— Oletko sinä hyvä poika?
Hän naurahti eikä vastannut mitään. Levitin pöydälle häntä koskevat paperit ja rupesin lukemaan niitä. Luin yhden, tummeni mieleni, luin toisen ja kolmannen, musteni kaikki.
— Ohhoh, virkoin ja rinnastani nousi väkisin huokaus.
Laitoksessa oli jo ennalta Kalle Kärppä ja useita muita hänen lajisiaan, oli joukko keskiväliltäkin, jotka antoivat kylliksi tekemistä, vaikka eivät käytöksellään johtaneetkaan ajatuksiani ristikkoikkunoiden taakse, ja sitte niiden lisäksi ammuttiin vielä laitokseen tämmöinen Nyyri, etevin kaikista etevistä, kuten paperit näyttivät.
Mielikuvitukseni lähti lentoon pojan ansioluettelon perusteella. Raukkamaisuus, jonka olin keksinyt hänessä, kumaraisuus, tirkistelevät silmät, jopa pienet luutkin olivat mielestäni tyypillisiä pahantekijän ominaisuuksia, vaikka tosin aivan vastakkaisia niihin verraten, joita ennen olin tottunut perityn pahan merkkeinä pitämään.
Luettuani paperit, silmäilin häntä tarkemmin, josta seurasi että otaksumiseni vain vankistuivat. Hän ehkä arvasi, mitä mielessäni liikkui, ja se näytti huvittavan häntä, mutta minua se alkoi hermostuttaa.
— Miksi sinä myötänään naurat? kysyin jokseenkin kärtyisesti.
— Muuten vain, onhan hauskempi nauraa kuin itkeä, vastasi hän rohkeasti.
— Et suinkaan sinä ole liioin itkenytkään.
— Ehkä en ole. Kukapa sen ties? Viimeiset sanat lausuttiin niin tunteellisella ja herkällä äänellä, jotta niiden olisi pitänyt väkisinkin koskettaa sydämeni kautta järkeeni, mutta pojan ansioluettelo eli oikeammin hänen elkeittensä luettelo oli pannut mielikuvitukseni semmoiseen hyppyyn ja pylläkkään, ettei minuun pystynyt enää mikään. Mitä hänessä huomasin valkeaa ja hauskaa - ja sitä huomasin paljo — sen käänsin mielikuvituksissani mustaksi ja hyristyttäväksi, kaiken mikä hänessä oli viatonta ja lapsellista, kuvittelin rikoksellisuuden kupliksi, ja vastenmielisyyteni vain kasvoi hänen oletetun teeskentelynsä tautta.