Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia

by A. V. Ervasti

Suurella mielihyvällä ja ilman vähintäkään kaipausta erkanin Haakon Adalsteinistä, joka meidän jälkeen vielä jäi Tromssan haminaan. Oloa siinä ei kyllä erityisesti sopinut moittia: laiva oli siisti, kapteeni hiljainen, ruoka erinomainen eikä maksukaan kovin liiallinen: piljetinhinta Taanasta Tromssaan peräsalissa teki 26 kr. ja hoito 24, siin kaikki yhteensä 50 kr. eli 70 markkaa. Lisäksi oli pitkin matkaa ollut hyvin ihanat ilmat, että merikipeästäkään ei ollut tiennyt mitään. Vaan yhtäkaikki yksi asia oli alkanut siinä käydä yhä tukalammaksi: se oli se paha, joka pitemmillä höyrylaivamatkoilla luullakseni itsekutaki enemmän vai vähemmän vaivaa, ikävyys. Mikä siihen sitte lie syynä, että höyryllä kulkian kumppaliksi ikävä aivan pian tahtoo pakata: liekö oudot ja enimmästi kylmäkiskoiset ihmiset, vai näkö-alojen yksitoikkoisuus, vai oma täydellinen toimettomuus, vai se tunto, että on toisen miehen (kapteenin) isännyyden alla, vai kaikki yhteensä — en tiedä, vaan pitkäksi kai minulle kulku höyryssä aina on käynyt, kun sitä lie useampi päivä kestänyt; ja saman kokemuksen olin tälläki kertaa saanut tehä. Paitsi syömistä, jota ainaki peräsalin matkustajat näyttivät pitävän tärkeimpänä tehtävänään siitä innosta päättäen, jolla kaikki kävivät ruokiin käsiksi, oli ainoana huvituksena matkalla ollut puhella niiden suomalaisten kanssa, joita sattui keulan puolella kulkemaan, tai katsella muutamaa englantilaista vaimonpuolta, jolla oli kantapäihin asti ulottuva palmikko. Jälkimäiseen huviin kuitenki kohta kyllästyi ja mitä edelliseen tulee, niin sitä häiritsi niin hyvin rauhaton elämä laivassa kuin norjalaisten tuttavaini — mitenkä sanoisin? — kierot silmät. Useasta pienestä merkistä huomasin, että keskusteluni suomalaisten kanssa ei ollut heille mieleen, ja kerran muuan noista ystävistä suorastaan, vaikka hyvin siivosti, minua varotti yhestä suomalaisesta, joka oli luokseni tullut ja jonka kanssa sitte olin pitemmän aikaa jutellut, koska tämä muka oli kelvoton mies. Tuommoista outoa käytöstä voipi käsittää vasta kun tuntee Ruijassa vallitsevaa ylenmääräistä valtiollista luulevaisuutta[34]. Tietysti oli valta olla noiden ystäväin mielipahasta huolimatta, vaan kun he muuten olivat kohteliaita miehiä, en varta vasten tahtonut heitä loukata enkä sentähen liian hartaisiin puheisiin heidän epäsuosionsa esineitten kanssa ruvennut. Kaikki yhteensä teki, että höyrykulku oli ollut kohtuullisen huvittava, ja ilomielin nyt sentähen istuin Ma langin täkillä, kun tiesin muutaman tiiman päästä taas saavani sanoa höyrymatkoille jäähyväiset.

Päivä valitettavasti ei nyt ollut yhtä kaunis kuin edelliset olivat olleet: taivas oli pilvessä ja ilma sakeaa sumua täynnä. Vettä tosin ei sanottavasti tullut eikä sumu kulkuamme estänyt. kun se ei laskeutunut vedenpinnalle asti, vaan siitä oli kuitenki se haitta, että ne uhkeat näkö-alat, jotka matkalla muuten olisivat tarjona olleet, niinkuin esm. Jyykeänniemen tunturiharju Ulvusvuonon itäpuolella, olivat nyt menetetyt; vuorten syrjiä saattoi erottaa noin 2—300 jalan korkeuteen juurelta ylös, vaan ylempänä ne täydellisesti katosivat sumuun. Norjassa kyllä saapi pilvisiä päiviä odottaa paljo tiheämmin kuin meillä, koska sateenmäärä siellä on 3—4 vertaa isompi; Lofotissa esm. se on lähes 2 meeteriä s.o. seitsemättä jalkaa, kun se Helsingissä vain on 20 tuumaa. Vaan yhtäkaikki oli harmittavaa, että juuri siksi päiväksi sattui sumu, kun selkeästä ilmasta olisi niin suuri tarve ollut. Mitäpä siihen sentään! Eihän se päivittelemällä parannut. Juttelemalla koimme sen sijaan saada matkaa kulumaan kuta kuinki hopusti. Meitä oli kolme samaan seuraan kuuluvaa: Solem, joka nyt läheni kotiansa Jyykeässä, eräs telegrafi-tarkastaja H. Henriksen, joka Tromssasta oli tullut laivaan, ja minä. Hra H. oli iso, pitkä mies, niinkuin norjalaiset useinki ovat, vaan käytökseltään arvelevainen ja puheessaan hidas, että sen puolesta hyvin olisi voinut suomalaisesta käydä — hra Solem oli vilkkaampi-luontoinen ja kasvultaan pienenlainen mies; ja jo tuon suomalaisesta muistuttavan luonteensa kautta hra H:ki oli mieluinen puhekumppali. Paitsi meitä seurasi laivassa myötä eräs saksalainen seura eli joukko, niiksi heitä kutsuisin, kolme herraa ja yksi vaimonpuoli: yksi herroista tuntui olevan oppinut mies, vaan mitä toiset olivat, en tiedä sanoa, vaikka ne herrasväestä muka kulkivat. Niiden tähen meitä oli makuulta nostatettu hyvin aikuisin, että niille muka einettä laitettaisiin, vaan se nyt oli ollut liiallista kohteliaisuutta emännöitsiän puolelta. Näin suuri matkustajamäärä lienee muuten höyrylle ollut jotain harvinaista, koska sekä kahvia juodessa että einehtiessä "talon" varat uhkasivat loppua.

Matkamme oli käynyt ensin Tromssan salmea ja Grötsuntia pohjaan ja itään päin, sitte Stuorranjargan nokan ympäri Ulvusvuonoa etelään päin, jolloin Bredvik jäi oikealle ja Ulfsnäs vasemmalle kädellemme, sekä lopuksi taas itäänpäin syvälle Jyykeän niemeen pistävän kaitaisen Suusin lahen perukkaan. Perille tultiin klo 12 jälkeen päivällä. Solemia oli täällä hänen vaimonsa ja lapsensa vastassa ja niiden kanssa hän viipymättä lähti rannasta ajamaan kotiansa Jyykeän kirkolle, niin että meidän pitkä kumppaluutemme tähän loppui. Henriksenille ja minulle ylempänä rannalla seisovan talon nuori isäntä lupasi hevosen viemään kapineitamme kirkolle, sittekun muut laivasta tulevat kalut oli maihin saatu. Hevosta odottaessamme astuttiin ylös taloon. Talon vanha isäntä oli nimeltä Figenschou, sen kauppias Figensehoun isä, jonka luona Akkulanniemellä olin kortteeria ollut. Ukko lienee kuullut, että olin suomalainen, koska hän heti puhutteli minua suomeksi, joka kieli häneltä sujui yhtä hyvin kuin syntyperäiseltä meikäläiseltä. Hän oli näet usein matkustanut Suomen puolella, ja sitäpaitsi Jyykeässä asuu suomalaisia koko joukko. Vaikka jo 80:llä hän vielä oli täydessä hommassa, vilkas puheissa ja liikunnoissa, ja meistä tuli heti hyvät ystävät. Talossa syötiin päivällinen; vaan muistellessani viimeistä atriaa Pleymillä Nyborgissa lisäsin varmuuden vuoksi siihen pyyntöön, jonka ukolle ruuasta tein, sanat maksua vastaan, joka lisäys ei näyttänyt häntä kummastuttavan. Maksun suoritti myös hra H. ja eräs kolmas vieras, ja teki se ruuasta ja kahvista koko — 50 äyr. hengeltä.

Suusista kulkee Jyykeän kirkolle notko, joka katkaisee Jyykeänniemen vuoriharjanteen kerrassaan poikki, sillä korkeimmalla kohallaankaan se ei voi olla kuin jonku satamäärän jalkaa ylempänä merenpintaa. Notko on noin 3 virstaa pitkä, vaan keskimäärin ehkä vain puolta virstaa leveä pohjassaan; 5—6000 jalan korkuiset tunturit kohoavat sen kummallaki puolen. Valitettavasti en näitä tuntureita oikein saanut katsella, kun ne paitsi juureltaan olivat sumun peitossa; ainoastaan pikimältään Figensehoun talon kartanolta saimme Henriksenin kanssa kahen tunturin huiput näköön, kun hetkeksi sumu huippujen kohalla hälveni. Notko ei ollut tässä sen leveämpi kuin että kartanon toisella puolen oli pienempi niitty, jonka takaa vuori alkoi nousta. Tunturein korkeutta ei tietty tarkemmin ilmottaa, vaan kun muutaman minutin olimme niitä katselleet, alkoi H. valittaa niskaluitansa, että olivat katketa, kun päätä täytyi kääntää melkein suoraan zenithiä kohti; ja samaan valitukseen minunki oli pakko yhtyä. Tästä voipi ymmärtää, että tunturit olivat toisenlaisia kuin meidän mäet. Vaan Jyykeänniemen vuoriharju onki korkeimpia koko Norjassa; ainoastaan Dovre- ja Ymesfjeldin huiput etelä-Norjassa nousevat jonku 1—1500 jalkaa ylemmäksi. Mainittu Jyykeänniemi sentähen hyvin sopi siksi rajantapaiseksi, jona se ennen vanhaan oli Norjan ja Venäjän välillä.

Pitkin notkon pohjaa kulkee Suusista kirkolle hyvä maantie. Puolisen jälkeen ukko F. itse lähti kalujamme ajamaan, jolloin hän vuoroon käveli kärryn perässä, vuoroon siihen nousi istumaan; H, ja minä astuimme jalan koko tuon lyhyen taipaleen. Tien varrella oli siellä täällä joku mökki, jonka lähellä oli pottumaata; muuten tiepuolet oli viljaviksi niityiksi raivatut ja vuorten juuria peitti hyvä koivumetsä. Tien kummassaki päässä näimme myös ohra- ja kaurapeltoja. Laukkuni kuljetus maksoi 25 äyr., jotka ukko uskollisesti pisti plakkariinsa.

Jyykeänvuono.

Jyykeän kirkonkylä on keskellä samannimisen vuonon länsirantaa Suusista tulevan tien päässä. Se on varsin soma, vaikkei juuri laaja paikka. Paitsi talonpoikaisten taloja siinä myös on useoita herraskartanoja, pienoisia vaan sieviä, niinkuin pappila, kauppiaan ja lääkärin talot. Ne olivat koivikkojen keskellä ja ainaki kauppiaan talon edustalla oli hyvästi hoidettu kryytimaa, ja samoin luultavasti muidenki. Paitsi tietä Suusiin kulki toinen tie pitkin rannikkoa — kuinka kauas kummalleki puolelle en sentään tiedä — ja teitten varsilla oli vihantia pelto- ja niittymaita. Koivut eivät olleet vääriä ja kutistuneita niinkuin esm. Pummangin tienoilla, vaan yhtä solakoita kuin meillä.

Ukko F. vei meidät kauppiaan taloon, joka oli juuri teitten yhtymäpaikassa. Talon isäntä oli nimeltä Jæver, pulska, keski-ikäinen mies. Kun en aikonut tässä viipyä, tuli puheeksi heti edespäinkulku ja ilmotti hra J., kuultuaan mihin matkani kävi, että minulle oli sattunut erinomaisen hyvä onni: kirkolta oli juuri lähtemäisillään eräs suomalainen Muonionjoen varrelta, joka oli täällä jauhojen nounnissa, ja hänen kanssa varmaan pääsisin kulkemaan hänen kotiinsa asti valtarajan tuolle puolen, siis toistakymmentä penikuormaa. Hän oli luotettava mies, että kyllä veisi oikein perille; ja kulku tulisi täten varmaan paljo helpommaksi kuin muuten. No tuopa mukava asia: lähetettiin miestä etsimään ja äkkiä hän ilmestyiki lähellä olevasta talosta. Jo ensi katse riitti vakuuttamaan, että hän oli suomalainen, nimittäin hämäläisen ja karjalaisen heimojen välillä olevaa kainulais- eli Oulun lääniläis-heimoa: ruumis pikemmin lyhyt kuin pitkä, mutta vankkatekoinen, parrankasvu heikko, liikunto hitaanpuolinen ja kasvot vakaiset, vaikka kohteliaisuudesta nyt hymyileviksi sovitetut. Hän oli Mukkavuoman talon isäntä Kilpisjärven eteläpäästä, nimeltään Jussi. Kun olin hänelle asiani selittänyt, joka tapahtui tiellä Jæverin talon edustalla, hän paikalla suostui, niin että kauppa muutamassa minuutissa oli tehty; maksusta ei kuitenkaan kysymystä ollut. Hän ja hänen kumppalinsa olivat aivan valmistumaisillaan lähtöön ja jonku puolentiiman päästä jo olimme matkassa.

Jæverin talo näytti ulkoa päin hyvin varakkaalta: siinä oli useoita sekä asumus- että muita rakennuksia ja sali, johon meitä käskettiin sisälle, oli melkein ylellisesti sisustettu. Kun saattajiltani kuitenki matkalle lähettyä kysyin, oliko kauppias hyvinki rikas, sain kummikseni kuulla, että hän oli — konkurssitilassa, johon sentään oli takuitten kautta joutunut. Omaisuutta eivät kumminkaan velkamiehet olleet saaneet, kun se, niinkuin meilläki usein on tapana, oli siirretty jonku lähisen sukulaisen nimiin. — Konkurssia lähellä ilmotettiin ukko Figenschounki joku aika taapäin olleen, vaan hänen luona usein käymässä ollut englantilainen oli hänen päästänyt pulasta, antamalla hänelle plakkarilainaksi muutama tuhat puntaa.

Tuntuu melkein siltä kuin kauppiaat Ruijassa joku aika taapäin olisivat ryhtyneet liian laajoihin yrityksiin. Edellisessä jo olen maininnut useasta konkurssista itä-Ruijassa; tässä vielä lisättäköön, että Hammerfestinki kahesta pääkauppiaasta, Nilsen ja Finckenhagen, jälkimäinen nyt kerrottiin olevan häviötilassa. Hän oli arvaten sama konsuli Finckenhagen, jonka luona kuningas Oskar v. 1873 oli.