Tuskin tuntisin häntä, jos en tietäisi. Kaikki on uutta, paitse kasvot, nuo punakat ja terveet, vaikka jo vähän rypistyneet, ja silmät, nuo haalean siniset ja ymmärtäväiset, jotka eivät vaihda väriään eivätkä muuta ilmettään, vaikka kaikki muu muuttuisikin.

Hän istuu siinä nyt valmiina astumaan ulos vaunusta, niinpiankun juna pysähtyy kotiasemalle. Ollaan eteläpuolella Mikkeliä ja hän kysyy konduktööriltä, milloinka tullaan Suonnejoelle.

— Klo 12 ja 50, sanoo konduktööri.

— Jos konduktööri on hyvä ja sanoo tykö sitten. Kello on vasta seitsemän ja minulla on siis vielä runsaasti aikaa nauttiakseni matkatoverini seurasta. Muut ovat tippuneet tielle ja me olemme kahden junassa. Yhä suuremmalla tarkkuudella ja mielenkiinnolla olen seurannut hänen pukeutumistaan ja sitä tehdessään on hän tietämättään esittänyt minulle elämänsä, selittävillä kuvilla kaunistetun kertomuksen vaiheistaan. Jokainen noista vaatekappaleista on virstapatsas hänen elämänsä taipaleella ja jokaiseen niistä liittyy muisto kuletusta matkasta. Semmoinen hän nyt on, mutta semmoinen ei hän ollut silloin kun taipaleensa alotti.

Tuo röijy se oli — oli hänelle, niinkuin niin monelle muullekin — ensimäinen ero mökin tytön entisyydestä, karkottaessaan jo ensimäisessä palveluspaikassa pappilassa suoran nutun. Pappilasta siirtyi Miina nuoren herrasväen kanssa Helsinkiin, ja pitkä, suora toppanuttu, lämmin ja suojaisa, jota oli talkoolla kotikylän tyttöjen kanssa tehty ja öitä sen kanssa valvottu, vaihtui ostosakettiin, joka istui selästä kuin valettu ja teki hameen liikkeen edestäpäin niin herrasmaiseksi, mutta joka oli kylmä ja hatara. Villavanttuut, äitivanhan kutostamat, ja villahuivi, venäläiseltä ostettu… säälivästi hymähti Miina, joka kerta kun ne muisti vetäessään käsiinsä trikoohansikkaita ja kiinnittäessään kaulansa alle harsoista huivia, ensimäisen vuosipalkkansa säästöillä hankituita. Päivävarjo ja rintaröyhelö olivat hänen hauskimmat muistonsa, sillä vuosia oli kulunut, ennenkun ne oli uskaltanut ostaa ja tosi tarpeen vuoksi tarpeettomina pukuunsa lisätä. Vasta sitten kun siinä uudessa hienossa herrasväessä palkka kohosi kahteentoista markkaan kahdeksasta ja pääsi kyökkipuolelta lasten päälle ja niiden kanssa oli Esplanaatissa käveltävä, täytyi ne ostaa, täytyi herrasväenkin vuoksi, ett'ei tarvitsisi hänen tähtensä kenenkään hävetä. Ja niihin liittyi muistoja soitoista Kappelin edustalla keväisinä iltoina ja sunnuntaikävelyistä Seurasaarella — sen nuoren herran kanssa, joka tarjosi teetä ja kahvia ja makeisia ja olisi viiniäkin tarjonnut… mutta silloin oli täytynyt tehdä ero, sillä se oli herra eikä vertainen, eikä sillä tainnut olla aikomuksetkaan oikeat. Toisellahan oli, sillä Sörnäisten pojalla, ja sormuksia vailla jo oltiin alulla, mutta se joi ja siihen se jäi. Jääköön! Eipä hän heistä, kaupungin pojista.

Eikä Miina siitä pitäen muusta huoli, kunhan palkat kohoilee ja saa säästöä tehneeksi. Hän on niitä, jotka eivät pelkää vanhenevansa ja jotka kyllä tietävät kelpaavansa. Aina niitä on ottavia, kun on mitä antaa. Miina on tehnyt säästöä, on koonnut rahaa, on koonnut vaatteita, varsinkin vaatteita, pitovaatteita, pyhävaatteita, sänkyvaatteitakin. Olisi hyvänkin talon tyttären aitan täysi, kun oikein orrelle levittelisi — entisellä mökin tytöllä. Kahdella tyhjällä kädellä läksi, nyt on kirstut ja kapsäkit niin monet, ett'ei auttamatta junasta pääse, on hopeitakin vähän ja kultakello ja saattaapa olla sormuksetkin, kaikki nämä siinä viimeisessä palveluspaikassa, sen yksinäisen vanhan herran luona hankituita, jolta on palkkaa juossut kaksikymmentä markkaa kuussa ja tämä kultakello kunnialahjaksi kymmenen vuoden uskollisesta palveluksesta.

Miina on istunut jonkun aikaa hiljaa, silloin tällöin vilkaisten ylös hyllylle, jossa silmät ovat sattuneet ruskeaan rasiaan ja joskus katsahtaen minuunkin, joka tuijotan häneen ja tarkastan häntä. Hän käy yhä levottomammaksi, päästää huivin irti, sitoo sen taas, koettaa katsoa itsepintaisesti ulos ikkunasta, mutta kun vaunut retkahtavat vekselissä ja rasia liikahtaa — vai näyttikö se vaan siltä — täytyy se ottaa alas, täytyy avata…

Kun palaan junaan Mikkelin asemalta, näen minä, että rasiasta on ilmestynyt hattu, isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu, kehittynyt siihen kuin perhonen kotelostaan, asettunut paksun tukevan palmikkopyörylän päälle, jossa se nyt istuu kuin oudoksuen asemaansa, pyrkien kuin pelästyneenä lentoon lähtemään. Mutta sen on turha pyrkiä, se on lujasti kytketty leuvan alla silkkisillä kahleilla ja vartijan kasvoista loistaa hämillinen tyytyväisyys onnellisesta saaliista.

Ei ole epäilemistäkään siitä, että se on Miinan ensimäinen hattu, otettu ensi kertaa päälle matkalla kotipuoleen sydänmaalle. Se on viimeinen ylellisyys, sinetti, leima, lippu linnan harjalla, oman rakentaman linnan, jossa nuo muut tavarat olivat kuin vallitukset, vuosien kuluessa hiljalleen yhä korkeammalle kohotetut.

Saattavat kotikylässä ehkä oudoksua, sanovat kirkkomäellä katselijat hänen ylpistyneen, entisen mökin tytön… vaan niistäpä hän vähät välittää eikä ole tarviskaan… on hän yhtä hyvä kuin joku toinenkin ja jos ei Pielaveden pojille passaa, niin palaa syksyllä takaisin, kun tulee herra ulkomaalta terveyttään hoitamasta, ja on yhtä hyvä olla sielläkin. Pidän häntä päässäni ja jätän poiskin, jos on itsestäni niin päin parempi. Ja vaikka en kirkonmäellä pitäisikään, niin pidän junassa ja pidän vielä laivallakin, senpähän sitten muun näkee kirkonkylän rantaan tullessa…