Wilhelmiina vakaantui vakaantumistaan ja istui yhä varmempana näissä täysissä tamineissaan kaikkien kalleuksiensa keskessä, odotti junan tuloa Suonnejoen asemalle ja ajatteli kaikkea tätä mielessään — olen varma siitä, että hän sitä ajatteli.
Haapakoskelta tuli pari tehtaan työmiestä vaunuun. Heillä oli vasta sytytetyt sikarit hampaissaan ja olivat hiukan maistaneet.
— Täällä ei saa polttaa! sanoi toinen huomatessaan, että vaunussa oli tupakanpoltto kielletty.
— Strunt… äi se mittä… vi röka bara!
— Etkös näe, että siellä on rouvasihminen…
— Hva fan! Inte fins här någo fruntimmer.
— On se… siellä istuu yks rouvasihminen… sillä on hattukin päässä.
— Ja, min sann, du har rätt.
Minä kuulen sen, minä näen sen hänen kasvoistaan, hänen silmissään on kostea kiilto… Se on ihana hetki hänen elämässään, ehkä ihanin kaikista… hän ei voi pidättäytyä… tuntee tarpeen palkita osotettua luottamusta ja hän virkkaa:
— Herrana vara para kuu o röökka — inte te siniera… inte als…[— Herrat ovat vaan hyvät ja polttavat — ei se tee mitään… ei mitään.]