Paitsi vämpöörejä käytetään pyynnissä myöski n.k. lyysterpooteja, norj. listerbaad, jotka ovat vämpöörin kokoisia ja näköisiä, sillä erotuksella taklauksen suhteen, että niillä on spriiseili ja fokka, sekä pienempiä soutuveneitä, joissa muistaakseni ei ole kajuttaa. Pyytöveneisiin vielä kuuluu pikku vene, jota sanotaan "paaskiksi" (norj. bask) ja joka matkoilla vedetään isomman veneen sisään, sekä 5-kourainen pieni ankkuri, jota sanotaan träkiksi (norjan drseg).
Kun vene kerran on olemassa, ei suuria lisävarustuksia tarvita turskanpyyntiin ongella eli niinkuin sanotaan hansnöörillä. Hansnööriin kuuluu ensin siima, s.t.s. tavallinen uistinrihma, jota sanotaan kaalaksi ja joka on kaksi palkkua, siis 90 à 100 syltää pitkä — sillä niin syvältä turskaa tavallisesti pyydetään; sitte noin 3-naulainen rautapaino, "rantakivi", jonka yläpäähän on kiinnitetty silmukoilla varustettu rautalankahaarukka; lopuksi syllänpituinen tapsu, "försyyni", jonka toisessa päässä on korttelinpituinen suuri onki, toisessa pieni messinkirustinki, "vierkko". Tuon rautalankahaarukan yhteen silmukkaan sidotaan kaala, toiseen vierkko, jonka määrä on estää försyyniä punoutumasta auki. Paino kulkee ensimäissä alas, sitte seuraa tapsu ja kaala rinnakkain, noin korttelin leveys välissä. Kaala maksaa Ruijassa 1 kr. 20 äyr. palkku, siis 2 palkkua 2 kr. 40 äyr.; rautakivi 50 äyr.; onki, vierkko ja rautalanka kuki 10 äyr., siis kaikki yhteensä 3 kr. 20 äyr. Sen suurempaa pää-omaa ei mies jäämeren rannalla tarvitse voidakseen toisen veneessä ja apulaisena eli niinkuin sanotaan "kipparina" ryhtyä kalanpyyntiin.
Jos turskaa sitä vastoin tahotaan pyytää pitkällä reivillä, liinalla, eli niinkuin ryssäksi sanotaan jarussalla, kysytään suurempia kustannuksia, joita en kuitenkaan numeron päälle tiedä ilmottaa; vaan enempään kuin sataan kruunuun ne kai kyllä nousee. Liinan täytyy näet olla sekä lujempi hansnööriä että kymmeniä kertoja pitempi ja sen ohessa varustettu tuhansilla koukuilla, jotka kuitenki ovat pienempiä kuin hansnöörin koukku. Liinain pituus luetaan "pookittain", niin että sanotaan liinassa olevan niin ja niin monta "pookaa". Tavallinen määrä pookia on 20—30, vaan usein 40 ja joskus 50:ki. Pooka merkitsee 100 syltää ja esm. 30 pookaa tarkottaa siis 3,000 syllän eli puolen penikuorman pituutta liinassa. Aina syllän päässä toisistaan riippuu pitkin liinaa noin 3—4 korttelin pituiset tapsut koukkuinensa ja liinassa, joka on esm. 30 pookaa pitkä, on siis 3,000 koukkua. Liinoja koetaan kerta vuorokaudessa tai jos on hyvä kalansaalis, kahesti; merkiksi, missä liina makaa, kulkee siitä "krapista" eli kiviriipasta, jolla liina lasketaan pohjaan, vedenpinnalle köysi, jonka päähän on sidottu tupuli, s.t.s. Ruijan puolella tavallisesti joukko köysikuteella ympärikäärittyjä, lapsenpään kokoisia klasipalloja, Venäjän puolella pölkynpää, varustettu luudantapaisella kepakolla.
Tuo laskutapa pookittain on saanut alkunsa siitä, että kun Ruijan puolella liinan koukkuihin pannaan syötit, joka usein tapahtuu sisällä huoneissa, liina lasketaan poikkimitaten noin kyynärää laajalle vanteelle (norjaksi baage, bogi), joka on päällystetty hämähäkinverkon näköisellä rihmakuteella. Tälle vanteelle mahtuu 100 syltää liinaa, ja niin pooka on tullut merkitsemään 100 syltää.
Turska (gadus morrhua) on se kalalaji, jota niin hyvin lihansa kuin maksansa tähen jäämerellä etupäässä pyydetään, vasta kerrotulla kahella tavalla. Suuressa määrin pyydetään kuitenki myös toista, turskan-sukuista kalaa saitaa (g. virens), ja tapahtuu sen pyynti, paitsi syksyisin verkoilla, varsinki sokkunuotalla. Tämä nuotta on neliskulmainen, kukin kulma 18 à 20 syltää pitkä, ja sen hoitamiseen tarvitaan neljä venettä, kussaki pari kolme miestä. Nuotta lasketaan matalikolle ja kun saitaparvi kulkee siitä yli, jonka huomaa purskutuksesta vesikalvossa, aljetaan nuottaa yhellä kertaa nostaa ylös ja samalla lyödä läiskitään veteen nuotan ympärillä, että kalat säikähyksissään painuvat pohjaan päin ja siten tarttuvat kiinni.
Varta vasten ei pyydetä, vaan yhessä turskan ja saidan kanssa saadaan runsaasti vielä kolmatta turskansukuista kalaa hyyssää (hysen l. kolja, g. æglefinus), joka tunnetaan mustasta pilkusta kyljessään. Se on hyvänmakuinen kala, vaan pienen maksansa tähen sitä vielä joku aika taapäin pidettiin niin halpana, että se joko veneestä viskattiin suoraa päätä takaisin mereen tai rannalla annettiin vaivanpalkaksi sille, joka erotti sen toisista kaloista. Nykyään se kuitenki otetaan talteen.
Varsinainen turskanpyynti jäämerellä, johon läheltä ja kaukaa ihmisiä tulvaa ottamaan osaa, kestää Maariasta lähemmäs Juhannusta. Sen jälkeen alkaa saidan pyynti, jota jatketaan pari kolme kuukautta; siihen eivät ulompaa tulleet sanottavasti ota osaa, koska he jo ovat, ainaki useimmat, palanneet kotiansa. Saidan pyynnin rinnalla harjotetaan kuitenki yhä edeskäsin turskan pyyntiä ynnä niiden muitten kalalajien, joita satutaan saamaan, niinkuin paltaan (hypoglossus maximus), jota venäläiset pitävät herkullisimpana kalana, kammeliaan (pleuronectes flesus), tainarin (anarichas lupus), y.m. Pallas on aika poika, kun täysikasvuinen sattuu: pituus 5 jalkaa, leveys lähes yhtä suuri, paino 5—6 leiviskää. Tainari on turskankokoinen, vaan sen puolesta merkillinen, että sillä on pyöreä eli pallomainen pää ja suussa lujat hampaat, joten se on hyvin ilkeännäköinen; norjalaiset sitä kutsuvat "merikissaksi" (hafskatt). Perttulin jälkeen alkaa syksyn tullessa kalastaminen kaikissa paikoissa loppua, osittain huonojen ilmojen ja pimeän tähen, osittain syystä, että ryssän laivat, joihin kesäkalat enimmästi myödään, silloin lähtevät pois, eikä kalastusta sitte harjoteta paljo muuta kuin kotitarvetta varten. On kuitenki vielä yksi pyynti jälillä, jota toimitetaan eli niinkuin lausepari kuuluu "istutaan" myöhemmin syksyllä sekä kevättalvella: holkerin. Holkeri (scymnus microcephalus), norjaksi haakjerring, on hyvin raatelevainen hai-kala, tavallisesti paria syltää vaan toisinaan kolmea neljää, vieläpä sanotaan joskus viittä kuuttaki, pitkä. Sitä pyydetään onkimalla, enimmästi noin puolentoista sadan syllän syvyydeltä, toisinaan matalampaaki, niinkuin esm. Uuravuonosta, joka ei ole 80—90 syltää syvempi. Onkivärkit tämmöistä otusta varten ovat vähän jykeämpää laatua kuin tavallisesti. Onki on sormenpaksuisesta rautalangasta tehty, noin kolmea korttelia pitkä; tapsuna on syllänpituinen, sormenpaksuinen rautakettinki, ja siimana paksu touvi; "rantakivi" painaa noin puoli leiviskää. Kun kala on tarttunut hylkeen ihralla syötettyyn onkeen, haalataan se ylös veneen kylkeen, vatsa halkaistaan ja maksa otetaan ulos, jonka jälkeen vatsa puhalletaan ilmaa täyteen, haava sidotaan kiinni ja kala lykätään vesi-ajolle. Muuta ei nykyään kalasta käytetä kuin maksaa, vaan toivottavasti kohta opitaan kalan lihaaki hyväkseen käyttämään. Kuitenki pyynti kannattaa paljastaan maksanki tähen, sillä siitä saadaan yhtä hyvää traania kuin turskan ja saidan maksoista, ja yhestä ainoasta suuremmasta holkerista lähtee 4—5 tynnyriä maksoja.
Kaikkein edellä lueteltujen kalalajien, paitsi ehkä holkerin, pyytäminen on niin yleinen, että siihen ottaa osaa jok'ainokainen joka vain kynnelle kykenee, ja siitä elämän yleinen luonne jäämeren rannalla muodostuu. Kalastuksista puhuen ei kuitenkaan sovi jättää mainitsematta vielä kahta pyyntiä, jotka kyllä eivät ole yhtä tärkeöitä kuin vastakerrottu, vaan joista ainaki toinen tuottaa harjottajalleen suuria rikkauksia. Ne ovat lohen ja valaskalan pyynti. Lohi nousee kaikkiin jäämeren jokiin ja sitä pyydetään niin hyvin itse joeissa, enimmästi padoilla, kuin myöski vuonoissa ulkopuolella jokien suuta verkoilla. Lohenpyyntiä harjottavat etupäässä lappalaiset. Kovin tuottava ei lohensaalis kuitenkaan ole varsinkaan Venäjän puolella, niinkuin ne summat, joista pyynti joessa usein on arennille annettu, osottavat. Uurajoessa esm. maksettiin nyt lohipadosta ainoastaan 24 ruplaa arentia; arenninpitäjä oli eräs kyläläinen, jo mainittu Pelto niminen kemiläinen. Muutama vuosi taapäin eräs engelsmanni kuitenki oli siitä maksanut 100 ruplaa, Jollen kuullut väärin, oli engelsmanneilla lohenpyynti Paatsjoessa nyt arennilla 212 ruplasta. Ruijan puolella on saalista Näytämönjoessa viime vuosina laskettu noin 7—800 kruunuksi, vaan esm. lohenpyynnistä Alattion joessa eräs englantilainen lordi joku aika taapäin maksoi vuotista arentia 1,200 peesiä, s.t.s. 6,700 markkaa, joka venäjänpuolisiin arenteihin verraten on suuri summa. Valaskalan pyynti sitävastoin on kannattavampi yritys. Sitä on viime vuosiin asti harjottanut ainoastaan yksi mies Vesisaaressa, Tönsbergiläinen Sven Foyn, joka keksi omituisen keinon harppunan heittämiseen, s.o. ampumisen ja keksinnölleen sai 10-vuotisen patentin. Hän on usein saanut satamäärin valasta kesäkaudessa ja jos tuloksi yhestä valaasta vain luetaan 3,000 markkaa, karttuu kuitenki koko kesän saaliista arvossa pidettävä summa. Sittekun hänen patentinsa loppui, on Ruijan puolelle perustettu ainaki kolme jollei neljä valaskalatehasta, nimittäin kaksi Rautavuonoon ja yksi eli kaksi Wuoreijaan. Venäjänpuolisella rannalla ei ole löytynyt ainoaakaan, vaikka valaita kyllä käypi sielläki, varsinki Muotkavuonossa, vaan viime aikoina pari venäläistäki yhtiötä on ryhtynyt valaskalatehtaan perustamisen hankkeisiin.
Kun turskan pyynnissä on oltu ja kalaa saatu, viedään kalat joko suoristaan kauppiaalle tai kotia itsensä valmistettavaksi. Edellinen tapahtuu, jos koti on kaukana ja kauppias likellä sekä kalansaalis on hyvä ja rahanpuute kova, Kalat myödään eri tavalla, Venäjän rannalla painon jälkeen, Ruijassa kappalettaan, s.o. satamäärin, jolloin kaksi pienempää kalaa luetaan yheksi. Jos taas kalat viedään kotia, ryhytään rantaan tultua heti niiden valmistamiseen, jolloin ensin pää leikataan pois, sitte otetaan sisälmykset ulos ja, maksat kerätään ammeisiin, sitte kala halkaistaan, ja kaiken tämän tehtyä kalat joko pannaan "henkomaan", s.t.s. rippumaan ja kuivamaan noin syltää korkealle maasta asetetuille pitkille tangoille, joita sanotaan jälleiksi (norj. hjaeld), taikka suolataan suolahuoneissa. Varemmin keväällä kalaa enimmästä kuivataan, jolloin se erotus kuivaamistavassa on huomattava, että ruijalaiset ripustavat kalan pyrstöstä, ryssät niskaluusta; myöhemmin keväällä ja kesällä kalat taas enimmästi suolataan, koska kuivatessa niihin tahtoo ilmestyä toukkia. Turskanpäitä ei ennen huolittu ottaa talteen kuin joku osa vain, jota käytettiin ruuaksi elukoille; nyt ne tarkasti korjataan, sittekun on rakennettu tehtaita guanon valmistamiseksi niistä.
Saitaa voidaan valmistaa samalla tavoin kuin turskaa, s.o. kuivaamalla tai suolaamalla; vaan kuivaaminen ei lämpiminä kesinä tule paljo kysymykseen, toukkien tähen. Semmoisina kesinä sentähen melkein kaikki ja kylmempinä kesinäki suurin osa pyydetyitä saitoja myödään tuoreina ryssän laivoihin, joihin ne suorastaan suolataan; jolloin myönti enimmästi tapahtuu vaihtokaupalla, niin että maksuksi otetaan jauhoja ja kryynejä. Länsi-Ruijassa kuivataan kylminä kesinä suurempi määrä saitoja, jotka sitte viedään varsinki Ruotsiin, jossa niitä pidetään parempana kuin muuta kuivattua kalaa.