Paljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harmaantuneet, kasvot ryppyiset, liikkeet vaivalloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis, päättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta loisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan, huolimatta jalkojensa kankeudesta.
— Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt, mutta se on kaikki ollut hyväksi.
— Niin, mutta —?
Olin kuin elävä kysymysmerkki.
Hän naurahti.
— Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että ihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta. Nyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta, eikä minua moni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure kumpaakaan — elämäni on nyt sittenkin vallan toista.
— Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä, riittää voimia?
— No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla täällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattuu olemaan ulkona asialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruoan laitan aina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta. Syövät tuolla ruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri sisäänkäytävä, mutta en voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä vielä istuu muutamia päivällisen jälkeen.
— Eikö se kumminkin anna paljon huolta tällainen toimi?
— Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun täytyy antaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä jättävät maksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se mitään. Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi kun tavattiin, ei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka surkeassa tilassa silloin olin.