Ja ensimäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin rautaisilla telkeillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden, kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa pienet sakot kirkon rahastoon.
Vaan kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon, silloin astui Mälkilän isäntä perheineen kenenkään kieltämättä ensimäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys penkkisijoista.
(Margareeta.)
SEITSENOIKEA.
Sunnuntai-aamu oli aikainen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myönnyttäviä vesiä. Tuntui sunnuntaita olevan luonnossakin. Sen rauha näytti lepäävän tyynesti päilyvillä vesillä ja kasteestaan vielä kimaltelevilla, lehtevillä rannoilla. Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi puhtaissa, valkealta heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien ovilla, rantapolkua pitkin vaelsivat toiset, kengät ja virsikirja kainalossaan, kirkkoon päin, ja siellä täällä rantakivillä istui joku jäykkä tukkijätkä onkivapa kädessään harjoitellen jo varhaisesta aamusta kalansyöntiaikana vapaapäivänsä mielityötä.
— Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitsenoikean alle, ennenkuin yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui laskumies puoleksi itsekseen, kääntyen tarkastamaan päivännousua idän taivaalta.
— Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutteli venheen omistaja, joka airoissa istui; mutta huomatessaan kumminkin annetun viittauksen rupesi hän heti parantamaan vitkaista soutuaan.
Laskumies ei näyttänyt tuota paljon kuulevan eikä huomaavan, hän puhui vain ikäänkuin jatkoksi edelliseen lauseeseensa:
— Tänäpäivänähän siitä täyttyy tasalleen neljä viikkoa, kun Seitsenoikea vei nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä pääsi hengissä. Kirkonajaksi olivat lähteneet koskelle, sinnepähän jäivät. Veres asia oli vielä tuo viiden hengen hukkuminen, se oli meilläkin tuoreessa muistissa, sillä äsken olimme lukeneet siitä kertomuksen sanomalehdistä. Eipä siis kumma, jos meidän huomiomme nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, kääntyi tuohon tapaturmaan. Laskumies oli heilläkin ollut venheessään — niin tuli ajatelluksi — selvällä päivällä olivat kulkeneet koskelle niinkuin nyt me ja selvällä päällä myöskin — ja heille siihen kaivausi hauta. Vahinko ei tule kello kaulassa, se tulee kuin varas yöllä, eikä sitä kukaan usko, että nyt se tulee juuri minun kohdalleni… Kuuntelimme sen vuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme tarkempaa kertomusta heidän retkestään. Hän puhui siitä pitkin, taivalta, puhui maltillisesti ja tyynesti, kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia sitten, jossakin Venäjänmaalla, ja kumminkin hän ohjasi useita ihmishenkiä juuri samoja kuohuja kohden. Mutta koskenlaskijan varmin ominaisuus onkin juuri tyyneys.
Olimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitsenoikean yläpuolella, ja tämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo venettämme ahnaasti ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan kovinkaan kovalta eikä peloittavalta, toisilta olivat tuntuneet ennen laskemamme Emäjoen monet muut kosket, korkeammin kuohahteli ja pärskyi "Aitto", kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi "Jalo" jo etäämmältä toitottaen vihaansa ja voimaansa. Matalat, karikot rannat eivät Seitsenoikean niskassa purista vesimäärää aivan ahtaalle, eikä putous alussa ole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy kuohujen vimma, koski tulistuu ja ärtyy, rannat kohoavat pystyiksi kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen kaventavat virran uomaa ja jyrkentävät putouksen yhtenä vaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene hyökkää kasvavalla vauhdilla tuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy korkealle sen keulan edessä ja viskelee laineenharjoja räppeiden yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen painosta ja koko vene tasaisesti ladottuine tynnyririveineen sujahtelee notkuvasti aallokossa. Vilahtelemalla siirtyvät silmäin ohi törmillä puut ja kalliot ja jäljelle jäävät rantakosteikkojen kiertävät pyörteet. Mutta juuri kun puristautuvat ahtaimmilleen ja koski vaahtoisinna kuohuu, pyöräyttää virran uoma muutamasta kalliosta mutkan vasemmalle, parilla voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies venheen kulkemaan samaa suuntaa, ja siinä tuokiossa lasketaan jo tyyntyneemmille vesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran poukaman, ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa, ollaan jo sileällä suvannolla. Airot otetaan esille, soutaa saa syltä parikymmentä, ennenkuin kosteikko taas vähitellen kiihtyy koskeksi uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää uudelleen ja uudelleen, sanotaan, että tämä koski seitsemästi viskaupi mutkalle ja seitsemästi taas oikeaa — siitä "Seitsenoikea".