Tämä kauhea joulupyhä oli viimeinen päivä luostarin elämässä; sen jälkeen se ei enään vironnut henkiin. Joitakuita munkkeja tosin myöhemmin vielä paikalla tavataan, vaan itse luostari siirrettiin Kuolaan ja yhistettiin sikäläisen luostarin kanssa "Kolsko-Petshengskin" luostariksi.

* * * * *

Kun lukee Petshingin luostarin hävityksestä, ei voi olla joutumatta miettimään, mistä syystä Oulun läänin rauhalliset talonpojat olivat mahtaneet tämmöiseen kauheaan verityöhön ryhtyä? Yllyttikö heitä siihen paljas hävittämisen halu? Sillä aikakaudella kyllä oli kansain kesken tapana toimittaa toistensa alueille vainoretkiä eli käydä "peittosotia", niinkuin karjalainen sanoo, joitten ainoana tarkotuksena oli vahingonteko viholliselle niin suuressa määrässä kuin mahollista, vaan paljaaksi semmoiseksi vainoretkeksi on sentään vaikea selittää Vesaisen retkeä jäämerelle. Tuommoisia retkiä, milloin kansa itse niille lähti, tehtiin ainaki meillä tavallisesti vain rajaseuduilla naapureita vastaan, joilta oli saatettu loukkauksia kärsiä; vaan Ii- ja Kemiläisethän eivät jäämeren venäläisten kanssa olleet naapureita, kun 100 penikuorman väli niitä toisistaan erotti. Syvempiä syitä täytyy mielestäni ajatella Vesaisen kummalleki retkelle, jos tahtoo niitä oikein käsittää; paljas hävittämisen halu ei voinut häntä houkuttaa niin vaivaloiselle ja kalliille retkelle kuin esm. jäämerelle, jossa verraten vähän hävitettävää, oli, ja jos retken tarkotus vain olisi ollut mahollisimmasti suurin vahingonteko viholliselle, olisi sen tietysti pitänyt kääntyä etelän puoleen asuttuja seutuja vastaan eikä Lapin autioille tuntureille. Toisia syitä ei olekaan mahoton arvata. Muistakaamme mitä jäämeriretkeen tulee, että ne jotka niinä aikoina, jolloin sekä Kuolan että Petshingin luostarit perustettiin, vielä kantoivat lappalaisilta Suomen ja Ruotsin puolesta veroa, olivat juuri rantalaiset Pohjanlahen perukalla; kenties Vesainen itseki oli ollut veronkantajana. Luostarein kautta tämä kanto tietysti joutui ahtaammalle, jollei kokonaan estynyt, ja hyvin ymmärrettävä siis on, etteivät pohjanmaan talonpojat suosiollisilla silmillä katsoneet luostarein olemassa oloa. Ja veronkanto ehk'ei ollut ainoa syy vihaan luostareita vastaan. Se mitä Lapista etupäässä haluttiin saada, oli metsä-eläinten nahkoja, vaan vaikea on ajatella, että veronkantajilta niin tärkeä asia kuin kalanpyynti meressä olisi jäänyt huomaamatta, ja hyvin luultava on siis, että heidän ja luostarein edut olivat myöski kalanpyynnin suhteen joutuneet ristiriitaan. Näitä asianhaaroja mielessä pitäen voipi Vesaisen matkalle löytää paremman selityksen kuin luullakseni yleisesti arvellaan: hävitysretki se epäilemättä oli, vaan se saattoi samalla myös, joski vähäisessä määrässä, olla varsinainen sotaretki, siinä merkityksessä, että sen alkusyynä ehkä ei ollut paljas hävitys- ja ryöstöhimo, vaan erityinen riidan-aine (veronkanto y.m. Lapissa), ja tarkotuksena ei sokea vahingonteko viholliselle, vaan — kenties — määrätty asia: Lapin seikkain järjestäminen toiselle kannalle. — Mitä Vesaisen varempaan retkeen Kannanlahelle tulee, on kenties mahollinen sitäki selittää samaan laatuun kuin retkeä jäämerelle.

Isosti suotavaa mielestäni olisi, että nämät selityssyyt voisivat paikkansa pitää ja siten heittää jonku lieventävän valon niille tuhotöille, jotka Vesaisen joukko pani toimeen. Sillä se julmuus, jolla he menettelivät varsinki Petsamossa, on kovin kauhistava; semmoista odottaisi ainoastaan aasialaisilta pakanahordeilta, eikä kristityiltä ihmisiltä.

Omituista muuten, sivumennen sanoen, on, että Vesaista ja hänen retkiänsä ei meillä ole vielä romaanin aineeksi otettu. Pitäisihän niiden siihen hyvin kelvata. Vesainen tosin oli julma eikä sen puolesta voi osanottoamme herättää, vaan julmuus oli tälle Iivana julman ja Nuijasodan aikakaudelle yleinen tunnusmerkki, joten yksityisen senaikuisen henkilön syyllisyys siinä suhteessa isosti vähenee, ja sitäpaitsi, puhumattakaan muista mahdollisista lieventävistä asianhaaroista, Vesainen jo eläissään sovitti pahat tekonsa, itse aivan pian, eli ennenkuin toiselta retkeltään vielä oli kotia ennättänyt, kaatumalla miekkaan. Meidän antipatiamme häntä kohtaan puheena olevan vian tähen voipi siis monesta syystä heiketä, kunnes se hänen kuolemassaan melkein muuttuu sympatiaksi. Vaan julmuudesta puhumatta Vesaisessa löytyi muita, semmoisinaan aina kiitettäviä omaisuuksia: että hän oli erinomaisen voimallinen, rohkea ja aikaansaava mies, sitä ei voi ollenkaan epäillä, ja semmoisia omaisuuksiahan historiallisen romaanin sankarilla etupäässä vaaditaan. Hänen retkensä taas ovat sitä laatua, että niiden pitäisi vähälläki mielikuvituksella lahjotetulle kirjailialle tarjota tilaisuutta monenlaisten sekä miellyttäväin että jännittäväin kuvausten esittämiseen. Ne tapahtuivat äärimmäisessä pohjassa, vuoden kolkoimpana aikana ja kirjottajalla olisi siis edessään pohjolan talviluonto lumellaan ja pakkasellaan, hämärillä, päivillään ja verraten kirkkailla, revontulien valaisemilla öillään, jossa kaikessa pitäisi olla kiitollinen ala runoniekan kynälle. Yhtä kiitollinen ala olisi ihmisen taistelu luonnon kovia valtoja vastaan ja, ihmishimojen voima, jota eivät jäämeren jäiset viimatkaan pysty lannistamaan. Tämmöisiin outoihin oloihin taitavasti sovitettu rakkauden-juttu voisi epäilemättä tulla hyvin viehättäväksi. Mitä lopuksi tulee Vesaisen kuolemaan, niin se, niinkuin tiedetään, tapahtui erään vangiksi otetun, Ahma nimisen karjalaisen käden kautta. Vesainen kävi sotaa ehkä vielä enemmän karjalaisia kuin venäläisiä vastaan ja Ahmassa, siis olisi valmis vihollisten sankari, koska luultavasti hän oli heidän puolella saman-arvoinen mies kuin Vesainen Oulun lääniläisten puolella. Tässä seisoo siis kaksi saman kansan jäsentä, s.o. tavallaan kaksi veljestä vastatusten, kuolemanviha mielessä — mikä kamala kohtaus! Siinähän jo yksistään ainetta kyllin murhenäytelmäksi.

Vaan kirjallisuutemme, kaunis kirjallisuutemme varsinki, on vasta syntymäisillään, etteivät runoniekkamme vielä ole ennättäneet tarkasti luoda huomionsa semmoisiin syrjätapauksiin kansamme historiassa, kuin Vesaisen retket ovat. Näitten soveliaisuus runolliseksi työ-alaksi on kuitenki jo sivumennen pistänyt ainakin yhen runoilian silmään (ks. Suonion "Kuun tarinoita") ja jotenki varmasti tohtinee toivoa, että vastaiset runoniekat eivät tule käyttämättä jättämään niitä mielestäni erittäin hyviä aineita, joita näissä retkissä on runonteolle tarjona.

Toinen yö Nurmensätissä.

Kun Petsamosta palatessa lähestyimme Nurmensättiä, olisin tahtonut kulkea siitä sivu suoraan länteen päin, koska minulla ei enään ollut siihen mitään asiaa. Vaan miehet arvelivat, että he kernaasti jäisivät tänne kalanpyyntiin, jos saisin toiset kyyditsiät, ja siis poikettiin Nurmensättiin uudestaan, sittekun saattajani olivat vakuuttaneet ei kuitenkaan jättävänsä minua taipaleelle, jos en muita saattomiehiä saisi.

Jätettyämme veneemme träkiin soudimme paaskilla rantaan ja lähestyimme siinä seisoksivaa miesjoukkoa, jossa myös oli useoita eilisillasta tuttuja karjalaisia. Kun olin heille asian selittänyt, vastasi se muistaakseni Oulussa käynyt parta-ukko, jota tahon Mikoksi nimittää, että kyytiä kyllä saapi, kun kaikki haluavat rahaa tienata. Sepä hyvä; ruvettiin sitte tuumimaan, kuka kyytiin lähtisi, ja jo arvelin asian selviävän. Silloin eräs merkkirahalla rinnassa koristettu venäläinen, jonka sitte kuulin olevan Petsamon staarostan, puuttuu puheeseen ja joutuu vähitellen Mikon kanssa hyvin kiivaaseen sananvaihtoon, joka melkein uhkasi tappeluksi muodostua, kunnes molemmat äkkiä ryntäsivät ylös hra Dahlin taloon, vedotakseen siellä paraikaa vierastelevaan Kuolan stanovoihin eli nimismieheen. Riita koski sitä kuka kyytiin saisi lähteä. Hetken takaa molemmat palasivat ja staarosta ilmotti, että stanovoi halusi saada minua puhutella. "Älä mene", arveli Mikko puolestaan, "anna hänen tulla tänne; sie olet yhtä hyvä herra kuin hänki". Huomattava on, että Mikko oli pyhäpäivän kunniaksi vähän nauttinut. Bacchuksen antimia, niin että oli tavallista rohkeammalla tuulella. Arvoluokista huolimatta noudatin kuitenki kernaasti stanovoin pyyntöä, koska se sitäpaitsi tarjosi sopivan syyn käymään hra Dahlin tykönä, ja astuin siis toistamiseen vieraaksi tämän luo.

Kun olin häntä tervehtinyt ja kiittänyt viimeisestä, hän esitti minua stanovoille, joka oli nuori, näppärä mies, mustatukkainen, mustalla huuli- ja leukaparralla. Tämän ensimäinen kysymys oli — passia. Semmoinen kyllä on, vastasin hra D:n kautta, vaan se oli vämpööriin jääneessä laukussani ja kun heti aioin matkustaa edeskäsin, arvelin, että oliko tuota niin tarpeellinen tuoda esiin, varsinki kun sen näyttäminen ei tähän asti ollut kertaakaan tullut kysymykseen. Stanovoi kuitenki pysyi pyynnössään eikä siis muuta neuvoksi kuin lähettää laukkua veneestä noutamaan. Sillä välin hra D. toi esiin putellin fiiniä sherryä sekä kertoi, sitä maistellessamme, suuttuneella mielellä uutisen, jonka vasta oli stanovoilta kuullut: kuntahallitus oli nim. tuominnut hänen 8 päivän arestiin siitä, että hän. talvella oli kutsunut muutamaa staarostaa "durakiksi" ja ajanut hänen luotansa ulos. Tätä päätöstä vastaan, joka oli langetettu hra D:n läsnä olematta, ei lisäksi ollut mitään valittamisen valtaa, niinkuin stanovoi kysymyksestäni nimenomaan vakuutti! Stanovoi kuitenki koki lohutella D:ia sillä, että rangaistuksen kärsiminen oli lykätty talvisajaksi ja että D. Kuolassa, jossa aresti oli istuttava, saisi asua hänen luonaan, jolloin vankeusaika kortinlyönnillä kyllä hopusti kuluisi.