Petshingin eli Petshengan luostaria on suomalaisilla erityinen syy muistella, koska, niinkuin jokainen Suomen historiaa lukenut tietää, luostarin hävitys tapahtui esi-isäimme kautta. Kun nyt olemme käyneet niillä paikoin, jossa luostari muinoin on seisonut, olkoon tässä muuan sana sen muistoksi sanottu.
Luostarin perustaja oli eräs Trifan eli Trifon niminen mies, kotoisin keski-Venäjältä — Novgorodista eli Torshokista. Hän oli aikanaan ollut väkevä sotasankari, joka oli mielessä pitänyt kaikkea muuta kuin laupeuden töitä, vaan oli viimein joutunut katumukseen ja omantunnon vaivoihin ja päätti silloin pyhittää elämänsä Herran palvelukseen, pakenemalla erämaahan. Niihin aikoihin oli juuri eräs Solovetsin luostarin munkki Feodorit ruvennut kääntämään lappalaisia kristin-uskoon ja Kuolajoen suuhun rakentanut monasterin. Tänne Trifan nyt kulki, vaan siirtyi Kuolasta vielä edemmäksi Petsamon vuonon pohjaan, johon joen varrelle rakensi mökin itselleen. Yksin asuttuaan täällä jonku aikaa ja saatuaan oman mielensä tasapainoon, hän alkoi kristin-uskoon käännellä sen puolen lappalaisia. Käännöstyötä kohtasi ensin monta vastusta varsinki lappalaisten pappismiesten eli "noitain" puolelta, jotka joskus olivat käsiksiki käyneet, koetellen käännösmiehen tukan lujuutta, vaan vähitellen työ menestyi, että Trifan pystyi paikalle rakentamaan kirkon, jonka suojaan sitte luostari syntyi. Kirkon perustusvuotta en tarkkaan tiedä, vaan kun tsaari Iivana Vasiljevitsh, julma nimeltä, v. 1556 antoi lahjotuskirjan, jonka kautta koko senpuolinen maa laskettiin luostarin alle, sopinee noin vuodesta 1550 lukea luostaria olemassa olleeksi.
Sittekun luostari kerran oli saatu toimeen, alkoi se erittäin rivakasti menestyä, sillä maine Trifonin pyhyydestä houkutti paljo hurskaita miehiä hänen luokseen. V. 1565 luostarissa jo löytyi 20 munkkia ja 30 maallikkoveljestä eli palveliaa; v. 1572 tämä määrä oli kasvanut 50 munkiksi ja yli 200 palveliaksi. Kun ajattelee, että vielä nykyisen vuosisadan edellisellä puoliskolla ainoa asuttu paikka koko Lapinniemen pohjois rannikolla oli Kuolan pienoinen kaupunki muutamalla sadalla asukkaalla, voipi parhaiten ymmärtää, kuinka loistava luostarin alku oli. Kalastus niin jokiloissa kuin meressä tietysti oli pää-elinkeino, vaan sen ohessa luostarissa rakennettiin veneitä ja laivoja joilla harjotettiin merikulkua Ruijaan, keitettiin suoloja, joita saatiin ilman tullitta viedä Venäjälle, sekä pidettiin suuri määrä karjaa. Mitä kalastukseen tulee, ei luostari hyötynyt ainoastaan siitä kalasta, minkä se omalla väellään pyyti; niinkuin jo varemmin, Oneikan saaresta puhuessamme, olemme maininneet, näkyvät pyhät isät käyttäneen Iivana julman lahjotuskirjaa perustaakseen itsellensä yksin-oikeuden kalanpyyntiin koko rannikolla aina Kuolaan asti. Pyynnin esineenä eivät ainoastaan tavalliset kalalajit, lohi ja turska, olleet, vaan myöski valaskalat, koska siinä sovintokirjassa, minkä luostari teki edellisessä mainitun Amsterdamilaisen kauppahuoneen kanssa, myöski puhutaan valaantraanista, jota luostarin piti kauppahuoneelle jättää.
Vaan tätä kaunista alkua seurasi pikainen ja surkea loppu. Trifan oli kuollut v. 1583, sittekun oli rakentanut kirkon myöski Paatsjoen varrelle (Boris ja Glebin kirkon). Syystalvella 1590, tarun mukaan itse joulupyhänä, ilmestyi luostarin eteen aseellinen joukko vierasta väkeä. Ne olivat suomalaisia talonpoikia Oulun ja Kemin tienoilta, muutamia satoja luvultaan; päällikkönä oli Iiläinen Juho Vesainen, joka jo vuotta varemmin oli tehnyt nimensä kuuluisaksi sen hävitysretken kautta, minkä hän oli saanut toimeen Kannanlahen kyliä vastaan. Miten tätä joukkoa otettiin vastaan s.t.s. yritettiinkö luostarin puolelta mitään vastarintaa, en valitettavasti tiedä sanoa; Friis, jolta tässä mainitut tiedot useimmat ovat lainatut, ei siitä mainitse mitään, ja itse olen turhaan sekä Pietarista että Helsingistä koettanut saada joitaki valaisevia lähteitä asiaan. Mahotonta kyllä ei ole, että varsinainen tappelu suoritettiin, sillä luostarit olivat ennen muinoin jonkulaisia linnotuksia — niin esm. juuri näihin aikoihin Solovetsin luostarin vielä kestävät vankat muurit alkoivat valmistua; ja niihin tuhotöihin katsoen, mitkä Vesaisen joukko teki, olisi meidän puolelta kyllä suotava, että tappelua olisi ollut. Vaan mahollista on myöski, että Vesainen nyt samoin kuin entisellä retkellään Kannanlahessa arvaamattomalla rynnäköllä heti vallotti luostarin. Oli miten oli, seuraus suomalaisten tulosta oli luostarin turmio: se hävitettiin niin perinpohjin, ettei jäänyt kiveä kiven päälle.
Friis julkaisee muutaman Norjan valtio-arkistossa säilytetyn vanhan käsikirjotuksen, joka tarkemmin kertoo itse hävitystyöstä. Se on kirjotettu Vuoreijan linnassa 7 p. elok, 1590 (1591?) ja kuuluu suomennettuna:
"Nämät allamainitut on ruotsalainen kuoliaaksi lyönyt Pesantsin munkkiluostarissa, joka on 8 meripenikuormaa Vuoreijan linnasta. Ylimmäisen munkin, igumén Guriin. Kolme pappia nimeltä Packum N., Foser N., Jionno N. Munkkeja: Fodosra. Naharii. Phefyl. Annodii. Annopher. Samsson. Jiuda. Felofe. Anisse. Jermandi. Jiob. Serop Jon. Jiop. Yfsmaina. Sauffua. Spiridon. Sauvatte. Kyrilaa. Semion. Alaxander. Kallstrath. Ambrosia. Griermandt. Daniel. Fegnast. Moise. Föderich. Laurian. Giörrasfy. Abraham. Derofey. Ploien. Juffrin. Fedossii. Pauessy. Annorii. Filimion. Siihen lisäksi 51 luostarin palveliaa, jotka myöski nimitetään. Vaimonpuolia, joita oli sanotun luostarin karjatalossa, jotka ruotsalainen tappoi: Kyllinna, Fefemj".
Tämä tekisi kaikkiaan 94 henkeä. Vaan toinen kertomus, venäläinen, sanoo, että 56 munkkia ja 65 palveliaa eli yhteensä 121 henkeä olisi surmattu ja että luostarista poissa-oliat olivat ainoat, jotka jäivät henkiin. Vieläpä kolmas kertomus tietää, että tapettujen luku kaikkiaan olisi ollut 200. — Hävittäjiä tuo norjalainen kirjotus nimittää ruotsalaisiksi, tarkottaen Ruotsin alamaisia.
Käsikirjotus sitte jatkaa:
"Seuraavat poltti ruotsalainen samassa luostarissa: kaikki siinä löytyvät rakennukset, ja kirkon ja suurimman osan tavaroista, ja karjatalo ja mylly myöski poltettiin. Niin ikään talon nimeltä Vickits (?), joka oli munkkein haminapaikka, johon he nostivat hirsiänsä ja veneitänsä, sen he polttivat poroksi, ja kaikki veneet mitkä ruotsalainen haminassa tapasi, ne he hakkasivat kappaleiksi. Luostarissa ei jäänyt mitään rakennusta jälille paitsi sauna, joka oli vähän syrjässä, ja kaksi kotaa ja aittaa, jotka oli saarella, niihin ei ruotsalainen päässyt."
Lyhyesti mutta kammottavan selvästi tuo muistoonpano kertoo luostarin hävittämisestä. Kaikki asukkaat siinä, yksin vaimonpuoletki, menetettiin miekalla, ja tulen omaksi uhrattiin mitä vain uhrattavissa oli. Ei voi täydellisempää hävitystyötä ajatella.