Karabella ja Oneikan saari.
Maalle astuttuamme seisoimme sen suuren, saarentapaisen niemimaan rannalla, jota norjalaiset kutsuvat Fiskeröksi, venäläiset riibatshi polu-ostroviksi, ruotsalaiset fiskarhalföksi, vaan jäämeren suomalaiset Karabellan niemeksi; Kalasaarennon nimeä, jota suomen kirjakielessä enimmästi käytetään, viimemainitut eivät tunne. Lapiksi on niemimaan nimi Friisin mukaan Gikker njarg. Inbergin kartasta saapi jotenki tarkan käsityksen tämän maan ulkomuodosta; kuitenki kartta sietää sen verran oikasua, että niemimaan itäranta siinä on kuvattu liian lyhyeksi, pohjoisranta taas liian pitkäksi: edellinen nim. on noin 2 1/2 penik. pitkä, jälkimäinen noin 4 penik.
Karabellan hamina, jossa tullessamme yksi skuunari oli ankkurissa, on sievä, pyöreähkö lahelma niemimaan itärannalla, noin 3 neljännestä etelämpänä saarennon koillisnokkaa; itätuulella hamina ei kuitenkaan anna mitään suojaa, kun lahelma on sinne käsin aivan aukinainen. Lahelman pohjoisrannalla on muutamalla pietarilaisilla kauppiaalla (Pallisenilla?) useoita rakennuksia: suuri 2-kertainen asuin- ja kaupparakennus, pääty rantaan päin, jossa myöski on makasiineja kalan säilytystä varten, sen vieressä pienempi 1-kertainen asuinrakennus, sitte traanin keittohuoneet, huone, jossa syöttökalaa keinollisella tavalla pidetään jäätyneenä, y.m. Syrjempänä on muutamalla suomalaisella talonsa, jossa elätetään pari lehmää; vaan muita taloja ei pohjoisrannalla enemmän kuin lahen muillakaan rannoilla ole. Syksyn tullen kaikki tuon pietarilaisen kauppiaan väki lähtee pois ja ainoaksi talvi-asukkaaksi paikalle jääpi mainittu suomalainen, joka siinä sitte keväimeen asti toimittaa vahin virkaa.
Sen yön, minkä Karabellassa viivyimme, vietimme kauppalaitoksen hoitajan, erään norjalaisen, hra Seebekin luona, joka kohteliaasti kutsui meitä sisään, kun paikan taloseikoista tietämättä kyselimme, missä yösijaa voisi saada. Mitään maksua ei yökortteerista eikä muusta kestitsemisestä otettu vastaan. Aamulla, kun juuri oltiin lähtöhommassa, huomautti hra S. pienestä savupilvestä, joka näkyi Jeretnikan puolelta, ja sanoi parahodan eli tampin (höyrylaivan) olevan Vienasta tulossa. Se oli varsin onnellinen sattumus, sillä siinä minun sopi kohta kulkea Potseista Vaitokupaan, jolla välillä ei suomalaisia asu eikä muutenkaan löydy kuin yksi kalastuspaikka, Supuska, että veneellä kulku olisi ollut sulaa ajan ja rahan hukkaa. Ja vielä mukavampaa oli, kun hra S. vakuutti tampin viipyvän Karabellassa lastin ottoa varten vähintäinki kaksi tiimaa; matkalla Karabellasta Potseikkaan on näet Kalliopiirrustuksistaan kuulusa Oneikan saari (ven. Anikeijeff), jota olin päättänyt käydä katsomassa, ja tämän päätöksen saatoin siis panna toimeen, vaikka höyryssäki tulisin kulkemaan.
Karabellasta Potseikkaan on vain pari neljännestä meritse ja vielä vähemmän maitse. Kun olimme kiertäneet sen pienen niemen, joka Karabellan lahen pohjoispuolitse pistää mereen, näkyi heti edessämme suoraan pohjoiseen päin Oneikan saari ja sen ja mantereen välitse vähän taaempaa Potseikan rakennukset.
Oneikan saari on pienoinen liuskakivi-luoto. Sen pohjoisrannalla löytyy epätasaisten kivilohkareitten keskellä aivan sileä tanner, tavallisen kamarilattian kokoinen, joka on hakattu kirjotuksia täyteen. Nämät kirjotukset olivat useimmat paljaita nimiä ja vuosilukuja, ainoastaan vanhimpiin, jotka olivat lopulta 1500- ja alusta 1600-lukua, oli (tanskaksi eli saksaksi) tehty joku lisäys esm. kotipaikasta, eli että laiva oli ryöstetty, eli m. s. Friisin kirjassa löytyy usea näistä vanhoista nimikirjotuksista kuvattuna; tavallisin sukunimi niissä oli Hansen Flensborgista (Tanskassa). Uudemmista nimistä pisti silmääni J. Fr. Thauvon, 1873.
Näistä kalliokirjotuksista mainitsee jo Castrén matkamuistelmissaan (1 osa, siv. 175), vaikkei hän itse niitä nähnyt; vaan sen kertomuksen mukaan, minkä hän kuuli, niiden sisältö olisi ollut toisenlainen. "Muinais-aikoina oli nimittäin eräs englantilainen merirosvo joka kesä tullut laivallaan 'Muurmannin' rannalle kalastajilta veroksi perimään kaloja, traania, jauhoja, kryynejä y.m. Jos kalastajat kielsivät veroa maksamasta, vaati rosvo parasta painijaa kaksintaisteluun. Kun englantilainen oli uljas ja väkevä, ei yksikään kalastajista rohjennut taisteluun ruveta, vaan maksoivat kernaammin vaaditun veron. Eräänä kesänä oli kalastajien joukossa mies, jota hänen mitättömän ulkonäkönsä tähen käytettiin kokiksi, vaan joka yhtäkaikki oli erinomaisen väkevä. Tämä suostui merirosvon vaatimaan taisteluun, ja hänen onnistui viimein vapauttaa kalastajat tuosta ikävästä vieraasta." Kertomuksen tästä voitostaan kokki sitte olisi hakannut kallioon.
Hyvin mahollista on, että venäläisten kalastajain kesken yhä vielä on sama luulo kirjotusten sisällöstä olemassa, vaan sittekun Friis julkaisi kertomuksen käynnistään tällä paikalla, joka käynti tapahtui juuri Castrénin ilmotusten johosta, tietää sivistynyt mailma, että mainittu luulo on väärä. Mitä sen sijaan tulee tuohon kaksintaistelujuttuun, kuulimme meki siitä saattomiehiltämme sillä lisäyksellä, että taistelu tapahtui mantereella kivikehän sisällä ja että merirosvo silloin heitti henkensä, jonka jälkeen hän haudattiin kehän sisään. Vieläki tarkemman kertomuksen kuuli Friis palvelialtaan, lappalaiselta Nille Haitilta, niinkuin hänen kirjassaan on luettava. Kaikille Lapin niemen kansoille, venäläisille, lappalaisille ja suomalaisille, tuo juttu siis näyttää olevan tuttu ja jotain todellista perää siinä siis täytynee olla.
Friis muuten kokee tuolle tarulle saada historiallisen selityksen. Noin 300 vuotta takaperin löytyi nimittäin Petsamon vuonon perällä Petsinginjoen varrella venäläinen luostari, joka kalanpyyntinsä ja kauppansa kautta oli erittäin kukoistavassa tilassa. V. 1556 suuriruhtinas Iivana Vasiljevitshilta saadun lahjakirjan nojalla tämä luostari näkyy lyöneen allensa koko kalanpyynnin merenrannikolla Kuolan tienoille saakka, niin että kalastajaan täytyi myödä kaiken saaliinsa luostarille, arvaten siitä hinnasta, minkä kunnian-arvoiset isät luostarissa suvaitsivat määrätä. Itse päästäkseen edullisella tavalla kaloistansa, luostari-isät muun muassa tekivät sopimuksen erään Amsterdamin kauppahuoneen kanssa, jolle määrätyillä ehoilla suostuivat myömään kaiken kalansa. Tämän kauppahuoneen asiamies oli nimeltä Andreas Neich ja hän tuli joka kevät laivallansa luostariin, josta sitte lähti pitkin rannikkoa kulkemaan periäksensä mitä ei vielä luostariin ollut tuotu. Friis arvelee luultavaksi, että sanottu Neich niin suurella kovuudella oli kohellut kalastajia, että muisto siitä on lähtemättömästi painunut kansan mieleen ja antanut aihetta kysymyksen-alaiseen taruun. Kun luostari v. 1590 perinpohjin hävitettiin, hävisi tietysti Neichin yksin-oikeus kalastuksen suhteen ja kauppa tuli vapaaksi muidenki laivoille, niinkuin juuri niiltä ajoilta alkavat kalliopiirustukset Oneikan saaressa todistavat. Tarun merirosvon nimi on venäläisten suussa Anika — josta saaren nimi Anikeijeff — ja sen selittää Friis niin, että Neich olisi kirjottannt nimensä A. Neich, josta sitte olisi tehty Anika.
Tämä Friisin selitys tuntuu sangen hyväksyttävältä; kuitenki sillä on se puute, ettei se puhu mitään itse kaksintaistelusta, joka tosiaan näkyy tapahtuneen siitä päättäen, että tuo mailmaa kiertelevä ruotsalainen luutnantti Sandeberg on täällä käydessään kaivattanut maata taistelukehän sisällä ja siitä löytänyt erittäin suurikasvuisen ihmisen reisiluun. Varsin helppo on kuitenki tämän puolesta ajatella täydellisentävää lisäystä Friisin selitykseen. Se mies, joka Anikan kanssa taisteli, oli, niinkuin Friisille kerrottiin, tuntematon nuorukainen, joka äkkiä ilmestyi kalastajain pariin, ei tiedetä mistä, ja taistelun jälkeen yhtä äkkiä katosi, ei tiedetä mihin; siis oli heille täysi muukalainen. Tämmöisiä, ennen ei nähtyjä muukalaisia saattoivat ainoastaan ne laivamiehet olla, jotka luostarin hävityksen jälkeen ilmestyivät ryssän rannalle ynnä Neichin kanssa kilpailemaan kalan ostossa. Mitä on luonnollisempi ajatella, kuin että kilpailiain kesken syntyi kateus ja viha, josta viimein seurasi kaksintaistelu riidan ratkaisemiseksi?