Puheen mukaan ilmaantui vähän ajan takaa molemmat suomalaiset majataloomme noutamaan kalujamme. Toinen heistä oli nimeltä Joona Matero, kotoisin Kiannalta, ammatiltaan seppä, toinen Aato Stierna, työmies, kotoisin Kuusamosta; molemmat pitkiä, vankkoja miehiä. Ennenkuin liikkeelle lähettiin, tuli kuitenki pieni lisäys äsköiseen maksunlaskuun tehtäväksi. Matero, joka vastakerrotuissa neuvotteluissa oli lopulla ollut läsnä, oli silloin luvannut lähteä kantajaksi 3 ruplasta, vaan peruutti nyt, sittekun oli Stiernaa puhutellut, sanansa, syyttäin tietämättömyyttään matkan pituudesta ja vaikeudesta, eikä sanonut saattavansa lähteä vähemmästä kuin S:kaan eli 1 ruplasta. S. taas vakuutti, että 4 ruplaa ei suinkaan ollut muuta kuin kohtuhinta (ja muuksi emme kyllä jälestäpäin sitä tahtoneet itsekään sanoa). No mitäs tehä, pyydetty maksu oli tietysti luvattava.

Rantaan Tuuloman varrelle tultuamme kului runsas puolitiima, ennenkuin kaikki lähtövalmistukset oli selvitetty. Tätä aikaa käytti kumppali R. pannakseen vilkkaimman vastalauseen koko näin tuumailtua lähtöä vastaan. Yllyttämällä hän yllytti varsinki lehtori S:ia tulkin kanssa menemään kaupungin ispravnikan eli pormestarin luo ja otkriiti listansa nojalla vaatimaan venekyytiä Joretnikaan asti. S. jo viimein joutui kahelle päälle ja alkoi menosta tuumailla saattajain kanssa, joitten joukkoon kalan kaimaki, ystävä Kuha, taas oli ilmestynyt; vaan viimemainitun puolelta kohtasi yhtä siivo kuin sitkeä vastarinta. "Kuka sen tietää", Matti arveli, "onko se ispravniekka kotona ja saapiko sitä tavata; ja mitäpä se asialle voipi; aika vain kuluu, että sitte käypi liian myöhäiseksi ollenkaan lähteä pitkälle taipaleelle", j.n.e. S. nyt kääntyi minun puoleen neuvoa kysymään, hyvin huomaten, että Matin arvelut vain olivat katumattoman esteitä. Jos minäki olisin häntä kehottanut menemään, hän epäilemättä olisi mennyt ja ehkä saanutki veneen, vaan kun jo olin nähnyt kylliksi vaivaa lähtöhommastamme, en ruvennut kehottamaan enemmän kuin kieltämäänkään, vaan jätin kaikki hänen omaan valtaansa. Totta puhuakseni olin omasta puolestani jo alkanut mieltyä pakolliseen maamatkaamme, koska siten olisi tilaisuus nähä sisämaata jäämeren rannikolla, joka veneellä kulkiessa ei tietysti voinut tulla kysymykseen. Kun siinä nyt parhaillaan tuumiskeltiin ja näytettiin tyhmiltä, ilmotti Matti, joka oli ollut kovassa hommassa, että pikku veneemme oli valmis, ja tiima teki kaikista arveluista lopun. Muutaman minuutin perästä olimme kaikki miten kuten sijottuneet pikkaraiseen alukseemme ja lähimme vinhan etelätuulen vallassa kulkemaan vuonoa alaskäsin. Lähtöhomma, johon koko aamupäivä oli kulunut, ei tietysti matkalla voinut olla puheeksi tulematta, varsinki kun se, matka nimittäin, oli sangen vaivaloinen, ja silloin asiat saattajaamme selitysten kautta astuivat uuteen valoon. He tiesivät ilmottaa, että kyydinpitäjä, jolla oli matkustavaisten kuljetus urakalla, ei, niinkuin hänen velvollisuutensa olisi kontrahin mukaan ollut, pitänyt vakinaisia kyytimiehiä, vaan haali kyydin tullessa saattajia mistä sattui saamaan, siten paremmin hyötyäkseen kontrahistaan. Toisesta veneestä he varmaan väittivät, että se ei ollut lähtenyt Tuulomajoelle kyytiin, vaan isännän omalle asialle, lohikalastuksesta tietoa hankkimaan, ja yhtä varmasti he luulivat, että jos olisi meillä tullut lähtöä ispravnikkaan (eli gorodnitshniin, järjestysmiehen luo), asia olisi toiselle uralle kääntynyt, koska Kuolan herrat kyllä pitivät oikeudesta huolta. Mitä Mattiin tuli, joka oli välittäjänämme ollut, niin hän saattajain mielestä kyllä tiesi, miten asia meille parhaiten olisi ollut järjestettävä, vaan seikka oli semmoinen, että Matti sattui olemaan kyydinpitäjän työssä eikä siis häntä vastaan kovin jyrkästi voinut etuamme valvoa. Saattajat itse eivät olleet tahtoneet neuvoja antaa, koska, vieraassa paikassa ollen, olivat peljänneet joutuvansa rettelöihin kaupunkilaisten kanssa. — Senlaatuinen se oli eromme Kuolan matalista majoista ja suurella kupulaella varustetusta kirkosta.

Kuolavuonon rannat kohoavat vähitellen kuta edemmäksi ulospäin kulkee, vaikka kohoaminen ei niin jyrkästi pistä silmään kun vuono hiljakseen levenee. Sinne asti, johon me kuljimme, olivat vuonon syrjät sievät katsella, kasvaen vihantaa ruohoa ja koivikkoa; jossakussa harvassa paikassa länsiranta pystyjyrkkänä kalliona suistui veteen, tarjoten erilaisille merilinnuille luoksepääsemättömiä pesimäsijoja. Koivikon keskeltä näkyi siellä täällä myöski joku mänty, helposti tunnettava tummemmasta väristänsä, vaikka varsinainen mäntymetsä alkaa vasta pari neljännestä eteläpuolella Kuolaa. Rantojen vihannuus ulottuu runsaasti puoliväliin vuonoa eli tuolle puolen Srednii saliivin, ja vasta sieltä alkaen ne vähitellen muuttuvat alastomiksi kallioseiniksi. Vuono on syvä, niin että Wienan ja Ruijan välillä kulkeva höyrylaiva "Arhangelsk" voipi tulla aivan lähelle Kuolaa.

Se paikka vuonon länsirannalla, johon venematkamme loppui, oli ryssän ilmotuksen mukaan nimeltä Kiia faraaka, vaan Uuran suomalaiset sitä kutsuivat Launajoen suuksi. Pieni puro siihen laskiki tunturilta. Vuono, joka tähän asti kulkee pohjoisluoteista suuntaa, kääntyy tässä koilliseen päin, niin että sitä alemmaksi laskeminen ei enään hyödytä Uuraan jalkaisin aikovata. Rannalla oli toista kyynärää korkea kalastajantupaa ja rantaan laskiessa veneemme kulki "tupulissa" olevan lohiverkon yli. Tuvassa ei kuitenkaan ollut ketään kotosalla. Ensi työ maalle päästyä oli kantovärkkien laitto. Venäjän Lapissa käytetään omituisen näköisiä, vaan mukavia, "kroossiksi" kutsutuita kanninneuvoja: ne ovat korkean, vaan kaitaisen luokan kaltaisia, jonka vartten väliin verkko on sidottu; varren päitä yhistää poikkipuu. Varsista lähteväin olkahihnojen kautta ne ovat selässä kannettavat. Valmiita kroosseja ei saattajillamme ollut muassa, että tilapäiset semmoiset oli tehtävät, s.t.s. noin syllänpituinen koivunvesa taivutettiin luokalle, päät vilistettiin poikkipuulla ja verkon virkaa sai pari kertaa ristiin sidottu köysi tehä. Kroossintapaisia kanninneuvoja sanoo Friis käytettävän Norjanki tunturimaissa, Kun väli-aikaiset kroossimme oli valmiiksi saatu, johon kului runsas puolitiima, lähettiin kohta taipaleelle. Kello oli silloin vähä vaille 3 jpp.

Matka kävi aluksi ylöspäin vuonon hyvin jyrkkää rantatörmää tiheän varvikon läpi tuskin tunnettavaa polkua myöten, jota kappaleen aikaa ensin haettiin, Se paikka, josta nousu tapahtui, oli notkelma kahen vuoriharjun välissä, joista varsinki etelänpuolinen oli hyvin korkea. Vuonolle tullessamme tämä notko oli näyttänyt varsin matalalta, vaan tässä saimme tehä havainnon, jonka uudistamiseen minulla jälestäpäin usein oli tilaisuutta, että tunturein välissä olevain notkojen korkeuden suhteen silmä voipi pettyä melkein yhtä isosti kuin outojen vesimatkain suhteen. Yhteen menoon emme jaksaneet törmän päälle nousta, vaan täytyi 3—4 kertaa seisahella hengähtämään, ennenkuin palavissa päin ylös päästiin. Vähintäinki 200, vaan kenties lähes 300:ki, jalkaa korkean pitäisi arvatakseni törmän olla. Ylhäältä oli taaksepäin laaja näköala pitkin vuonoa Sredniin asti; eteenpäin tuli molemmalle sivullemme notkon syrjät ja kohastaan matkan suuntaan länttä eli luodetta kohti jonku neljänneksen päähän yksinäinen korkea tunturi, jonka nimi ryssän ilmotuksen mukaan oli goraa Vertjaasha. Tunturin juurelle maa kohosi tasaisesti, vaikkei kovin jyrkästi. Vähän levähettyämme törmän niskalla ja arveltuamme, että minkäänlainen matka nyt edessä on, kun alku on tämmöinen, lähettiin painamaan tunturia kohti. Se poluntapainen, jota ensin oli tultu, hävisi pian kerrassaan, joka oli sen puolesta suuri vahinko, että maa oli hyvin märkää ja soista: nilkkoja myöten saatiin vedessä kahlaa, ja minulla, joka kuljin kalossit jalassa, alkoi vesi niitten suista mennä sisään, jonkatähen riistin ne pois ja viskasin ne muutamalle mättäälle. Kun tunturin juurelle oli tultu, ei ruvettu sitä kiertämään vaan lähettiin ponnistamaan suoraan sen huippua kohti, ryssä etupäässä. Ensin arvelimme, että tunturin kupeita ehkä ei olisi päässyt kulkemaan, vaan ylös tultua hoksasimme; että ryssä oli huipulle kiivennyt saadakseen matkan suunnasta vissin tiedon. Sillä välin kuin hän tihrusilmin tähysteli eteenpäin, käytimme me tilaisuutta katsellaksemme ympärillemme jokaiselle ilmansuunnalle leveävää Lapin tunturimaata. Siitä päättäen, että vuonon rannalta tunturin huipulle noustessa tiimakausi oli kulunut, oltiin noin 900 à 1000 jalan korkeudella ja näkö-ala edessämme oli siis suunnille yhtä laaja kuin Nuoruselta. Kovin jylhää oli se maisema, jota saimme katsella, paljo jylhempää kuin Nuoruselta nähtävä. Metsiä ei ollut missään, vähän varvikkoa vain tunturin juurella, vesiä ei myöskään, paitsi joku pieni tunturilampi siellä täällä ja vuono takanamme; alastomia, pyöreäpäisiä ja paikotellen lumikylkisiä tuntureita vain loppumattomassa jaksossa näkyi joka suunnalle. Aavaa merta ei voinut erottaa. Tuota hedelmätöntä ja hengetöntä sekä samalla äärettömän avaraa erämaata katsellessa täytyi mielen synkistyä, niin heleän kirkas kesäpäivä kuin oliki, ja kun ryssä oli tarkastuksensa lopettanut, osottaen lähimmän matkan määräksi toista tunturia luoteessa päin, aljettiin joutusaan laskeutua goraa Vertjashan läntistä syrjää alas. Sen juurella oli taas märkää maata ja lopuksi ylikahlattava puro, ja puron tuolla puolen alkoi vähän matkan perästä se toinen tunturi, joka taas oli ensin noustava, sitte laskettava. Kolmisen neljännestä oli sen tehtyä astuttu taipaletta ja tällä kohalla vähän haukattiin; senjälkeen uudestaan lähettiin matkaan. Ylös alas tunturintapaisia mäkiä sekä soisten varvikkonotkoin poikki sitte kuljettiin vähäisillä levähyksillä kolme tiimaa yhtämittaa. Tie — eli oikeammin sanoen matka, sillä tiestä ei ollut paljo taikaa, ainoastaan siellä täällä oli joku kappale poronpolkua — kulki muutamissa kohti tunturilampien välitse, ja omituista oli nähä, kuinka vasemmalle kädellemme tulevan lammin vesi saattoi olla meidän jalkaimme tasalla, kun oikealla kädellä, johon maa vietti, toinen lampi jonku kivenheiton päässä oli syvällä allamme. Lammikkoseudusta lähettyämme marssittiin tiimakausi ettei tietty, oltiinko oikeassa vai eksyksissä. Tien viittoina on tällä taipaleella kaksi päällekkäin olevaa kiveä tunturein huipulla, joista alempi ja isompi on luojan asettama, ylempi ja pienempi ihmiskäden nostama; kirkasta taivaanrantaa vasten voipi näitä kiviä helposti erottaa tunturilta tunturille, kun vähänkään suuntaa tietää. Oppaamme, joka oli huononäköinen ukko, vei meitä muutamaa pohjaan päin tulevaa tunturia kohti, osotti sen harjaa ja kysyi, näkyykö kahta päällekkäistä kiveä. Ei näkynyt. Kuljettiin vähän lännempää suuntaa, jo tekee ukko taas saman kysymyksen toisen tunturin suhteen. Yhtä kieltävä vastaus. No jatkettiin yhä kulkua loivasti vaan ehkä neljänneksen pituisesti kohoavaa tunturia kohti; kysymystä odottamattaki silmämme terävästi olivat kiintyneet sen harjaan. Hyvän aikaa kuljettiin kiviä erottamatta, vaan äkkiä — hyvä merkki — jouduttiin poluntapaiselle, ja samassa huomattiin vaaran harjullaki nuo etsityt kivet. Oikeassa siis oltiin ja kohta istuttiin hetkeksi huokaamaan Thisikova goraan tunturille, jossa taival sanottiin olevan puolivälissä. Kello oli nyt 8.

Tällä kohalla meitä yhytti kolme Uurasta tulevaa kolttalaista. Ne olivat matkalla Kuolaan ja kun olivat ensi kertaa tätä tietä kulkemassa, tulivat meiltä kyselemään tien suuntaa, ylempää vaaran harjulta havaittuaan meidät. Ilman opasta olivat tämmöiselle aivan tuntemattomalle taipaleelle lähteneet! Kyllä ei rohkeuden puute heitä vaivannut. Saatuaan opastusta ryssältä, jonka kanssa yksinään he saattoivat puhua — kolttalaiset yleensä eivät suomea osaa — he palasivat heti noutamaan kapineitaan, jotka olivat taaksensa jättäneet, ja sivuuttivat kohta meidät uudestaan, avopäin kiireesti painaen Kuolavuonoa kohti. Laskuissaan he olivat sentään sen verran erehtyneet, että jo luulivat Kuolan likitienoilla olevansa vaikka vasta olivat puolitiessä vuonoon. Meitä olivat ensin luulleet karhuiksi; se vielä olisi puuttunut, että kuulia olisi ruvennut tuiskuinaan korviemme ympärillä — heillä oli näet pyssyt muassa.

Kun taipaleen kerran on kahtia saanut, kuluu jälki-osa aina verraten helposti, ja niin kävi tavallansa nytkin. Kuitenki epäilen, oltiinko Tshisikova goraalla puolitiessä. Maat tästä eteenpäin olivat tosin yhtä mäkisiä kuin tähän asti, niin että yksi tunturi toisensa perästä oli ylikuljettava, vaan niin korkealle vaaralle kuin goraa Vertjaashalle lähellä Kuolavuonoa ei enään kiivetty, notkot tunturein välissä eivät enään olleet niin vetisiä kuin ennen, ja sitäpaitsi oli nyt hyvästi tuntuva polku perille asti, joka huomattavasti helpottaa ja jouduttaa astumista. Kun yhtäkaikki jälkimäisellä osalla taipaletta viivyttiin saman verran, jollei vähän kauvemminki, kuin edellisellä eli yhteensä 5 tiimaa, arvelen, että taipaleen keskikohta on siirrettävä vähän lännemmäksi Tshisikova vaaraa, jota arvelua mielestäni kolttainki vastamainittu ereys laskuissa vahvistaa. Mitään mainittavampia, erittäin silmään pistäviä paikkoja ei jälkitaipaleella ollut; muutamassa kohti kulki polku pitkin osero Gremjatshniskaksi nimitetyn kauniin järven länsirantaa. Matkaa muuten olisi huvikseen saattanut jatkaa, kun oli erittäin ihana yö, eli oikeammin sanoen yön seutu, sillä päivähän paistoi kirkkaasti kaiken aikaa, vaan tuo Lapin kesällinen vitsaus, sääsket, tahtoi taaski liiaksi tehä kiusaa. Niin kauon kuin kovassa liikkeessä oli ja ahkeraan korviansa huiski taikka tunturein harjalle seisahtui vastatuuleen, tuli noilta yksitellen mitättömiltä, vaan äärettömän paljoutensa kautta peljättäviltä verenjuojilta miten kuten toimeen, vaan niin pian kuin alemmalla maalla hetkeksikään istahti levähtämään, oli kuin polttavassa tulessa. Harsuvaatteista (fluureista) ja muista päähineistä ei ollut tarpeeksi apua, sillä nuo ahneet viholliset joko pistivät vaatteen läpi tai tunkeusivat kasvojen puolelta vaatteen väliin; huiskiminen ei myöskään riittänyt, ja tappaminen oli tarpeeton, sillä yhen tapetun sijaan ilmestyi kymmenen tappamatonta tai paremmin sanoen sadan sijaan tuhat. Vasta lopulla taivalta keksimme keinon, joka oli jotenki hyvä: että nimittäin levähtäissä heti heittäyttiin pitkäkseen maahan ja vedettiin takki pään päälle. Se oli ainoa tapa, jolla hetkeksi saattoi vähän rauhaa saada.

Viimein alkoi lähimpäin vaarain takaa siintävät taaemmat vaarat värinsä kautta ilmottaa, että niiden ja edellisten välillä oli pitempi matka — arvaten vuonon vesi; niityiksi kelpaavia heinikoita ja jonkulaisia koivikoita tuli näkyviin; karjapolkuja, puitten kantoja ja muita ihmisasuntojen lähisyydestä puhuvia merkkejä pisti silmään, ja klo vähän yli 1 seisottiin mäellä, joka loivasti laskeusi alas merenlahteen. Perillä oltiin — Saanivuono, Uuran syrjäkylä, oli edessämme. Lahen perukkaan heti vasemmalla kädellämme laski pieni puro, Saanijoki, ja lahelman toisella puolen näkyi talo, jota kohti lähettiin astumaan. Vielä oli viimeinen koe kestettävä, ennenkuin katon alle päästiin, nim. joen yli pääsö. Se oli noin 2—3 syltää leveä, kyynärää syvä ja virtava. Miten kuten siitä jokainen kuitenki kahlasi poikki ja taipale oli siten loppunut.

Saanivuono.

Matkaa Launajoen suusta Saanivuonoon oli ilmotettu 5 penikuormaksi. Siinä kuitenki varmaan oli liikoja pantu, He viivyimme taipaleella yhteensä 10 tiimaa, jonka ajan kuluessa ei maantietäkään tai hyvää polkua kerkeäisi paljo päälle neljä penik., mitä sitte semmoista tietä, kuin tämä taival varsinki alkupuolellaan oli ollut. Siksi en voi uskoa tätä matkaa pitemmäksi kuin noin 3 1/2 penikuormaksi.