Pummanki on tähän saakka ollut vankin, niinkuin se on vanhin, suomalainen kylä ryssän rannalla, vaan tämänkeväinen siirto siitä Amerikaan oli niin suuri (34 henkeä), että se asukaslukunsa puolesta nyt on joutunut toiseen sijaan. Nyt siinä nimittäin vain oli 183 henkeä, siis yhtä vähemmän kuin Uurassa[8]. Taloja oli kylässä 30, joista 3 kylmillä; 20 taloa oli rakettu turppaista, muut 10 puusta, s.o. hirsistä eli paksuista plankuista, joita Vuoreijassa oli ostettu Vienalaisten laivoista (ainaki suuri osa). Karjaa oli 45 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa, sekä 47 lammasta. Enemmänki karjaa saatettaisiin elättää, vaan kun sekä lihan että heinäin hinta on Ruijassa hyvä, tulee edullisemmaksi kuljettaa molemmat sinne kuin pitää ne kotona. Raavaanlihan hinta oli Vuoreijassa noin 14 kruunua vieko ja heinistä sanottiin maksettavan 3 kr. tynnyristä, johon menee 1 vieko. Hevosia ei kyläläisillä ollut omia, vaan tapa kuuluu olevan, että moni Ruijan kauppiaista talveksi jättää hevosensa kylään ruokittavaksi, jolloin ruokkija ei ainoastaan ole oikeutettu hevosta käyttämään tarpeisiinsa, vaan lisäksi saapi jonku jauhomaton vaivansa palkaksi. Pyytöveneitä oli kylässä 25 vämpööriä ja 4 soutuvenettä. Nuottia ja verkkoja ainoastaan yksi nuotta lotan pyyntiä varten.
Thauvonin käydessä Pummangissa v. 1870 oli kylässä 75 asukasta sekä 13 vämpööriä, 2 otrinkia ja 3 soutuvenettä. Niinkuin näkyy on kylä siitä ajasta siis huomattavasti ollut edistymään päin.
Ensimäinen, joka asettui Pummankiin asumaan, oli eräs Joh. Jak. Hiukka, kotoisin Ruotsin puolen Karungista. Yhessä ruijalaisen Maurits Bergströmin kanssa hän puolikolmattakymmentä vuotta takaperin (Thauvon sanoo 1858) tuli tänne ja rakensi sen talon, jonka omistaja nykyään oli kuljettajani Abr. Regina ja jossa olin kortteeria; siinä löytyi kaksi tupaa ja niiden välissä porstua ja pieni kamari. Hiukka kuuluu olleen hyvin häijy ja sydämikkö mies, niin että Bergströmin, sitte kun jonku aikaa olivat epäsopuisesti yhessä eläneet, täytyi paeta Muotkaan, josta hän sitte siirtyi Uuraan. Muutki talokkaat Hiukka ensi vuosina karkotti pois, arvellen yksin parhaiten hyötyvänsä, vaan kun hän pahoista töistään viimein oli pantu kiinni ja viety Kuolaan ja Kemiin sekä sieltä päästyään karkuun oli paennut kokonaan pois Suomeen, alkoi Pmnmankiin vähitellen asettua siirtolaisia, niin että niiden lukumäärä Thauvonin käydessä 1870 oli, niinkuin juuri mainittiin, 75. Hiukalla kuuluu 10-vuotisen olon perästä Pummangissa olleen 12,000 kruunun säästöt, kertoi isäntäni. Talonsa hän vaihetti Reginan maahan Muonionniskassa, jonka omistaja. Abr. Rikinän isä Kaarle Rikinä, 1867 vuoden kovan kadon tähen oli ollut pakotettu maastansa luopumaan; väliä antoi Hiukka 4000 m. Thauvon kuitenki mainitsee, ettei Muonion seurakunta olisi ottanut Hiukkaa vastaan niin että hänen olisi ollut pakko siirtyä pois Ruotsin Lappiin.
Oloni Pummangissa kesti lähes kaksi vuorokautta, jolla välin kerkesin jossaki määrin tutustua kylän ainaki ulkonäköön. Päähuolenani oli ylläkerrottujen tietojen hankkiminen kylän asukasluvusta ja taloudesta, jotka luulen tulleen kuta kuinki tarkoiksi. Niiden kerääminen tapahtui näet seuraavalla tavalla: kun isäntäni sanoi hyvin tuntevansa länsipuolen kylää, jossa oli kymmenkunta taloa, niiden joukossa hänen omansaki, annoin hänen järjestänsä luetella kaikki tämän puolen talot, pääimmäisestä alkaen, sekä kultaki talolta ilmottaa puheena olevat tiedot, jotka kirjotin muistokirjaani ja sitte laskin yhteen. Itäpuolta kylää hän ei arvellut aivan tarkkaan tuntevansa ja niin yhessä siirryttiin joen tuolle puolelle Eero Niskasen taloon, jossa toimitettiin samanlainen talojen luettelo ja asukasten ynnä karjan ylöskirjotus kylän itäpuolesta kuin kotona majatalossa oli länsipuolesta toimitettu. Niskasen pirtissä oli useoita henkiä, jotka keskinäisesti oikaisivat toistensa ilmotuksia, ja niin toivon, että niissä numeroissa, jotka sain, ei ainakaan suuria ereyksiä pitäisi olla. Myöski kävimme isännän kanssa Muotkanperässä katsomassa sitä kapeaa kannasta, jonkakautta Karabellan niemimaa on yhistetty mantereenpuoliseen maahan. Tämä kannas on matala, heinää ja varvikkoa kasvava notko, joka epäilemättä aikanaan on ollut merensalmena, sillä yläällä sen kallion rinteellä, joka kulkee pitkin notkon eteläsyrjää, näkyi senkaltaisia pitkiä kivi- ja sora-aaltoja, joita ei kukaan muu kuin unda marina voi tehä. Kannas on ainoastaan 800 syltää, siis vähän yli virstaa pitkä; sen toisella puolen on läheltä Jeretnikaa alkavan Muotkavuonon perukka. Kun ajattelee kuinka suuri mutka esm. pitkin Muotkavuonon rantoja asuville tulee, jos Karabellan niemen ympäri haluavat kulkea Ruijaan, pistää kanavan tarpeellisuus Muotkan kannaksen poikki aivan pian silmään. Semmoisesta kanavasta on joku aika taapäin ollutki kysymys, ja oli sitävarten venäläinen maanmittari käynyt paikkaa tutkimassa, vaan sitte asiasta moneen vuoteen ei ole kuulunut mitään. Kanavaa ei sanottu maanmittari kuitenkaan ollut ajatellut tehtäväksi Muotkanperästä, vaan Haminanperästä Muotkavuonoon. Oikeastaan nimittäin kulkee kaksi notkoa rinnakkain vuonojen välissä, toinen Muotkanperästä, toinen Haminanperästä, erotettuina korkeanlaisen kallioharjan kautta. Tuo eteläisempi notko, vaikka vähän pitempi, mahtoi kai muuten tuntua kanavanteolle soveliaammalta. — Siinä notkossa, missä me kävimme, ei mitään koivikkoa kasvanut, ainoastaan vähän varvikkoa, vaikka Friis sanoo Muotkanki kannaksella kasvaneen vankanlaista (ret frodig) koivumetsää.
Kannaksen itäpuolelle tulee, niinkuin vasta sanoin, Muotkavuonon perukka, ja sen rannoilla näkyi moniaita taloja, jotka kuuluvat Muotkan kylään. Näitä taloja on yhteensä 8, joista 2 puusta, muut turppaista; asukasluku niissä teki 45 henkeä, kaikki, paitsi joku ruijalainen, suomalaisia. Eläimiä elätettiin 13 lehmää, 2 sonnia, 5 vasikkaa ja 5 lammasta. Pyytöveneitä oli 4 vämpööriä. Pummankilaisten staarosta asui täällä ja hänen nimensä oli Ervasti. Samanniminen mies asui Pummangissaki.
Siinä kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille jaettiin Suomelle pyydettävästä alueesta jäämeren rannalla, on Muotkan kylä merkitty olevaksi Haminanperän pohjassa, joten se on tullut esitetyn Suomen rajan sisäpuolelle. Tämä on ereys: Muotka jääpi kokonaan ulkopuolelle sanottua rajaa.
Pummankilaiset kuuluvat suurin osa siihen Pohjan perillä laajalti levenneeseen uskonlahkoon, jonka jäsenet itse kutsuvat itseänsä "kristityiksi" eli "jumalan lapsiksi", vaan lahkoon kuulumattomilta tavallisesti saavat pilkkanimen "hihhulit". Paljon ja kovia syytöksiä on tehty tätä lahkokuntaa vastaan, jolla ylimalkaan on huononlainen maine suuressa yleisössä, eikä voitane kieltää, että jos muutamat syytökset ovatki perättömiä tai liioteltuja, toiset sitävastoin ovat täydellä syyllä tehtyjä. Niin esm. lahkolaisissa yleensä vallitsee kristillisen nöyryyden sijasta hyvä määrä hengellistä ylpeyttä ja kristillisen rakkauden sijasta tyly suvaitsemattomuus toisin ajattelevia vastaan, ja se ankaruus, jolla autuuden asiaa on ajettu ja kadotukseen joutuvain vaivoja kuvattu, on saattanut monen mielenvikaan. Kuitenki täytyy myöntää, että lahkolla myöski on hyvät puolensa, jos huonotki, ja että edelliset ehkä voittavat jälkimäiset. Varsinki yhtä pahetta vastaan lahkolaiset ovat ottaneet käydäkseen yhtä leppymätöntä kuin voitollista sotaa, pahetta, josta koko liike lienee alkunsa saanut, juopumusta vastaan, eikä lahkon suuria ansioita tässä suhteessa voi kyllin kiittää, etenki mitä Lapin lapselliseen kansaan tulee, joka, kun tilaisuus on tarjona, kerrassaan järjettömästi antaupi väkeväin nautintoon. Tämä seikka yksinään riittää sovittamaan monta heikkoa puolta lahkolaisissa ja vakuuttamaan pysyväisen merkityksen lahkon ilmestymiselle. Verrattain vähempi-arvoisena lienee se elähyttävä vaikutus pidättävä, minkä tuo muka uusi usko muuten on voinut tunnustajaansa elämään tehä, vaikka toiselta puolen kait olisi liian hätäistä arvella sitä aivan tehottomaksi tai jopa vahingolliseksiki. Mitä lopuksi tulee lahkokunnan varsinaiseen opinpykälään, synnin tunnustukseen ja siitä seuraavaan synninpäästöön — eli, niinkuin lahkolaiset sanovat, "todistukseen syntein anteeksisaamisesta" — niin voipi ehkä väittää, että se on siveellisesti hyödyllinen, koska "seurakunta" tunnustuksen kautta harjottaa tarkkaa kontrollia jäsentensä suhteen ja anteeksiannon kautta rohkaisee heitä paremmin elämään; vaan jos ajattelee, kuinka nöyryyttävä tämmöisen tunnustuksen, varsinki useamman kerran uudistettuna, välttämättä täytyy olla, koska sydän ajatuksineen ei ole mikään kalu, jota sopii jokaisen nähtäväksi paljastella, ja toiselta puolen ajattelee, kuinka vähän tyydyttävä tuommoinen synninpäästö hellemmälle omalletunnolle on, joutuu kahen vaiheelle, josko ei koko oppi ajan pitkään tule vaikuttamaan juuri sen vastakohtaa, mitä sillä tarkotetaan, ja josko siitä ei ole tuleva se loukkauskivi, johon uskonlahko kerran kompastuu kuoliaaksi.
Tämä sikseen. Mitä aioin sanoa, oli, että hihhulilaisuuden leviämistä ryssän rannalle ylimalkaan täytyy pitää suotavana asiana, koska se jossaki määrin korvaa siellä kovin tuntuvaa papin puutetta. Sillä niinkuin yleensä tiedetään, on lahkokunnalla erinomaisen runsas varasto saarnamiehiä. Joka pyhä Pummankilaiset kokoontuvat rukoushetkeä eli seuraa viettämään, jolloin joko joku kyläläisistä taikka sattumalta Suomesta tullut saarnamies pitää saarnan. Kylän saarnamiehistä mainittiin erittäin Marsin Kustua ja Suomen puolelta tulleista, jollen muista väärin, Palovaaraa. Hengelliset asiat ovat täälläki rakkaana keskustelu- ja tutkintoaineena, ja että tällä tavoin kristillinen elämä paremmin pysyy hereillä kuin jos tuota uskonlahkoa ei olisi olemassa, on kai sopimaton kieltää — puhumattakaan siitä kaikin puolin terveellisestä vaikutuksesta, minkä väkeväin juomain hylkääminen tuottaa.
Hihhulilaisuudella on sitäpaitsi jäämeren rannalla, niin venäjän- kuin norjanpuolisella, merkitys, joka sillä ei voi Suomessa, olla; sillä on siellä valtiollinen merkitys. Se on nimittäin sinne muuttaneille suomalaisille vahva tuki heidän kansallisuutensa säilyttämiseksi ja side, joka lujasti heitä yhistää entiseen emämaahan. Toimittaessaan jumalanpalveluksensa itsekseen omissa seuroissansa ja omalla kielellänsä he tuntevat itseään samalla kertaa erotetuiksi noista toisista kansoista, norjalaisista ja venäläisistä, ja yhenarvoisiksi heidän kanssa; ja kun liikkeen johtajat asuvat Suomessa (pääjohtaja on J. Raattamaa Muonionvarrella), kääntyvät heidän silmänsä myötäänsä tänne päin, entisten kansalaisten puoleen. Niin suuri merkitys kansallisuuden säilytyksen suhteen kuin onki annettava niille ihmislaumoille, jotka vuosittain tulvaavat jäämeren rannalle kalanpyyntiin ja aina uudelleen virkistävät heimolaisuudentunnetta siellä vakinaisesti asujissa, olen kahen vaiheella, josko ei hihhulilaisuuden merkitys sanotussa suhteessa ole vieläki suurempi, siihen katsoen että tuo mainittu ihmistulva monessa paikoin, esm. luullakseni yleensä koko länsi-Ruijassa, on verraten heikko ja sitäpaitsi vain kestää osan vuotta, joten sen vaikutus voipi pikemmin haihtua, kun sitävastoin hihhulilaisuus on yhtä vankka länsi- kuin itä-Ruijassa, ja uskonnollisten asiain harrastajat, niinkuin jokainen tietää, erinomaisella sitkeydellä pysyvät alueessansa kiinni.
Täysiä hihhuleita eivät sentään kaikki Pummankilaiset olleet; löytyi semmoisiaki, jotka eivät kokonaan kamoksuneet väkeväin näkemistä, vaan pitivät niitä sinä, mitä ne ovatki, s.o. luvallisena juotavana, kun niitä kohtuudella nautitaan. Näiden joukossa oli isäntäniki yksi. Heti kun olimme hänen kotiansa tulleet, hän tarjosi "trammin" s.o. ryypyn "akkaviitiä" eli norjan paloviinaa (aqua vitae), joka sateesta tultua maistui hyvin hyvältä. Huono viinan ystävä hän kuitenki itse näytti olevan, ja tuntui yleensä tarkalta ja toimeliaalta mieheltä. Hän oli ensi vuotta naimisessa nuoren emäntänsä, Amanda Keskitalon, kanssa, joka oli saanut kasvatuksensa fiskaali Grapen perheessä Torniossa ja siis hyvin tunsi herrasväen tapoja. Minua hoidettiinki talossa niinkuin parasta vierasta. — Muuten tämä pariskunta oli täydessä Amerikaanmuutto-hommassa, johon vielä aikoivat muassaan viedä isännän jo ijälliset vanhemmatki.