesti kaksi, ja ne ovat niin matalalla, että niistä hyvin saattaa katsella sisään, sekä usein ristikoilla varustetut. Sisästä on tämmöinen huone alaston ja paljas, ainoastaan peräseinä on kuvilla ja kultakoristuksilla toisinaan hyvinkin loistavasti komistettu; sillä puolen myöskin näkee paksut vahakynttilät ja suitsutuskupit. Kun tämän vanhan ja mitättömän näköisen, pian katsotun herranhuoneen olin kiertänyt, palasin takaisin kumppalieni luo runolaulajan kotiin. Siellä istui vierashuoneessa pöydän ympärillä kumppalini sekä nuori, noin 15-vuotias poika ja vanhanpuoleinen mies, pojan isä. Poika lauloi eli saneli; hän oli näet oleskellut Pismalahdella (josta matkamme juuri kävi) erään Rahikaisen luona, joka oli mainio runolaulaja, ja oli häneltä oppinut laulamaan. Ukko Rahikaisesta emme olleet viimeisessä yökortteerissa tulleet tietäneeksi mitään, kun ei siellä ollut runolaulu sattunut puheeksi, jota kumppalini nyt kovasti katui. Runo koski Joukahaisen tuumia Väinämöisen surmaamiseksi, mutta koska tiesin, että meidän puolen nuoria oppineita joku aika sitten oli runoja keräten kulkenut Karjalaa ristiin rastiin ja arvasin, että olivat täälläkin käyneet, en laulua kovin suurella huomiolla kuunnellut. Hauskempi oli katsella pojan ja isän harrasta hommaa; kun poika oli säkeen laulanut, kertasi isä sen heti, johon poika aina väliin tiuskaisi: "elä sie toatto!" varsinkin milloin isä sattui kertaamaan säkeen vähän eriävällä tavalla, vaikka isä varmaan usein oli oikeassa. Järkähtämättömällä mielentyyneydellä hän kuitenkin kuunteli pojan tiuskauksia, vähimmässäkään määrässä pahastumatta, kohdellen poikaa ikäänkuin vertaistansa. Sivumennen tässä mainittakoon, että karjalaiset samoin kuin meillä sydänmaalaiset luonnollisessa yksinkertaisuudessaan aina puhuttelevat sekä toisiansa että muukalaisia "sinuksi" ja odottavat, että muukalaisetkin heitä puhuttelevat samalla tavoin; me kun enimmästi puheessa käytimme "teitä", he usein eivät olleet ymmärtää meitä. Minun astuttuani sisään isä kuitenkin kohta luopui runohommasta ja tuli luokseni juttelemaan, selitellen muun muassa kaikenlaista pojastaan, hänen koulunkäynnistään y.m. tavalla, joka vain tarkoitti minun huvitustani, mutta josta liikuttava isällinen ihastus selvästi kuulti läpi. Ranskalais-venäläisen oppikirjankin hän ojensi nähtäväkseni. Kun kotvan aikaa olin pakinoinut ystävällisen isäntämme kanssa, alkoi kuitenkin väsymys vähitellen tulla tuntuvaksi, sillä sydänyö oli kohta käsissä, ja sentähden jätin hyvästi ja palasin kotia kestikievariin; mutta kumppalini ei malttanut katkaista runonkirjoitustansa, vaan jäi vielä tuntikaudeksi taloon. Kaipauksella erkanin tästä miehestä, vaikk'en hänen seurassaan liene ollut päälle tunnin, sillä siihen katsoen, että meidän tulomme oli makuulta nostattanut hänet ja hänen poikansa, oli hänen sydämellinen vastaanottonsa ja lempeä käytöksensä aivan kummastuttava.

Kestikievarissa jo kaikki tullessani olivat makuulla, mutta teeneuvot olivat pöydällä valmiina. Jotenkin uupuneena edellisten päivien matkavaivoista ja kahden viime yön riittämättömästä unesta kiiruhdin kuitenkin talonväen kohteliaisuudesta nauttimatta joutuisaan vuoteelle, johon kohta nukuin niin sikeästi, etten kumppalinikaan kotiatulosta tiennyt mitään.

* * * * *

7 p. heinäk. oli ihanimpia sydänkesän päiviä. Kaksi naista ja yksi mies soutajina sekä Miikkula perässä kuljettiin nopeasti kylän läpi ja kirkon ja pappilan sivu alas Tshirkkakemin suuhun. Inbergin kartan mukaan tässä olisi pitänyt tulla lähes penikulman pituinen selkä eteen, mutta semmoista ei näkynyt alaspäin mennessä; varsinainen Kemijoki alkoi heti. Rannat olivat korkeat ja kauniit, kasvaen lehti- ja havupuita, ja siis paljon miellyttävämmät katsella kuin eilispäiväiset Tshirkkakemin rannat, joitten sivu kulkiessa mieleen olivat väkisinkin johtuneet Castrénin synkät kertomukset Siperian joista. Näille paikoin, joissa nyt väkevän virran vallassa nopeasti livuimme alaspäin, tulivat Salo- ja Laulajanvaarat, jotka eilisiltana olivat silmään pistäneet, kun lähestyimme Jyskyjärven kylää. Höytiä oli ensimmäinen koski, jonka laskimme, Kuoran koski toinen; vallan kovia ne eivät olleet, jonka lukija voipi siitäkin arvata, että niitä pääsi pienellä veneellä kulkemaan, mutta jälkimmäiseen oli kuitenkin joku vuosi takaperin hukkunut useampia henkiä. Yht'äkkiä laajeni vesi edessämme, ja ennenkuin aavistimmekaan, oltiin Suomussalmella. Tässä kylässä sanottiin olevan 40 taloa, jotka ovat hajallansa eri ryhmissä molemmin puolin jokea ja joenlahtia; Inbergin kartasta ei kuitenkaan saa oikeaa käsitystä siitä. Meidän soutumies laskettiin tässä ensimmäisen talon rantaan — hän olikin oikeastaan vain matkustaja — ja kun olimme rannalle nousseet katselemaan ympärillemme, kukapa astuukaan talosta alas, ellei ystävämme Timo, josta toissa iltana olimme eronneet! Että hän asui tässä, emme ollenkaan tienneet. Hänen kutsumukseensa teen juontiin (klo 9 aamulla!) ei tietysti sopinut kieltämällä vastata, ja niin astuttiin neljän miehen tupaan, jossa Timo esitteli vaimonsa, appensa, kälynsä ja kaksi lastansa (kolmas kätkyessä). Sillä välin kuin vettä lämmitettiin, näytteli Timo taloansa — taikka tarkemmin sanoen asuntoansa, sillä hänen omansa oli ainoastaan toinen puoli rakennuksesta, jonka hän oli vast'ikään ostanut muistaakseni 100 ruplalla; toinen puoli oli entisen omistajan. "Nähkääs, köyhä mies, ei varat riitä", selitti Timo; ja mitäpä siitä juuri liikoja saattoi jäädä, kun niinkuin viime talvena hänen koko ansionsa kaupasta oli tuskin 500 markkaa, josta 7-8 hengen piti elää. Kun tee oli juotu ja hetken aikaa pakinoitu, kiiruhti Miikkula lähtemään matkalle, ja siis jätimme talonväelle ja Timolle hyvästi. Suopassalmesta en tiedä muuta mainita, kuin että etäällä rannoilla näkyi paljon kurkia. Joki on täältä Paanajärvelle vähemmin virtava, sanottavaa koskea ei ole yhtään; joen pääsuunnan pitäisi olla koillinen tai itäkoillinen.[6] Vankka metsikkö kohosi joen kummallakin rannalla, niin että tukkipuiksi kelvollisia petäjiä ei tarvitsisi kuin hakata poikki ja kaataa jokeen. Vesilintuja nähtiin taipaleella tuon tuostakin, mutta ne olivatkin ainoat eläjät matkallamme — muuten vallitsi kaikkialla erämaan synkkä kauneus. Puolitiessä Paanajärvelle noustiin itärannalle päivällistä syömään paikalle, missä joki teki pienen mutkan pohjaa tai ehkäpä vähän luodettakin kohti; tämän paikan nimi on "Pajarin kangas", ja se on matkamiehille tavallinen levähdys- ja pysähdyspaikka. Sopiva se siksi onkin, kuiva ja korkea. Ateria maistui hyvältä, vaikk'ei ollut herkullisempi kuin eilinen Mölläkän rannalla: leipää, kalaa ja kalakukkoa sekä vettä päälle. Kun oli syönnin jälkeen hetkinen levähdetty, jatkettiin matkaa ja klo 6:n tienoissa tultiin perille Paanajärvelle.

Paanajärven kylässä sanottiin olevan 64 taloa, jotka ovat rakennetut kahteen lähes yhtä suureen ryhmään, toinen järven saarelle, toinen mantereelle järven etelärannalle. Viimeksimainitun länsipäässä on kirkko — eikä pohjoispuolella järveä, niinkuin Inbergin kartta erehdyttävästi osoittaa. Itse järvi on pienenlainen, tuskin neljännestä leveä ja paria pitkä. Veneemme laskettiin eteläisen kylän rantaan, jota Inbergin kartta syyttä nimittää "mantereen" kyläksi, ja rannasta noustiin Laasarin taloon, joka on varakkaimpia koko kylässä. Talon rakennus oli, jollen muista väärin, kaksikerroksinen ja aivan uusi sekä hyvin siisti; yläkerrassa oli paitsi pirttiä neljä tai viisi kamaria, joista pari vielä ainoastaan puoleksi valmista. Kaikki näytti hieman herrastapaiselta — lukot ja kädensijat ovissa esim. olivat messinkiset — ja kuulimmekin, että huoneet oli vuokrannut (10 ruplasta kuukaudessa) Kemin piirikunnan stanovoi eli nimismies, joka Usmanalta tuli muuttamaan Paanajärvelle. Emäntä vei meidät erääseen kamariin, ja ennen pitkää kiehui teekeitin pöydällämme, jonka ääressä sitten saattajien ja talonväen kanssa istuttiin, kunnes illallinen oli valmistettu. Ei luulisi ruuan maistuvan aivan heti neljän viiden teekupin jälkeen, mutta asian laita on, niinkuin karjalaiset vakuuttavatkin, että ruokahalu teen juomisesta pikemmin kiihtyy. Syötyä pistäysimme kylää katselemaan, ja kun kylän päässä kirkkomaa tuli eteen, menimme portista sisään — tämän kirkkomaan ympärillä oli nimittäin kivinen, portilla varustettu aita. Portin päällä oli joku pyhä kuva, ja heti sisään tultua oli vasemmalla kädellä katoksen alla noin 1 1/2 syltä korkea puinen venäläinen risti, s.o. sellainen, missä on kolme poikkipuuta, joista alimmainen on vinossa. Kellotapulin ovi oli auki, ja kaksia tikapuita nousimme ylös kellojen luo, josta oli sangen sievä ja laaja näköala pitkin leveää jokea ja sen molempia varsia. Kirkko oli lukittu, emmekä huolineet pappilasta käydä avaimia. Hautain suhteen sopii mainita, että kun ruumis on siihen laskettu ja hauta täytetty, kivitetään sen päällystä (Oulun kirkkomaalla on joku näin kivitetty hauta) ja asetetaan hienoista hirsistä tehty, noin yhtä kyynärää leveä, puolta korkea ja neljää pitkä arkku haudan päälle; arkku on tyhjä. Tästä tavasta, joka pohjois-Karjalassa näytti yleiseltä, on se haitta, että kun arkut lahovat ja usein kaatuvat kyljelleen, tuntuu katsojasta epäjärjestys vallitsevan kirkkomaalla. Minkälaatuisia ristit haudoilla olivat, emme vielä ymmärtäneet tarkata; siitä seikasta tiesimme vasta paluumatkalla ottaa vaaria.

Paanajärveltä luetaan jokea pitkin, niinkuin jo edellä mainitsin, 8 penikulmaa Usmanalle, ja pitkän taipaleen takia täytyi seuraavana päivänä, heinäkuun 8:ntena, lähteä jo varhain aamusta liikkeelle. Uusi matkakumppali saatiin tästä odottamatta lisäksi. Kun juuri hankkiusimme talosta lähtemään, saattoi Miikkula luoksemme pienen, mustaverisen, rokonarpisen miehen, jonka esitti starshinaksi eli kunnanesimieheksi Ondrei Prohoroviksi;[7] hän oli eilisiltana tullut kylään, oli veroja viemässä Kemiin ja pyysi päästä veneessämme alas. Kun hänellä ei ollut kamssua juuri ollenkaan, ei meillä ollut asiata vastaan mitään, vaan suostuimme kernaastikin, sillä mies oli huvittavan näköinen vilkkaine, mustine silmineen, lyhyine huuli- ja leukapartoineen ja pyöreine, arpisine nenineen. Päivä oli pilvinen ja sateinen, ja rantaan kulkiessa huomasimme tuulen olevan idässä, siis meille ihan vastaisen. Kumppalini ja minä asetuimme keskelle venettä selin matkaa ja tuulta vasten, Miikkula ja Ondrei meitä vastapäätä, yhteisenä peitteenä oli iso niinimatto. Kulku kävi ensin hyvin hitaasti, sillä alkumatkalla oli joku neljännes selkää soudettava, ennenkuin joelle päästiin, ja tuuli oli täydellinen myrsky. Kastumisesta ei kyllä aluksi ollut kovin suurta pelkoa, kun vettä ei ylhäältä vihmonut liian sakeasti eikä joestakaan sanottavasti räiskynyt veneen laidan ylitse. Mutta jonkun ajan kuluttua vihma tiheni rankaksi sateeksi jota kesti siksi kauan, että niinimattomme rupesi vuotamaan kuin seula, ja tuskin olimme tuntiakaan olleet matkassa, ennenkuin päällysvaatteet olivat läpimärät. Tällä tavoin ikäväksi käyneellä matkalla oli ainoana lohdukkeena nähdä Ondrein kiiluvien kasvojen yhä lyhyempäin väliaikain perästä sukeltelevan ylös märän niinimaton alta — vastassamme istujat olivat näet kohta taipaleelle lähdettyä vetäneet maton päänsä päälle, mutta kun se nyt oli kastunut, oli sitä tietysti ilkeä pitää kasvoja vasten. Kun päästiin joelle ja ruvettiin sitä laskea hurottamaan alas, virkistyi kuitenkin mieli jossakin määrin siitä nopeudesta, jolla matka nyt edistyi. Kemijoki on näillä tienoin 5-6 penikulman matkalla hyvin virtava; koskia ja nivoja vain seuraa toisiansa vuorotellen; suvantopaikkoja, joissa virta ei olisi selvästi tuntuva, tuskin on ainoaakaan. Ensimmäinen, jotenkin tasainen koski oli Lampilivo, toinen Valkehinen, vähän äkeämpi, kolmas Jalo (Jalonniska?), jo jotenkin vihainen. Se oli muistaakseni pisin kaikista ja mutkitteleva, ja meidän pieni veneemme mennä vilisti lentämällä korvasta toiseen. Kosken alle tullessa, jossa virta kääntyi toiseen suuntaan, heitimme viimeisen silmäyksen eteemme, s.o. oikeastaan taaksemme, sillä mehän istuimme kasvot laskumieheen päin, ja erinomaisen kaunis perspektiivi silloin aukeni eteemme. Koskea näkyi ylöspäin joku neljänneksen matka, ja siihen pisti sekä oikealta että vasemmalta rannalta lehtipuisia niemiä, joitten neniä koski kierteli, toinen ylempänä toistaan, viisi kuusi kummallakin puolen, yhä läheten toisiaan, kunnes perimmäiset melkein näyttivät kasvavan yhteen. Ainoastaan vilaukselta kerkesimme tätä näkyä katsella, mutta sen kauneus heti pisti silmään. Ja nyt kuitenkin oli kolkko ja sateinen ilma; minkä vaikutuksen tämä näköala tekisi, kun helottava päivänpaiste kultaisi lehtimetsää ja hopeoittaisi kuohuvia aaltoja! Neljäs koski oli Sompa-Kurja lähellä Sompajoen laskua Kemijokeen, viides Lappalaisen korva, siitä nimensä saanut, että lappalainen ennen aikaan oli yrittänyt pulkalla siitä poikki, kuudes Juuma. Tässä täytyi nousta maihin ja kantaa matkatavarat kosken alle; lastatulla veneellä ei tätä koskea voitu laskea. Juuma on lyhyt, mutta hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana vaahtona kahden puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihin pohjoispuolelle jokea, koska pohjoinen väylä on vähemmin vihainen; me muut nousimme korkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantamus kädessä, ja kiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksen alle; mutta kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjää nähdäkseen, voisiko venettä siitä soutaen laskea vai pitäisikö käyttää köyttä. Kun olimme ennättäneet perille, olivat miehetkin jo lopettaneet tutkintansa ja palanneet veneeseen sekä vieneet sen saaren rantaan, sillä väylä kulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Laskun teki vaaralliseksi kosken mutkaisuus; keskellä koskea pisti näet pohjoisrannasta noin 20-30 syltä pitkälle ulos laaja kallio, jonka yli vesi kyllä osaksi virtasi, mutta joka pakotti valtaväylän jyrkästi kääntymään etelää ja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen vene särkynyt tuhansiksi pirstaleiksi tätä kalliota vasten. "Ka, ilman köyttä laskevat", huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla odotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa. Kaikkien, mutta varsinkin minun ja kumppalini, silmät olivat nyt ikäänkuin kiinninaulatut veneen kulkuun. Mahdoton on kuvata sitä nopeutta, jolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessäänkin suuri, mutta lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen huopaamalla, jouduttivat kulkua minkä suinkin jäntevistä käsivarsista lähti. Sanat "soutaa" ja "huovata" riittävät kuitenkin ainoastaan vaillinaisesti antamaan käsitystä niistä suonenvedontapaisista voimainponnistuksista, joita miehet tekivät, sillä he varmaan suorittivat soutajan ja huopaajan liikkeet kymmenen kertaa tulisemmin kuin tavallisesti. Mutta tämä verraton nopeus oli ainoa pelastus; ja jo keskeltä niskaputousta kulkien poikkiteloin virtaa vene onnellisesti pääsi tuon vaarallisen kallion sivutse, hyppeli iloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassa virtaa ja oli kosken alla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa, puolillaan vettä kyllä, mutta muuten vahingoittumatonna.

Kun jälestäpäin rauhassa muistelen tätä laskua, en voi olla ihmettelemättä sitä suurta uskaliaisuutta, jota miehet osoittivat; jos joku vahinko olisi sattunut, esim. airo tai hanka taittunut tuosta kovasta sounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi ollut tarjona. Kaikki tapahtui kuitenkin nyt niin äkkiä, ettei ennättänyt mahdollista onnettomuutta edes ajatella, ja kun veneestä oli vesi viskattu pois, lähdettiin taas taipaleelle, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut eikä Tuoni miekkoineen olisi seisonut ihan lähellä.

Törmällä Juuman alla oli pienoinen autio kalamiesten sauna, jossa ensin luulin puolisen syötävän. Se oli noin neljä kyynärää laaja ja yhtä monta korttelia korkea, niin että ei saattanut polvillaan ollessa pitää päätään pystyssä; takka oli nurkassa. Saattajat kuitenkin sanoivat paremman saunan olevan vähän matkan päässä Petäisen eli Petäjäkosken alla, ja sinne siis kuljettiin. Tämä sauna, jonka luo noin puolen tunnin päästä tultiin, olikin paljon "ehompi entistä": ainakin kahta kyynärää korkea, niin että pää ei ovipuolella kattoon koskenut, kun polvillaan liikkui. Heti sisään tultua viritettiin takkaan leimuava valkea, jonka ääressä lämmiteltiin ja kuivattiin vaatteita. Nämä saunat sekä joku kolmas muistaakseni vähän alempana ovat ainoat ihmisasunnontapaiset koko tällä 8 penikulman taipaleella! Ei ole viljelys täällä pitkälle ennättänyt, joka on sitä kummallisempaa, kun näiltä paikoin joen suuhun ja valtameren rantaan tulee vain 5-6 penik. Tuntikauden tässä viivyttyämme täytyi ikävällä mielellä puolikuivina taas lähteä matkaan, vaikka "vihmaa", s.o. sadetta, yhä kesti — karjalaiset sanovat sekä hienoa että kovaa sadetta vihmaksi. Myöhemmistä koskista ansainnee mainita Vääräkoski, jossa saatiin nousta veneestä ja kulkea maitse (ainoastaan B. jäi laskijain kanssa veneeseen), sekä Tuhkakoski. Loppupuoli taivalta, lähes kaksi penikulmaa, on vähemmin virtavaa, melkeinpä enimmäkseen aivan tyyntä suvantoa. Eräällä kohtaa pohjan puolella on tasainen ja pitkä kallio joen rantana, ja siitä kertoivat soutumiehet, että Uumolan veljekset olivat siinä veistäneet venettä, jotta "ei kirves kivehen kose (koske), kasa kalka kallivohon". Sen enempää eivät kuitenkaan tästä tarusta tienneet. Viimein noin klo 7 illalla laskettiin vene pohjoisrantaan ja miehet ilmoittivat oltavan perillä. Airot ja muut kompeensa he kätkivät pensaikkoon, ja sitten lähdettiin pitkin vetisiä niittyjä ja savisia joenrantoja astelemaan tuota 1-2 virstan matkaa kylään, johon koskien tähden ei voitu veneellä päästä. Niin oli tuo ikävä päiväys loppunut ja oltiin Usmanalla.