Uuravuono tunkee jäämerestä mannermaahan samaa, länsieteläistä suuntaa kuin Kuolavuono, noin 3 penikuormaa lännempänä tästä. Niemimaa vuonojen välissä tulee merelle päin yhä korkeammaksi ja kallioisemmaksi, kunnes se pystyjyrkästi päättyy mereen, muodostaen kummanki vuonon suulla kallioniemet, joista Uuravuonon puolista sanotaan Siukun niemeksi eli "Vorju bafteksi", Kuolavuonon puolista Pogo-navolokaksi eli Korelan niemeksi. Uuravuono on suustansa melkein yhtä leveä kuin Kuolavuonoki eli 5—6 virstaa, vaan ei pistä maahan kuin kolmannen eli neljännen verran niin syvälle kuin Kuolavuono; se on toisin sanoen vain 1 1/2 eli 1 3/4 penik. pitkä. Ala- s.o. pohjois-osa vuonoa on jaettu kahteen haaraan vuonon suusta ylöspäin vuonoa ulottuvan 7 virstaa pitkän ja paikotellen kahtaki virstaa leveän saaren kautta, jonka nimi on Häräntaljansaari (lapiksi Härgadak-suolo, venäjäksi Friisin mukaan Salim-osero, jonka kait pitänee olla Salim-ostrov). Tämän saaren eteläosasta on lähes penikuorma Uurajoen suuhun, vaan sitä ennen vuono itärannalleen muodostaa lahelman, tuon jo mainitun Saanivuonon. Saanivuonoon laskeva Saanijoki tulee Saanijärvestä, johon joensuusta on pari, kolme neljännestä ja joka ei ole penikuormaa pitkä (vrt. Inbergin karttaa); yhä ylöspäin jokea kulkiessa tullaan toiselle järvelle, nimeltä Lastajärvi. Uurajoki taas juoksee penikuorman pituisesta Uurajärvestä — eli Uurajärvistä, sillä niitä sanottiin olevan kaksiki, alainen ja keskimäinen U.järvi — joihin joensuusta on 3 penikuormaa, ja kun niistä noustaan jokea ylemmäksi, tullaan Kalpajärville (Kilpijärville?), joita kuului olevan koko kolme. Joensuusta alkaen kasvaa kuta kuinki hyvää koivikkoa pitkin jokivartta, ja hirsiä saatiin varemmin jo Uurajärven tienoilta, ehkäpä alempaaki, vaan nyt niitä tavataan vasta Kalpajärvien seutuvilla. Hyviä niittymaita löytyy pitkin jokivartta.
Uuravuonon syrjät ovat jylhää, vedestä jyrkästi parin kolmen sadan jalan korkeuteen kohoavaa kalliokkoa, jossa turhaan etsii mitään talonpaikaksi sopivaa kenttää. Vaan vuonon perukassa joensuussa väistyy länsirannalla tunturi noin 1/2 virstan päähän vedestä ja jättää siten itsensä ja joen väliin laajan, aivan tasaisen ruohokentän. Tämän kentän laidassa pitkin jokivartta seisoo Uuran alakylä, joku 6—7 taloa. Etelään käsin rajottaa alakylää korkeanlainen mäenkukkula jokivarrella, jonka kukkulan länsisyrjää tie kiertää. Kun tätä tietä kulkee, tulee kukkulan tuolla puolen syvän kurun eteen, jonka pohjassa puro juoksee; sen yli eivät kyläläiset ole pystyneet mitään siltaa rakentamaan — yksimielisyyden puute — ja sen suusta on siis veneellä ylikuljettava. Kurun toisella puolen on taas kymmenkunta taloa jonku virstan matkalla pitkin mutkittelevan joen länsivartta; varakkain talo niistä on Pelto nimisen Kemiläisen, joka myös on kylän vanhimpia taloja. Näitten talojen eteläpäässä vuoristo taas lähenee jokea korkealla tunturilla, jonka nimi provasti Thauvonin tyttären mukaan on Sallinvaara ja jonka kylkeä töin tuskin pääsee kulkemaan; vaan sen eteläpuolella taas laajenee maat hiukka, ja siellä vielä löytyy 3—4 taloa, joista joku on joen itärannallaki. Koko kylän pituus on tällä tavoin noin 2 virstaa.
Uurassa löytyi meidän käydessä 19 asuttua taloa, joista 2 oli tehty turppaista, muut hirsistä; sitäpaitsi 2 taloa oli joku aika taapäin palanut ja 1 seisoi autiona. Asukasluku oli 95 miehen- ja 89 vaimonpuolta eli yhteensä 184 henkeä. Lehmiä oli jokaisessa talossa ainaki joku lypsävä, vaan enimmästi useampia, niin että koko kylän karja teki 57 lehmää ja 26 vasikkaa. Lampaita oli puolitoista sataa ja niitä pidettäisiin enemmänki, vaan sudet ovat viime aikoina liiaksi tahtoneet niitä ahistella. Vähäinen määrä porojaki, eli noin 800, kyläläisillä oli. Merellä käymistä varten löytyi kylässä 5 "vämpööriä", yhtä monta "lyysterpootia", 4 otrinkivenettä ja 10-kunta soutuvenettä.
Jos vertaa näitä numeroita niihin, jotka kirkkoherra Thauvon ensi käynniltään Uurassa kevättalvella 1870 ilmottaa (Kirjallisessa Kuukauslehessä, 1870, n:o 11), niin huomaa, että siirtokunta on hiljakseen, joskin ei erittäin rutosti, kasvanut. V. 1870 oli talojen määrä 16, joista 4 turppaista, asukasluku noin 160 henkeä, siihen luettuna Kuolanki suomalaiset, lehmäin määrä 40—50, venetten: 3 vämpööriä, 4 otrinkia ja 10 soutuvenettä. Lännempänä ryssän rannalla on siirtolaisten lisääntyminen, varsinki Pummangissa, ollut isompi, niinkuin tulemme näkemään.
Uuran siirtokunta on nyt vähän päälle 20 vuotta vanha. Sen alkuperustajiksi Thauvon mainitsee Sodankyläläistä Pekka Marjavaaraa, Kuusamolaista Tuomas Törmästä ja Ruijassa syntynyttä Juhana Aaprami Arpelaa, jotka v. 1860 olisivat siirtyneet tänne. Meille ilmotettiin, että vanhin talo Uurassa olisi jo mainitun Pelto nimisen kemiläisen, joka kolmen muun miehen kanssa kolmattakymmentä vuotta taapäin oli tänne asettunut. Voisi ajatella maholliseksi, että nuo kolme muuta miestä olivat juuri ne, jotka Thauvon mainitsee, ja että siis alkuperustajia oikeastaan olisi ollut neljä; ja kenties asia niin onki. Vaan mitä Aaprami Arpelaan tulee, niin hän ja hänen veljensä Salomon Arpela, jotka ovat kotoisin Vanhasta Kartanosta Ala-Torniosta, nyt vakuuttivat tulleensa v. 1860 Pummankiin, siellä asuneensa kaksi vuotta, sitte siirtyneensä Muotkaan, jossa asuivat vuoden, ja sitte vasta muuttaneensa Uuraan, siis v. 1863 l. 1864. Tämä ei taho sopia T:n ilmotuksen kanssa yhteen; sitäpaitsi sen ukko Marjavaaran, Arpelain hyvän ystävän, nimi, joka vielä eli Uurassa, ei ollut Pekka, vaan Salomon — mahollista kuitenki että hänellä oli molemmat nimet. Miten asianlaita oikeastaan lienee; siihen katsoen, että kirkkoherra T:n käydessä asianomaisten muistin olisi pitänyt olla tarkemman kuin nyt 12 vuotta myöhemmin, olisin omasta puolestani taipuvainen pitämään hänen ilmotustaan oikeana. Hauskaa voisi olla, jos se pappismies, joka tulevalla kertaa sinne lähtee, saattaisi tästä seikasta varman selvän saada.
Alimpana Uurajoen suussa länsirannalla löytyy vielä puolitusina lappalaiskotain kaltaisia turvemökkejä, joitten likitienoilla nähtävistä kreikalaisista risteistä arvaa, että ne ovat venäjän kansan rakentamia. Niissä olostaaki ryssiä aina sen aikaa, kun vuonon perukasta ovat kalansyöttiä hakemassa, Useat ristit osottavat kuolleitten sijaa, toiset jotaki muuta muka merkillistä tapausta. Venäläiset ovat ylimalkaan hyvin halukkaita ristien pystyttämiseen.
Elämä jäämeren rannalla.
Yhellä sanalla saattaa ilmottaa elämisen yleisen luonteen tuolla ylhäällä pohjoisen valtameren partaalla; se on sanalla kalastaminen. Kalastus on rannikko-asukasten pää- ja voipi sanoa ainoa elinkeino, josta heidän toimeentulonsa kokonaan rippuu ja jota kaikki heidän työnsä ja tuumansa tarkottaa. Joku tuki heidän taloudellensa on karjanhoidosta ynnä muista pienistä ansiolähteistä, vaan näillä on kalastuksen rinnalla aivan vähäinen merkitys. "Meri on meidän pelto", onki jäämeren suomalaisten kesken tavallinen ja varsin sattuva lauseparsi.
Katselkaamme siis millä tavoin kalastusta harjotetaan.
Kenties on sopivin alkaa kalliimmalla osalla pyyntivarustuksista, pyytöveneillä. Semmoisina käytetään etupäässä n.k. vämpöörejä, joka sana on väännös norjalaisesta fembörding l. fembäring. Vämpööri on lujasti rakettu, suuri vene, kokasta kokkaan eli niinkuin jäämerellä sanotaan taunista tauniin 7—8 syltää pitkä. Purjeita siinä ei ole kuin yksi vaan suuri raakapurje, joka vedetään 4 syltää korkeaan mastoon. Täkkiä ei ole, vaan perässä on pieni, rautakamiinilla varustettu kajutta. Vämpöörin kokat ovat korkeat ja ylin kylkilauta on enimmiten maalattu, tavallisesti siniseksi tai keltaiseksi, joten vämpööri on helposti erotettava ryssien käyttämistä veneistä, n.k. troinikoista; nämä näet ovat aina maalaamattomia ja veneen laita on niissä jotenki suora, kokkain puoleen kohoamatta, jonka ohessa ne myös ovat kömpelömmän näköisiä. Vämpöörin hinta on noin 5—700 kruunua; toisinaan sentään vähemmänki, jos sattuu paljon kaupaksi olemaan. Useimmat vämpöörit ovat näet ostetut länsi-Norjasta tulleilta kalastajilta.