Puhtauskin huoneissa oli puutteellinen. Russakat olivat tupien tuttuja vieraita ja muu niitä pienempi »karja» sänkyjen säännöllisiä säestäjiä. Harva oli se talo, jossa useammin kuin kerran vuodessa lattia vedellä valeltiin, hiekalla hangattiin ja puhtaaksi pestiin.
Se olisi ollut turhaa touhua, kun vähemmälläkin tultiin toimeen.
Mitäpä sitä hautausmaata kannattaa kaunistaa, oli sanottu, kun joku vieraspaikkakuntalainen oli kalmiston huonoa hoitoa kauhistunut. Kyllä siellä kuolleitten kelpaa köllötellä… Eihän tässä elävilläkään sen parempaa ole.
Ja niin oli hautausmaa saanut aina hoidotta jäädä.
Eripuraisiakin olivat kinnarniemeläiset. Reilusti riitelivät, kun pahakseen panivat.
Vanhat ihmiset muistavat vielä varsin hyvin, miten aikanaan oli uuden kirkon paikastakin kinattu ja riidelty. Toiset tahtoivat sitä vanhan kirkon viereen, toiset sen nykyiselle paikalle, salmen taakse, Kirppuvuoren kupeelle kinnasivat. Kun sitten vihdoin oli paikasta hammastapurren sovittu, syntyi taas uusi riita ja suukopu kirkon suuruudesta. Eräät puolustivat pientä, vaatimatonta temppeliä, toiset taas suurta ja komeata.
— Kukas sen komeuden maksaa? oli kunnankokouksessa kiivaasti kysytty.
— Se maksaa, joka viimeiseksi jää, oli silmät säihkyen vastattu.
Ja niin oli päätetty rakentaa nykyinen komea kirkko kaunistukseksi ja kauhistukseksi kinnarniemeläisille.
Mutta vanha kirkko sai hoidotta ränstyä. Vasta sitten kinnarniemeläiset älysivät sitä hiukan kohentaa, kun museomiehet siihen silmänsä iskivät.