(Katajainen Kansani II.)
WILHELMIINA WÄISÄNEN.
Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo maalle. Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan ja muu selveni minulle vähitellen matkan varrella.
Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi penkkiä, sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä siksi, että hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän matkan taa menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä runsaasti tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka kulki vaunun läpi, pyysi hän sitäpaitse silmin ja kasvonilmein kuin anteeksi, että hän tässä näin rehentelee… ne on hänen nämä kamsut, mutta kyllä hän ne… kyllä tässä sopu sijaa antaa, — mutta kun ei kulkija pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja virkkoi puoleksi meille, puoleksi itselleen:
— Eipä se tullutkaan, hyväpä, ett'ei tullutkaan, niin sovitaan tässä paremmin.
Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan ja nähtävästi oli hänen suurin puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä saatoin elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka oli esitetty ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin odottavan kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö vartioi katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä, sill'aikaa kun Wilhelmiina toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä kerroksesta. Kaikki eivät mahdu rattaille. "Tuo sinä, Manta, tämä hattuaski ja tämä parasolli… eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia, ei sillä väliä, jos jääkin." Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin täpärällä, että on joka kadun kulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän asemalle, kiirehtien kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää epämukavassa asennossa polvet koukussa leuvan tasalla. — "Kun ei vaan myöhästyttäisi!"
Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän jo vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja, mutta näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka kyljestä kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin: "Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors".
Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä, varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan pukuunsa — parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi noissa rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon tuostaan raottaa, avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänet jo rauhoittuneen, luulet, että ne istuvat siellä säiliössään yhtä tyytyväisinä kuin hän itsekin, nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan ja ummistaen hetkeksi silmiään — ollaan näet yöjunassa — kun hän yht'äkkiä säpsähtää — junan vihellyksestä tai pysäyksestä tai ilmankin, — näyttää muistavan jotain — tulikohan se mukaan? — eihän vain rutistune! — paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai kapsäkkiin? — eihän vain pudonne parasolli! — ja kaivelu ja selailu alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ett'ei hän ole aikaansa turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineihin, haukottelee tuimasti, kyhnähtää kylelleen ja nukkuu samassa.
Minä kun en saa nukkua, näen tuossa hänen tasapohjaiset jalkansa, joissa on "tyykikengät", hervottomina nytkähtelevän junan liikkeen mukaan; ne nytkähtelevät siinä koko yön ja sekaantuvat vielä uneenikin, kun vihdoinkin olen suurella vaivalla saanut sen päästä kiinni.
Kun herään aamulla, on Wilhelmiina jo noussut ja on taas täydessä touhussa tavarainsa kanssa. Hänellä on yllään uusi hame ja uusi röijy, jotka hän jossain salaisessa paikassa on vaihtanut vanhoihin. Hän viimeistelee niitä parhaallaan, harjailee ensin hamettaan ja silittelee huolestuneesti sen ryppyjä — se on ruskean viheriää paramattaa — ja ottaa sitten esille yläpuolen ruumistaan, jonka ympärillä, korsetin päällä, istuu tiukka röijy, sinisestä kankaasta tehty, puhvihihain kanssa, joiden väliin pää uppoaa korvia myöten, kultarenkailla koristettuja korvia myöten. Hän harjaa sitä edestä ja takaa ja kummaltakin kupeelta, hiukan kellahtaneiden kainalojenkin alta, niin kauvas kuin lyhyet korsetin varassa olevat kädet kuontuvat, jolloin kellon vitjat korkean rinnan päällä kauniisti helkkyvät. Erityisestä rasiasta lehahtaa esiin viheriä kaularöyhelö, joka suurella rintasolella kiinnitetään leuvan alle kuin lehdeksi marjana punottavien poskien alle. Kapsäkistä, jonka lukko ja soljet somasti soivat, nousee suurella varovaisuudella uuden uutukainen saketti harmaasta verasta, silkillä sisustettu ja leikattu uusimpaan kuosiin ja kevelällä pyrstöllä kaunistettu. Lasiputkiin pistetyt kukkaiskimput kiinnitetään saketin pieluksiin, kaksi kummallekin puolelle. Hansikkaat, ruskeat trikoohansikkaat, saadaan vaivalla suurella, mutta mieluisella, sujumaan käsiin. Parasolli otetaan alas hyllyltä, vapautetaan tupestaan ja avataan varovasti, jolloin kasvoissa on ilme kuin olisi pelko, että se räjähtää. Vaan ei se räjähdä, napsahtaa vain ja helähtää hiukan kuin rumpu, ehyt on, ei ole mistään revennyt, laskee taas siipensä suppuun ja asettuu viereen odottamaan aikaansa. Käsiväskyssä ovat huivit, ne kaksi, joista voi olla tällaisessa tilaisuudessa kysymys: se ruskea silkkinen, pitkäin rimsujen kanssa, ja se valkoinen harsohuivi. Kummanko ottaisi? Moneen kertaan antaa pieni pyöreä peili neuvojaan myötä ja vastaan, taistelu on kauvan ratkaisematta. Silkkihuivi on upeampi, mutta harsohuivi nuorentaa — ja voittaa.