Pari tuommoista korvaa oli jo laskettu, syvässä äänettömyydessä jo saavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taapäin kääntyen viittasi kädellään vasta jäljelle jäänyttä aallokkoa, virkkaen:
— Tuossahan se niiltä venheen täytti, tässä se kaatui ja suistui miehet uimasilleen.
Olimme tosin kuulleet tuon kertomuksen jo ennen, vaan emme siltä malttaneet olla kysäisemättä:
— Mikähän se heidän venheensä siinä keikautti, kun me noin hyvästi pääsimme?
— Ka, totta se niin oli sallittu. Niillä oli venheessään jyvälasti, olivat käyneet kirkolta hakemassa kruunun aitasta siemenrukiita, joita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä oli venheessä. Olisivatko latoneet lastin epätasaisesti ja liian korkeaksi kasanneet? — niin nuo sanovat, minä en tiedä. Vaan kun koski tuossa löi aallon venheeseen, niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti toiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään paikoillaan, hyppäsivät he kumminkin ylös muka säkkiä nostamaan… Vene kallistui ja täyttyi, ja samassa se jo olikin kumossa.
— Mutta miehet pääsivät kumminkin nousemaan venheen pohjalle?
— Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki ja siinä huusivat, vaan eivät saaneet venettään mitenkään melotuksi rantaan päin. Virta vei heidät alaspäin ja tuossa niskassa tempasi koski…
Juuri siihen korvaan laskimme mekin nyt, eikä laskumies enää joutanut jatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi kuulunutkaan. Kuin kiehuvassa kattilassa tuntui vesi siinä mouruavan, aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella vimmalla; kumma oli ajatella, että ihmisolentojen oli täytynyt siihen syöksyä kaatuneen venheen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä oli jo siihen jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, siinä rytäkässä eivät olleet jaksaneet pysyä kiinni emäpuussa. Muut olivat vielä istuneet venheen päällä, kun kulkivat noiden mökkien ohi.
Vähän alempana, siinä, missä virta taas kiihtyi, oli haaksirikkoisten laskumies pelastunut venheen pohjalta maaperälle. Meidän laskijamme näytti paria neliösylen kokoista saaren nyppylää keskellä koskea. Kun venheen raato oli vierinyt niiden välitse, oli laskumies viskautunut uimasilleen, ja virta oli hänet niin kuljettanut, että hän sai muutamasta kiven syrjästä kiinni ja siitä pääsi hilautumaan kalliolle. Oli hän huutanut toisillekin, että tulisivat jäljestä, ja yksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäysi liian myöhään. Virta vei hänet ohi ja koski nieli…
Kivakon mutkan kieraisee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja kun se siitä viimeisen kerran oikeaa, on edessä oikosuora, kapea ränni tyrskyvää aallokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo ennen oli meille kerrottu, että tuo viimeinen korva Seitsenoikeassa on kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkeä paikka edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa seisonut mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein velton näköisenä. Nyt hän yhtäkkiä näytti pingoittavan jäsenensä ja samalla tahtonsa ja koko sielunsa kiinteäksi ja tarkaksi sen vaarallisen taipaleen varalta, joka oli tulossa. Tanakasti hän varmisti jalkansa kaaripuita vastaan, sujautti polvensa hiukan notkuun ja väännäytti koetteeksi pariin kertaan edes takaisin melaa vedessä, kai nähdäkseen, tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen pienintä käskyään. Näytti tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen kasvoissaan, tuskin silmää hän räpäytti koko ajalla venheen sukkulana suikeltaessa mahtavain kuohujen lävitse, ja selvästi näkyi, miten lihakset hänen kaulassaan kovenivat aina, kun hän ruumisvoimallaan painautti melaa ja siten väisti venettä hyökkäämästä hyrskyä kohti, jonka vaahdonpeittämässä silmässä pohjakallio vaani saalista. Hänen katseensa oli niin terävä, että olisi luullut hänen sillä voivan puhkaista kallionkin keulan edestä.