Talo, johon meidät vietiin, oli keskellä kylää ja nimeltä "Sudro" — d äännettiin selvään. Se oli kaksikerroksinen, ei erittäin suuri rakennus; yläkerrassa oli vain kaksi mutta tilavaa asuinhuonetta. Etumainen niistä oli pirtintapainen, oven suussa olevasta uunista päättäen, ja siinä oli kolme ikkunaa kadulle ja kaksi kartanolle päin; peremmässä huoneessa, joka oli hiukan pienempi, oli kaksi ikkunaa sekä katua että toista pihaa vasten. Etumainen jätettiin meidän käytettäväksemme. Se oli erittäin siisti huone ja lattia niin kirkas että kiilsi, josta tällä kertaa oli meille enemmän harmia kuin mielihyvää, koska märät jalkamme ja vaatteemme jättivät kovin silmäänpistäviä merkkejä jälkeensä. Huone oli kyllä lämmin, mutta vaatteiden kuivaamista varten tehtiin kuitenkin valkea uuniin. Juotuamme teetä ja syötyämme olisimme vähitellen kernaasti panneet maata, mutta isäntä oli halukas puhetta jatkamaan ja jo paljas kohteliaisuus tietysti vaati kuuntelemaan häntä; sitäpaitsi hänen puheensa oli sangen huvittavaa. Hän oli pitkä ja harteva, komea mies, jolla oli suuri vaalea parta ja katsanto suora ja vilpitön kuin merimiehellä ainakin — hän oli näet kulkenut paljon senpuolisilla merillä, vaikka oli ammatiltaan oikeastaan laivanrakentaja. Grigorij Demidov oli hänen venäläinen nimensä. Muun muassa hän otti esiin ja näytti meille kolmimastoisen laivan piirustuksen ja selitti tarkasti ja aivan oikein sen alapuolessa olevan mittakaavan merkitystä. Yläporstuassa oli paraikaa tekeillä suurenko vene. Usmanalaiset muuten ylimalkaan näkyvät laivanrakennustöissä olevan tunnettuja Vienanmeren länsirannalla; niinpä esim. Kieretissä, 20 penik. pohjoiseen Kemistä, kuulimme sikäläisten laivojen olevan usmanalaisten tekemiä. Sittenkuin emäntä useamman kerran oli käynyt aviopuolisoansa takinhelmasta nykäisemässä, jätti hän viimein hyvästi ja me heittäysimme pitkäksemme.
Ensi tehtävämme jalkeille päästyä seuraavana aamuna oli käydä katsomassa sitä koskea, Usmaa, josta kylä oli nimensä saanut. Siltä paikalta, johon illalla olimme maihin tulleet, tekee joki mutkan etelään päin, ja siinä on lyhyellä matkalla kaksi kovaa koskea, Vuotjas ja Usma, jonka jälkimmäisen alla kylä on vajaan virstan päässä. Maitse olisi koskelle ollut vähän pitempi matka, siksi päätimme kulkea veneellä suoraan; isäntä ja emäntä lähtivät saattajiksi. Koskesta näkyvät kylään ainoastaan alimmat aallot ja se sakea usma eli höyry, joka kuohuista nousee, — korkea kallioranta estää enempää näkymästä; pauhu niin ikään heikennettynä kuuluu kylään. Äkkiä olimme ennättäneet kosken alle, jossa oli pari myllyä, ja aloimme nousta pitkin jyrkkää kalliorantaa ylös kosken niskaan, aina väliin seisahtuen katsomaan alaspäin. Ja katselemista Usma kyllä ansaitseekin. Ken on nähnyt Imatran, voipi mielessään muodostaa kuvan Usmasta. Samoin kuin Imatrassa ahdistuu tämänkin niskassa valtavan joen vesi kallioiden väliin kuurnaan eli ränniin, joka on vain noin 25 syltä leveä, ja siitä syöksyvät vedet alas noin 1/2 virstaa "huimaavalla vauhdilla" niinkuin Imatrassa. Koko koskessa ei näe sinistä paikkaa: kaikki on valkeaa vaahtoa, kellertävää kuohua. Kauhea on se jyske, joka syntyy veden virtaamisesta pitkin epätasaista louhikkopohjaa; kosken pauhu on niin kova, että ainoastaan korvaan huutamalla voipi jonkun sanan toiselle sanoa. Alapuoli koskea on yhtä ainoaa räiskettä ja vesipärskyä, joka ilmassa ohenee siksi usmaksi, mikä koskelle on nimen antanut. Usman koski ei kauneudessa kuitenkaan vedä vertoja Imatralle, joskin se veden paljouden ja putouksen jyrkkyyden puolesta ehkä on sen vertainen. Imatran ura on yhtä kapea, jollei kapeampi, alhaalla kuin niskassa, joten sen virta lopussa on yksi ainoa suunnaton aalto rannasta rantaan; mutta Usma laajenee keskikohdaltaan alaspäin jotenkin leveäksi; joten sen sekä kauneus että voima vähenee. Putouksen suuruutta en osaa tarkkaan ilmoittaa, mutta 8-9 syltä en luule liiaksi — Imatran on runsaasti 10. Kosken pääsuunta on luoteesta kaakkoon.
Pohjoisella, kylänpuolisella rannalla oli useita "saboroita" eli patoja lohenpyyntiä varten. Niiden rakentaminen on mahdollinen sen vuoksi, että koskessa on pieniä, pystyjä kallioluotoja, joihin mantereelta miesvoimalla työnnetty hirsi eli palkki saatetaan kiinnittää. Tusinamäärä miehiä ja vaimoja olikin tämmöisessä työssä meidän käydessämme koskella. Ihan kosken niskassa on myöskin pieni luoto, jonka molemmin puolin virta kahtena, noin 10-12 sylen levyisenä haarana kulkee. Niskalta pohjaan päin joki muodostaa sievän lahden eli poukaman, ja samanlainen lahti on kosken alla. Eräs siellä moniaita vuosia takaperin kulkenut oululainen sahanomistaja kehuu paikkaa verrattoman hyväksi sahan paikaksi.
Koskelta palattuamme emme kauan enää viipyneet kylässä, vaan laittauduimme matkalle viime taipaleelle Kemiin. Ennenkuin siitä lähden kertomaan, olkoon vielä kylästä muutama sana mainittu.
Kemijoen pohjoisranta Usman alla on jokseenkin korkea, mutta sen korkeus ei niin pistä silmään sen takia, että se keskellä vietettänsä muodostaa moniaita kymmeniä syliä leveän penkereen. Tälle penkereelle on kylä tuskin 1/2 virstan pituudelle rakennettu, kahden puolen kaduntapaista tietä. Kun lähenee kylää pohjan tai luoteen puolelta pitkin kyläläisten laihannäköisiä peltotilkkuja, ei asunnoita erota, ennenkuin ne ovat melkein jalkain juuressa. Maisemat näillä tienoin ovat epäilemättä hyvin kauniit, sillä vaikka eilisiltana tullessamme oma kehno tilamme ei juuri yllyttänyt luonnon kauneutta ihailemaan, muistan että kaukana etelän puolella näkyi useita kukkuloita, joista täytyi Mänteläisen vaaran nimeä kysyä; se saattoi olla 2-3 penikulman päässä. Kun laskeusimme alas kylään, havaitsimme koko joukon veneitä aina kaksittain kulkevan alas virtaa; se oli eräänlaista lohenpyyntiä, jota täällä myöskin harjoitetaan ja jota sanotaan "vatomiseksi". Vata on nuotantapainen pyydys, jonka toinen pää on toisessa, toinen toisessa veneessä ja jota soudetaan alaspäin virtaa. Usmanalaiset pyytävät suurin määrin tätä lohta — eli "somgaa", joksi sitä myös nimittävät — ja vievät sitä Venäjälle (enimmästi Sunkuun ja sieltä Pietariin). Lohenpyynti on kylän pääelinkeinoja.
Usmana, jossa lasketaan olevan 90-100 taloa, on viimeinen karjalainen (eli suomalainen) kylä itäänpäin mennessä.[8] Kemin kaupunki — eli "linna", niinkuin usmanalaiset viron mukaan sanovat — on nimittäin venäläinen. Puhekieli on kylässä suomi, mutta luulenpa, että kaikki aikuiset ihmiset, sekä miehet että naiset, myöskin osaavat venäjää. En kuitenkaan takaa, että oululainen täydellisesti usmanalaisen puheet ymmärtäisi, sillä ensiksi heidän kielensä on karjalan syvempää murretta ja toiseksi siihen on lainattu paljon venäläisiä sanoja, samoin kuin meidän länsirajalla ruotsalaisia. Esimerkiksi lauseen: "ei muukali matata", jonka isäntämme kerran sanoi, hoksasin vasta vähän mietittyäni merkitsevän "ei muualta matkata" (eli kuljeta). "Näkyen eivät polta, vaan peitossa" — varkain tupakkaa polttavista puhuttaessa — ymmärtää kuitenkin jokainen heti, vaikka lausemuoto on vähän outo; niin ikään "aivin" = aivan, "meän", "teän" = meidän, teidän. "Pröstoi" = huono, "hot" = vaikka, "ladno" = hyvä, kuului myötäänsä. Mutta että jokainen meidänpuolelainen täällä hyvästi kielen puolesta toimeen tulee, sen voin taata, vaikka pitemmässä puheessa joku oudompi sana voipikin vähän käsitystä häiritä.
Usmanalla muuten ensi kerran saimme tehdä tuttavuutta venäläisen virkamiehen kanssa, vaikka tosin emme joutuneet miestä itseänsä näkemään. Kun tuumasimme lähtöä koskelle, ilmestyy huoneeseen muuan vanha ryssäläinen invalidi eli sotilasukko, kumartaa ja pitää pienen puheen. "Mitä se tuo mies polittaa?" minä kysyin Miikkulalta. "Se tiedustaa passia ja käskee herrain tulla nimismiehen sijaisen luo", vastasi Miikkula, arvellen kuitenkin samalla koko käskyä joutavaksi. Ukko pantiin menemään sillä sanomalla, joka ei ehkä ollut aivan sovelias, että hra sijainen tulkoon meidän luoksemme passeja katselemaan, jos on utelias niitä näkemään. Mutta mitäs ollakaan, vähän ajan päästä, juuri kun olemme koskelle lähdössä, ilmestyy ukko uudestaan entistä käskyä kertomaan. Miikkula silloin otti käyttääksensä passejamme tuon innokkaan virkamiehen nähtävinä ja kertoi sitten voitonriemuisena meille koskelta palatessamme käynnistään tshinovnikan luona, kuinka oli kehoittanut häntä kirjoittamaan passeihin tarkastusmerkinnän, vaikka turhaan, ja kuinka hänellä sen johdosta oli ollut hyvä syy nuhtelemalla mainita toisen turhaa virkaintoa.
Matka Usmanalta Kemiin on 7 neljännestä ja käypi jokea sangen joutuisaan, sillä joki on näillä tienoin taas virtava. Isäntä lähti itse meitä tällekin taipaleelle kyytiin. Paitsi Jolkosen koskea alussa taivalta on toinen erittäin vihainen köngäs tällä matkalla laskettava, nimittäin Putkuokoski. Sen niskaan tultua nostettiin matkatavarat maalle, ja kaikkien, paitsi soutu- ja perämiehen, oli määrä lähteä kävelemään pitkin rantaa kosken alle; minulle, jota uteliaisuus vaivasi, suotiin pyynnöstä lupa jäädä veneessä kulkemaan. Soutajaksi lähti nuori reipas tyttö, valkoverinen ja muhkea, jota mielihyvällä saattoi katsella, laskumieheksi Sutro; minä istuin peräpuoleen venettä, pohjalle. Kun mielestäni oltiin valmiit lähtemään, mutta lähtöä ei kuitenkaan tullut, rupesin katselemaan ympärilleni ja huomasin silloin isäntämme hyvin totisena kumartelevan ja tekevän ristinmerkkejä semmoisen suuren puuristin edessä, joita Karjalassa aina tavataan koskien niskassa ja alla. Tämä vähän oudostutti minua, koska isäntämme oli tuntunut ravakalta, joskin vakaiselta mieheltä, ja rupesi vähän arveluttamaan, että jokohan tässä tosi on tulossa, ja se arvelu ei aivan aiheeton ollutkaan. Koski ei itsessään ollut kovin kova — Oulujoessa lasketaan tervaveneillä paljon kovempia — mutta kaksi asiaa teki laskun vaaralliseksi: veneen pienuus ja kosken perkkaamattomuus — kaikki kosket ovat näet Karjalassa perkkaamattomia. Viimeksimainittu seikka teki, että veneen täytyi kulkea sinne tänne poikki virran ja suuria aaltoja usein laskea syrjittäin karttaaksensa alla olevaa kiveä, jolloin vedellä täyttyminen oli tarjona. Yhtä tarkalla, vaikka vilkkaammalla kädellä kuin meidänpuoliset koskenlaskijat ohjasi Sutro kuitenkin veneen kiitävää kulkua kosken kuohujen keskitse, ja vaikka meno toisinaan näytti hiukan hirvittävältä, pääsi mielessäni kuitenkin heti taas voitolle se turvallisuuden tunne, jolla aina koskia kulkee, kun tietää luotettavan Suomen miehen istuvan melassa kiinni. Lopulla koskea jouduimme viimein isoon aaltoon, joka kerrassaan huuhtoi sorean soutajamme hartiat läpimäräksi ja viskasi minun sylini vettä täyteen, niin että vaippa, joka minulla oli ympärilläni, pullotti edestäpäin kuin säkki; mutta samassa oltiinkin perillä ja rannassa. Meidän puolen suomalaisilla on hyvin huono ajatus karjalaisten sekä rohkeudesta että taidosta koskenlaskussa, johon ehkä osaksi lienee syynä väärä käsityksemme heidän kansallisuudestaan, mutta siitä, mitä niin hyvin tässä koskessa nyt kuin eilispäivänä Juumassa olin nähnyt, sain asiasta aivan toisen käsityksen, ja olen varma siitä, että mistä meikäläinen kulkee, siitä karjalainenkin pääsee, ellei hän ehkä ole vieläkin uskaliaampi.
Putkuokosken alta kuljettiin vielä kappale matkaa ja sitten laskettiin pohjoisrantaan. Usmanalla oli vähän ollut puhetta, että toinen puoli taivalta astuttaisiin, vaikka minä tahdoin, että kuljettaisiin veneellä, ja vähän nurjalla mielin näin laskettavan maihin, kun arvelin, että jalkamatka sittenkin tuli eteen. Mutta rannassa kuulin, että oltiinkin perillä; jalkamatka alkaa Putkuon niskalta. Ylös törmälle noustua käveltiin joku kivenheitto harvanlaista männikköä, sitten tuli eteen niitty, jonka poikki johti lankuista tehty parin kyynärän levyinen silta, ja niityn tuolla puolen näkyi kaupunki — se oli Kemi.