Joistakuista paikoista tultiin aina pihalle saakka ja katseltiin siitä. Eräistä lähemmistä huudettiin: "Onnea vain matkalle!"
Mutta sitten tuli asumaton metsätaival eteen, ja siellä pyrki mieli väkisinkin painumaan. Jokainen koetti sitä toisiltaan salata — huudettiin karjalle, juostiin ja huiskittiin, vaikkei se ollut aina tarpeenkaan.
Uutelankin tyyni hymyily alkoi riutua. Hän oli vähän väsynyt noihin monipäiväisiin puuhiin, ja kun nyt ei ollut kuulunut pitkään aikaan muuta ääntä kuin karjan sorkkain yksitoikkoinen sipsutus ja kärrynpyörien ainainen sirinä, niin olo alkoi tuntua tuskalliselta.
He kulkivat pienen kivestä raketun maantiesillan yli.
"Kas kun ovat oikein kiviä johteeksikin ajaneet — en ole ennen huomannutkaan!" virkahti Uutela, iloisena että ilmestyi edes joku puheenaihe.
"Siinä ne ovat olleet koko kesän", kiirehti Keskitalo jatkamaan. "Aika poikia ovatkin!"
Uutela riensi tieltä alas siltaa sivultakin tarkastamaan.
"Niin on holvattu kuin kellarin katto", puheli hän. "Eikä semmoisia muualla laitetakaan kuin Hämeessä!"
"Juuri niin!" näkyi toistenkin silmistä.
Keskitalo oivalsi asiain kallistuvan pahalle puolelle.