Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia

by A. V. Ervasti

Petsamonvuono. Parkkina, Karjalan kylä ja Manasterin kylä.

Matka-ohjelmaani kuului myöski käynti Petsamonvuonossa. Siinä en kyllä ollut ajatellut tapaavani ketään vakinaista asukasta, koska se päälähe, josta mitään tarkempia tietoja venäjänpuolisesta jäämeren rannikosta on ollut saatavana, Friisin matkakertomus, ilmottaa, että ylempänä vuonon pohjaan laskevan joen varrella löytyy ainoastaan lappalaiskylä, lähellä venäläistä kirkkoa, vaan muita asukkaita ei yhtään. Vaan kun vuono on historiallisesti merkillinen sen pohjassa ennen olleen venäläisen luostarin kautta, ja sitä sen ohessa viime aikoina usein on meillä mainittu, kun on ollut kysymys Suomelle saatavasta alueesta ryssän rannalla, olin arvellut välttämättömän tarpeelliseksi käydä sitäki katsomassa.

Kummikseni kuitenki jo Pummangissa olin sivumennen kuullut, että Petsamonvuono ei olisikaan aivan asumatta, ja kun nyt asiasta tarkemmin kyselin sekä saattomiehiltäni että hra Dahlilta, sain sen varman tiedon, että siellä löytyi koko joukko asujamia: ryssiä, karjalaisia, suomalaisia, lappalaisia, kolttia ja norjalaisiaki. Tähän paikkakuntaan, jota samoin kuin koko sivistynyt yleisö maassamme olin luullut aivan autioksi, näkyi siis keräytyneen edustajia kaikista niistä kansoista, joita jäämerellä käypi! Suurimmalla uteliaisuudella valmistausin sinne lähtemään, koska tuntui ikään kuin olisin varsinaisella löytöretkellä ottamassa selvää asioista, joita ei kukaan tiennyt. Yhen löydön olin tavallansa jo tehnyt, nimittäin Pummangin aseman suhteen, jota ei meidän kartoissa ole ollenkaan merkitty, ja toivo vieläki tärkeämmän löydön tekemisestä sai mieleni kovasti kiihtymään.

Entisten saattajaini kanssa lähin matkalle sunnuntai-aamuna 23 p. heinäk. Tuuli oli idässä, siis meille laitamyötäinen — sillä vuono kulkee länsi-etelään päin — ja kun vuonon suu on aivan lähellä Nurmensättiä, saatoimme jo melkein heti ankkurin nostettua vetää purjeen mastoon ja laskea vuonon sisään kahen puolen sen suuta kohoavain kallioitten välitse. Kuinka korkeoita nuo kalliot ovat, on vähän vaikea silmämäärältä sanoa; minä arvelin niitä noin 50 sylläksi, saattomieheni noin sadaksi. Jälkimäinen määrä lienee oikeampana pidettävä, koska miehet arvaten olivat enemmän tottuneita tämmöisten korkeutten määräämiseen. Vaan kallioitten yläsyrjältä maa vielä, vaikka loivemmin, kohosi kappaleen matkaa ja jos tämäki kohous, jota ei vuonon suulta voinut erottaa, otetaan lukuun, tekee rantojen koko korkeus varmaan hyvän määrän toistasataa syltää eli arvaten 8—900 jalkaa. Kun vuonoa vähän aikaa kuljettuamme katselin taaksepäin, oli ylimmät kukkulat vuonon kummallaki puolen sumun peitossa, vaikka päivä oli erinomaisen kirkas, ettei pilvenhattaraa taivaalla näkynyt. Vuono on suusta noin 2 virstaa leveä ja jatkuu semmoisena pari neljännestä, jolloin kapenee salmentapaiseksi; levenee sitte taas, vaan kapenee toisen neljänneksen perästä uudelleen, kun sekä idästä että lännestä siihen pistää kaksi vastakkaista nientä. Itäisen niemen eteläpuolitse tunkee maahan pieni lahti, Iivananmutka, ja tämän ruohoisella rannalla nyt näkyi kuin näkyiki kaksi sievää taloa! Ne olivat, toinen erään norjalaisen, toinen erään karjalaisen. Vastapäätä länsirannalla, Trihvananniemen kupeella, näkyi myöski taloja; niitä on yhteensä 4, lappalaisten omistamia. Omin silmin saatoinki vakuuttaa itseäni siitä, että Petsamonvuonossa todellaki oli vakinaisia asukkaita. Vaikka viimeksi saatujen tietojen mukaan en kyllä ollut tätä epäillyt, katselin kuitenki näitä taloja jonkulaisella iloisella kummastuksella, koska ajatus vuonon asumattomuudesta oli niin lujasti mieleeni juurtunut.

Iivananmutkassa heitettiin ankkuri ja Sunnarin kanssa lähin paaskilla kulkemaan vuonon perukkaan, jota kutsutaan Parkkinaksi ja johon luetaan näiltä paikoin pari neljännestä — vuonon koko pituus on 1 1/2 penik. Rannikot, jotka tähän asti olivat olleet mustanharmaita tai punertavia, alastomia kallioita, muuttuivat nyt heleänviheriöiksi tiheäin koivikkojensa kautta. Jotenki korkeoita ne yhä vielä olivat, vaan ei enään niin pystyjyrkkiä kuin suupuoleen. Vuonon perukka siinti ankkuripaikkaan saakka keltaisena mullikkoviivana, joka kasvoi yhä korkeammaksi kuta lähemmäksi tultiin. Perässänsä on vuono vielä ehkä virstaa leveä, vaan hyvin matala, paitsi länsirannalla missä väylä kulkee, niin että meidänki pieni paaski pari kertaa tarttui karille. Kun olimme rannalle nousseet, huomasin, että tuo mullikkotörmä, joka pitkin vuonon perää kulkee idästä länteen, ei noussutkaan aivan rannasta, vaan että sen ja rannan välillä oli jonku kivenheiton leveydeltä tasaista niittymaata. Tällä maalla seisoi kaksi taloa, joista toinen oli viime-öisen isäntäni, hra Dahlin oma; vaan sijaa kyllä olisi paljo useammalleki talolle pitkin rantaa itään päin. Viipymättä tässä ollenkaan kuljimme rannasta niityn poikki suoraan etelään päin, nousimme tuon 4—5 syltää korkean mullikkotörmän päälle ja tulimme niin ihan tasaiselle, koivikkoa ja heinää kasvavalle kentälle, joka saattoi olla noin virstaa leveä ja jonka rajana oikealla kädellämme s.o. lännessä oli tunturi, vasemmalla eli idässä joki; Petsamonjoki ei näet laske keskelle vuonon perukkaa, vaan sen itänurkkaan. Etelään käsin, johon matkamme kävi, kesti tasankoa myöski virstan verta; tässä siis olisi hyvästi tilaa pienemmälle kaupungille. Tasangon eteläpuolella tunturi ja joki taas lähenivät toisiaan, jättäen vain kaitaisemman kentän välillensä, ja kun olimme sinne ennättäneet, näimme tällä kentällä edessämme isomman joukon taloja, rakettuja pitkin jokivartta likekkäin toisiansa; siinä oli Karjalan kylä.

Karjalan kylä on arvaten saanut nimensä siitä, että asukkaat ovat karjalaisia. Siinä oli yhteensä 13 taloa. Kylän ensi perustajani sanottiin paikalle tulleen 12—13 vuotta takaperin, siis vuosina jälkeen Friisin matkan. Nykyiset asukkaat mainitsivat kotoperäkseen Kiestinkiä, Röhöä, Sarvinientä ynnä muita paikkoja pohjois-Karjalassa. Talon-isäntäin nimiä oli Miihkali, Petri, Jyrki, Ontrei, Ohnaassei, Jeremei, Mikulainen, Vaassilei, Kaura, y.m.

Sillä tientapaisella, joka kulki pitkin joentörmää talojen edustalla, näimme jonku määrän sekä aikaisia että lapsia — nythän oli pyhä, siis joutopäivä. Aikaisista rupesimme puheisiin muutaman pitkän ja komean, nuorenlaisen miehen kanssa, jonka nimen sitte kuulin olevan Mikulainen. Kysymykseeni voisiko kylässä saada murkinoida missään, hän kutsui meitä omaan, lähellä olevaan pikku taloonsa, vaan arveli samassa, eikö ensi sopisi tsajua juoda. No miksei. Sillä välin kuin hänen nuori vaimonsa, joka oli venakko, teetä valmisteli, alkoi tupaan ilmestyä kyläläisiä yksi toisensa perästä, niin että vähän ajan takaa huone oli väkeä täpötäynnä; arvaten uteliaisuus oli asianomaisia liikkeelle saanut. Siinä sitte kielet oli työssä, kunnes tee pöydälle tuotiin, jolloin muutamat katosivat, vaan suurin osa jäi jälille; vaan seuraus oli, että kun pari kolme lasia (eli kuppia) kuumaa teetä olin juonut, tuossa pienessä huoneessa, joka oli väkeä täynnä ja jonka uunia lisäksi oli lämmitetty, minulle tuli niin palava, etten kauvemmin saattanut sisällä pysyä; jonkavuoksi esittelin isännälle, että ennen syöntiä käytäisiin kuulon mukaan lähellä olevaa venäläiskylää katsomassa, johon hän heti oli valmis. Merkillistä oli, että muita tuvassa olioita ei kuumuus ollenkaan näyttänyt rasittavan.

Mainittu venäläiskylä on joenvarrella virstan verta ylempänä Karjalan kylää, samalla s.o. länsipuolella jokea kuin Karjalan kyläki. Kylien keskivälillä yhtyy Petsamonjokeen pieni haarajoki, Knjäsuhan joki, joka tulee penikuorman päässä olevasta Knäsään järvestä; Karjalan kylästä ensi puoli taivalta sentähen kuljettiin veneellä tämän haarajoen etelärannalle. Siinä oli hyvin korkea ja jyrkkä törmä noustava, vaan sitten oli tasaista kangasta kylään asti. Vaikka kylät ovat näin likellä toisiaan, ei välillä olevain törmäin tähen voi toisesta nähä toiseen.

Tuota venäläisten kylää sanotaan Manasterin kyläksi, syystä että kylän paikalla emien muinoin on seisonut monasteri eli luostari — Petshingin luostari, josta heti vähän enemmän. Kylässä oli 16 taloa ja vanha kirkko eli rukoushuone sekä pappila, jotka kaikki olivat ilman järjestyksettä raketut yhteen ryhmään vähäisen kosken partaalle. Länsipuolella kylää ranta loivasti kohoaa ei erittäin korkeaksi vaaraksi, jota luostarin perustajan mukaan sanotaan Trihvanantunturiksi, ja vastapäätä joen itärannalla on toinen, jyrkempi ja korkeampi vaara, Ristitunturi. Kylä on samanikäinen kuin Karjalan kylä eli 12—13 vuotta.

Kun olimme kulkeneet kylän läpi, jossa ei mitään erityistä katseltavaa ollut, nousimme Trihvanantunturin rinnettä vähän ylöspäin, paikalle, missä muutamalla tasaisemmalla kohalla kylän lapsia oli leikittelemässä ja niistä vähän syrjässä moniaita aika-ihmisiäki keskustelemassa. Mitään laajempaa näkö-alaa tästä ei kuitenkaan ollut tarjona, kun seisontapaikkamme oli paljo matalampi niitä korkeoita mäkiä ja vaaroja, joita oli lähellämme joka suunnalle. Eikä tunturin huipultakaan olisi tainnut paljo laajemmalle nähä, se oli siksi matala, Mutta näkö-alan tarkastaminen oliki minulla tällä hetkellä vähemmän mielessä kuin eräs toinen asia, nimittäin miten tästä kylästä saisin samallaiset tiedot kuin varemmin Pummangista. Mikulaiselta olin kylää kulkiessamme ikäänkuin sivumennen kysäissyt, montako taloa ja asukasta kylässä mahtoi löytyä, vaan hän oli vastannut ei sitä tietävänsä. Selvintä tietysti olisi ollut kääntyä kysymyksilläni kyläläisten puoleen, vaan tämä tuntui arveluttavalta siihen katsoen, että he ehkä olisivat tahtoneet kuulla syytä, miksi olin halukas tämmöisiä tietoja saamaan, ja jos sitte olisin selittänyt Suomen pyyteistä jäämeren rannikon suhteen, eivät nämät ehkä olisi heille olleet mieleen, joten mahollisesti olisivat kieltäneet pyydetyitä tietoja antamasta. Tunturin rinteelle seisahuttuamme päätin kuitenki tavalla tai toisella yrittää saada tietohaluani tyydytetyksi, otin asian uudestaan puheeksi ja arvelin niin hyvin Mikulaiselle kuin toiselle meitä seuranneelle karjalaiselle, että he kait ainaki voisivat luetella kylän talojen nimet. No joo. "Ruvetaanpa sitte kylän yläpäästä. Kenen talo se viimeinen on?" Afanaasein. "Montakos henkeä siinä asunee?" Taisivat tietää senki (4). "Mutta olisipa hauska myöski tietää, onko siinä karjaa ja paljoko?" Miehet miettimään, eivät tienneet. Ratkaiseva hetki oli nyt tullut; vaan samassa se toinen mies itsestään huutaa vähän matkan päässä meistä seisoville venäläisille: "kuule sinä," mainiten jonku nimen, "tulesta tänne." Eräs aivan nuori mies lähestyi. "Paljoko lehmiä ja lampaita Afanaaseilla on?" "Miksi?" "Tämä herra tahtoo tietää." "Miksi tahtoo tietää?" "Ilman vain, hän on ulkolainen matkamies. Onko niitä kaksi vai yksi?" (tarkottaen lehmiä). "Yksi lehmä ja yksi sonni." "Entä lampaita?" "Kaksi." "Yksi lehmä ja yksi sonni sekä kaksi lammasta A:lla on," katsoi karjalainen tarpeelliseksi selittää minulle; edellinen keskustelu oli näet käynyt venäjäksi. Hyvä; numerot jo oli kirjassani. "Entäs toinen vierimäinen talo, kuka sen omistaja on?" "Tirikov." "Montakos henkeä siinä on?" Niin ja niin monta. "Entäs lehmiä ja lampaita?" Niin ja niin paljo. Numerot kirjaan. Tällä tavoin kuljimme talo talolta ja miehet kokonaan vaipuivat muistinsa jännittämiseen, unhottaen sen tarkemmin tiedustella, mihin näitä tietoja tarvittaisiin. Niin sain suureksi mielihyväkseni ilman pitemmittä mutkitta nuo halutut tiedot, joita luulen kuta kuinki tarkoiksi, ja kun olin tuota siivoa ryssää hartaasti kiittänyt, lähimme paluumatkalle Karjalan kylään.