Entisen Petshingin luostarin sanottiin olleen juuri sillä paikalla, mihin nykyään monasterin kylä on rakettu, vaan vakuutettiin luostarista ei vähintäkään merkkiä, niinkuin esm. kiviperustuksia, enään olevan jälillä. Paikka tuntui minusta vähän ahtaaksi niin suurelle väestölle, kuin luostarissa aikanaan olisi pitänyt olla, sillä kosken parras on jotenki soukka, ja melkein mukavammalta näytti toinen paikka Trihvanantunturin pohjoispuolella, jossa oli laajempi tasainen kenttä. Mahollista myös on, että ainaki joitakuita rakennuksia on ollut itse tunturin harjalla, sillä venäjän munkit rakastivat entiseen aikaan asuskella korkeoilla vuoren huipuilla. Näistä seikoista voisi ehkä tarkempi tutkinto saada enemmän selkoa; harjaunut silmä saattaisi kenties löytää merkkejä, joita ei äkkinäinen älyä miksikään. Ainoat entisajan muistot, mitkä meille näytettiin, oli muutamat vanhat puuristit tunturin koillisella juurella, jotka osittain seisoivat pystössä, osittain makasivat maassa pitkänään. Turhaan kuitenki niiden kuluneista kirjotuksista koetin jotain vuosilukua löytää.
Majataloon karjalan kylään palattuamme syötiin päivällinen ja senjälkeen rupesin tästäki kylästä pyytämään tilastollisia tietoja. Ensin kuitenki nyt selitin uteliaisuuteni syyn, s.t.s. että ja millä perustuksella Suomi halusi saada aluetta jäämeren rannalla, sekä kysyin, olisiko kyläläisille mitenkään vastenmielistä ruveta Suomen alamaisiksi. Niin hyvin Mikulainen kuin moniaat toiset tupaan saapuneet kylänmiehet vastasivat arvelematta, että saman kai se heille tekee; ainoastaan isännän äitin puolelta kuului vilkas vastalause sen nojalla, että viero eli usko sitte varmasti joutuu vaaraan. Minun vakuutukseni, että tätä ei ollenkaan tarvinnut peljätä, tyydytti heti täydellisesti kaikkia muita paitsi tuota vanhaa emäntää, joka vasta lähtiessäni näytti epäluuloistansa alkavan luopua, kun uudestaan olin vakuuttanut hänen pelkonsa olevan aivan turhan. Sitte sain täällä läsnä-oliain alttiilla avulla kirjaani kysymyksessä olevat numerot ei ainoastaan karjalan kylästä, vaan myöski sekä ylempänä jokivarrella olevasta Koltan kylästä että alemmaksi tulevista Kakarkan kylistä, Parkkinasta, Iivananmutkasta ja Trihvananniemestä. Se oli koko saalis.
Kun työ oli loppunut, istuimme vielä vähän aikaa pirtissä, puhellen kaikellaisista asioista; sillä karjalaisten sydämellisyys on minusta aina niin viehättävä. Muun puheen muassa Mikulainen teki minulle hyvin huvittavan kysymyksen; vähän tavotellen sanoja hän arveli: "oletteko te" (vai liekö sinuksi kutsunut) "tavallinen talonpoika, vai lienettekö ehkä herrasmies?" Ennenkuin kerkesin sanoa mitään, vastasi muuan läsnä-olioista vähän nuhtelemalla, että "kaikkia häntä kysyy: ei suinkaan tavallinen talonpoika tuommoisia asioita tiedustele kuin tämä herra täällä on tehnyt." — Tässä johtuu mieleeni, kuinka Pummangissa Eero Niskasen vaimo lausui yhtä huvittavan arvelun vähäpätöisen personani suhteen, kun tilastollisen työn lopetettuamme istuttiin hänen kamarissa kahvia juomassa; kysyttyään mikä mies olin, johon tietysti vastasin: "mikäs muu kuin mies vain", hän arveli: "niin, niin, kyllähän minä sen näen, vaan olette te sentään joku korkeampi herra; ettehän vain liene senaatori (!)"
Mikulaiselta lähtiessämme kysyin mitä olimme velkaa teestä, ruuasta ja muusta vaivaamisesta. Ei mitään, mitäs siitä tulisi, kuului kummikseni vastaus. Hyvilläni saaduista tiedoista tarjosin isännälle ruplan setelin — miehen atriasta on tavallinen maksu 8 eli 10 kopeekkaa — vaan hän ei ensinkään tahtonut sitä vastaanottaa. Kun kuitenki jätin rahan pöydälle, käski vanha emäntä poikansa antaa ainaki puolen ruplaa vastaan, eivätkä päästäneet minua menemään, ennenkuin olin ottanut vastaan 40 kopeekkaa — enempää ei nim. talossa löytynyt.
Karjalan kylästä palasimme samaa tietä jota olimme tulleet Parkkinaan, istuimme paaskiin ja soudimme vämpöörin tykö. Juuri perille tullessamme alkoi meille laitamyötäinen vihuri värähytellä veden pintaa, jonka tähen heti paikalla purje vedettiin ylös ja lähettiin vuonon suuta kohti kulkemaan. Tuuli pysyi sillä kulmalla kaiken aikaa, niin että vuonoa nyt palasimme hopummin kuin aamulla olimme tulleet ja hyvään aikaan iltamalla laskettiin ankkuri taas Nurmensätin satamaan.
Harvoin olen ollut niin tyytyväinen, saatanpa sanoa riemullinen, mielessäni kuin tällä paluumatkalla Petsamosta Nurmensättiin. Sillä päivä oli ollut kaikin puolin suotusa: ilman ihanuudesta ja venekulun joutuisuudesta puhumatta en ainoastaan ollut saanut katsella sitä paikkaa, missä entinen, Suomenki historiaan kuuluva Petshingin luostari oli seisonut, vaan lisäksi olin tavannut verrattain vankan asutuksen siellä, missä varemmin olin luullut löytyvän ainoastaan jylhää erämaata; ja tästä asutuksesta olin ilman suurempaa vaivaa onnistunut saamaan kuta kuinki tarkat tiedot. Josko tuon asutuksen olemassa olo oli Suomen pyyteille toivottava tai haitallinen asia, sitä en nyt tullut ajatelleeksi; se seikka vain täytti mieleni, että semmoinen, muille tietämätön asutus löytyi, ja tunteeni tällä hetkellä olivat varmaan, joski miniatyrissä samaa laatua kuin varsinaisella löytöretkeiliällä.
Ne paikalliset ja tilastolliset tiedot, mitkä Petsamonvuonosta sain, ovat yhteenjärjestettyinä seuraavat:
Koltan kylässä, johon joensuusta tulee jokea myöten hyvästi 2 1/2, vaan talvikelillä vain noin pari penikuormaa, asuu kolttalaisia, s.o. kreikan-uskoisia lappalaisia 13 talossa. Heillä on poroja ja lampaita, vaan ei muuta karjaa. Suven aikana he enimmästi pyytävät verkoilla lohta pitkin Petsamonvuonoa, jolloin asuvat rannalle jonku kallion lomaan raketuissa turvekodissa; kymmenkunnan tämmöistä kotaa meki näimme. Muutamat ottavat, myös osaa turskanpyyntiin jäämerellä. Heidän lukumäärästään en saanut tarkkaa tietoa, vaan sopinee sitä arvata noin 70 hengeksi.
Puoli penikuormaa Koltan kylästä alas, s.o. pohjoiseen päin on komeaksi kehuttu venäläinen kirkko, jonka lähellä ei kuitenkaan asu ketään paitsi pappi joskus käydessään. Kirkon tienoilla yhtyy Petsamonjoen kolme lähehaaraa, joista yksi tulee luoteesta, toinen länsi-etelästä, kolmas etelän puolelta. Kirkon sanottiin olevan joen itä-puolella.
Manasterin kylässä asui 10 talossa, ja pappilassa yhteensä 87 henkeä, ryssiä. Niillä oli 20 lehmää, 10 nuorta ja vasikkaa, 3 sonnia ja 75 lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä ja 4 "snjokkua" eli isompaa soutuvenettä.