— Niin, te kun sairastitte —
— Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin — sairastinhan minä semmoista itsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen todenperään kipeä. Katsokaas näitä!
Hän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat paksuina mukuloina.
— Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri, että niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan muuta ajatellutkaan. Sittenkuin täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua työhön, olin niin arka, etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti minuun tarttui.
Kahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan.
— Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan äärestä, kun vain sielu on terve.
— Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin jatkaa puhetta. — Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla niin raittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut hirveästi kolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai kuinka?
— Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öillä, niin etten saa unta.
— Eikö se ole kumminkin vaikeata?
— Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella kahvivehkeet kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla — että minulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa, enkä saa unta.